|
|
Kansantajuinen teema näkyi myös yleisön koostumuksessa: mustiinpukeutuneita pitkätukkia paikalla oli vain kolmasosa, jos sitäkään. Tapahtuman ohjelma noudatti myös samaa jakoa: kaksi kolmasosaa ajasta kului perinteisen jumalanpalveluskaavan seuraamiseen, yksi kolmasosa hevivirsiin. Pohjimmiltaanhan virret ovat synkkää ja raskasta jyystöä, juuri sopivaa pohjamateriaalia heviksi. Ikävä kyllä sovituksissa oli pelattu aivan liian varman päälle. Jos virret vedetään hevinä, sen voisi samalla tehdä kunnolla eli sovittaa kappaleet hieman vapaammalla kädellä eikä tyytyä noudattamaan orjallisesti perinteisiä kaavoja. Aroista sovituksista ja liian pieneen rooliin jääneiden kitaroiden pliisuudesta huolimatta hevivirret olivat ihan mielenkiintoista kuunneltavaa. Messun esilaulajana toimineen Taage Laihon lauluääni kuului upeasti kallion sisään louhitussa kirkossa, mutta suuremman roolin varasti kuitenkin komeaääninen kuoro.
|
 |
Silkkaa Therioniahan esitys oli, etenkin kun kappaleita maustettiin viulu ja sello -duetolla. Perinteisessä hevissä hieman harvemmin livenä käytetyt elementit osoittivat, että Metallimessussa on ideaa myös musiikillisesti eikä vain konseptina, vain uskallus rikkoa perinteiset kaavat jäi uupumaan. Näin maallikkona mystisen messukaavan noudattaminen sekä siihen liittyvän löpinän määrä jäivät myös harmittamaan, sillä musiikkiosuus surkastui näiden takia kovin pieneen rooliin.
|
 |
Kokonaisuudessaan Metallimessu oli pettymys. Messun sanoman sisäistäneet metallipäät saivat siitä varmasti enemmänkin irti, mutta kaltaiseni maallikko tunsi olevansa aivan eksyksissä kyseisen salaseuran kokouksessa. Ehkäpä seuraava yritys onnistuu tätä kokeilua paremmin - ja järjestetään vaikkapa Helsingin suurimmassa, 2 600 istumapaikkaa tarjoavassa Johanneksen kirkossa pienen Temppeliaukion kirkon sijasta. (OJ)
|
Metallimessun ohella Tuska-viikonloppua lämmiteltiin Tavastialla, johon toimittaja Koskialho oli suunnistanut korkkaamaan viikonlopun meininkejä.
|
 |
Meerille Entwine oli syy, miksi hän tänä vuonna aikoi Tuska warm upiin osallistua. Valitettavasti yhtye kuitenkin joutui keikkansa perumaan ja tilalle saatiin pääkaupunkiseudulta ponnistava Tacere. Onni onnettomuudessa, sillä Entwinen paikkaaja teki todella hyvää työtä Tuskan käyntiin polkaisijana. Tacerea on mainostettu uudeksi Nightwishiksi, joten ennakko-odotukset olivat aika korkealla. Samassa tyylilajissa kyllä liikutaan, mutta en nyt toistaiseksi lähtisi näin ylistäviin vertauksiin. Olin aiemmin kuullut bändiä levyltä, mutta livenä yhtye teki minuun vaikutuksen. |
Vokalisti Helena Haaparannalla on kaunis ja kantava ääni. Lauluja hoitaa myös kitaristi Karri Knuuttila. En suinkaan halua tyrmätä Knuuttilan laulutaitoa, mutta mielestäni homma toimisi paremmin pelkän Haaparannan laulun varassa. Tätä sanoi myös moni muu yleisössä. Soundit olivat kaikin puolin hyvät ja biiseissä oli potentiaalia. Keikkailukokemattomuus oli käsin kosketeltavaa, mutta kenelläpä bändillä asia ei olisi näin sen alkutaipaleella?
|
Seuraavana lauteille asteli Kotkasta kotoisin oleva Manitou. Vuonna 2004 Iron Maidenin ex-vokalisti Paul Di Annonkin taustabändinä hänen soolokeikoillaan soittaneen Manitoun puoliprogressiivinen perinnehevi toimi loistavasti. Ulkonäön perusteella tosin bändin oletti olevan enemmän Pantera-miehiä. Laulaja Markku Pihlaja osoitti olevansa showmies, sillä hän sai hieman väsyneen yleisön taputtamaan käsiä ilmassa ja jopa siirtymään lähemmäksi lavaa. Itseironia on myös aina viihdyttävää! Äijät vetivät oikein ja keräsivät pisteet kotiin, vaikkei tämä tyylillisesti jaksanut innostaa toimittajaa. Minun syyni.
|
 |
 |
Before The Dawn ei saanut minua syttymään. Tämän voi laittaa osaksi myös väsymyksen piikkiin, mutta en oikein löytänyt yhtyeen vedosta tarttumapintaa. Toisella kitaristilla oli kuitenkin loistava meno ja tukanpyöritys koko ajan. Yleisö piti näkemästään ja kuulemastaan, ja lavan edessä oli porukkaa aivan pähkinöinä. Luulen, että ongelmana alkaa olla se, että Suomessa on monta ”ihan hyvää” bändiä, mutta tämän lisäksi pitäisi vielä erottua joukosta.
|
45 Degree Woman oli illan odotetuin bändi ja varmaankin aivan oikeutetusti pääbändi. Before The Dawnin ja 45DW:n välillä oli piiiitkä roudaustauko, joka johtui siitä, että lava laitettiin kokonaan uusiksi. Laitettiinpa välillä jopa verhokin eteen. Bändissä sinänsä ei ollut mitään vikaa. Soundit oli hyvät, soitto oli varmaa ja laulaja hoiti hommansa kunnialla, mutta siltikään en jaksanut innostua. Ensimmäinen mieleeni noussut vertauskohde oli Faith No More, joka ei ole koskaan kuulut suursuosikkeihini. Tätä olisi varmasti mukava kuunnella kesällä festareilla tai sitten klubilla perjantai-iltana kaljoitellen. Äänen lisäksi pelikuntoni petti, enkä jaksanut seurata keikkaa kuin muutaman biisin ajan. Sääli sinänsä, mutta oli pakko ladata akkuja seuraavana päivänä virallisesti starttaavaa Tuskaa varten... (MK)
PERJANTAI
|
|
Tuhovoimaisen, Uhoavan, Sadomasokistisen, Kaoottisen ja Armottoman festivaalin eli Tuskan iski käyntiin itseoikeutetusti kemujen veteraani Impaled Nazarene. Mika Luttinen johdatti päälavalle energisen retkueen, joka nappasi pikkuhiljaa alueelle valuneen yleisön nopeasti hyppysiinsä. Pieni staattisuus tuntui aluksi vaivaavan orkesteria etulavalla teutaroinutta Luttista lukuunottamatta, mutta keikan edetessä myös muut jäsenet lämpenivät kiihkeään liikehdintään. Pro Patria Finlandialta irrotetut, timakasti rokkaavat veisut toimivat hyvin esimerkiksi Motörpenis-klassikon kanssa, kun taas muutama hyvin valikoitu nostalgiapala 90-luvun alusta piti huolta raa’an primitiivisestä black metal -juntasta. ”Ohta hiesä” rääkynyt Luttinen oli välispiikeissään hieman pidättyväinen, mutta irtosipa Saksa-vitutusta ihmisten ilmoille Zero Tolerancen kohdalla; biisihän oli syynä bändin taannoisen kiertueen Saksan keikkojen peruuntumiseen. Impaled Nazarene oli siis yhtye paikallaan, vaikka teltta/klubiolosuhteissa olen bändiltä parempiakin uhrimessuja todistanut. (AK)
|
 |
 |
DragonForcen peruutettua Tuska-esiintymisensä paniikki ehti hiipiä monen voimametallistin puseroon. Brittikahjoja kovempaa livebändiä tästä genrestä kun on vaikea löytää. Onneksi tuuraajaksi saatiin aito ja alkuperäinen happy metalin sanansaattaja, saksalainen Freedom Call. Valinta oli varsin mielenkiintoinen, olihan yhtye maassamme nyt jo kolmatta kertaa vuosi sitten tapahtuneen ensikeikkansa jälkeen. Tämä söi pakostakin uutuudenviehätystä, mutta enemmän katsojia karsi se fakta, että Freedom Call oli Inferno-lavan ensimmäinen esiintyjä ja osa halukkaista oli vielä portin väärällä puolella. Aikainen esiintymisajankohta tuntuikin hieman oudolta - olihan kyseessä power metal -faneille se Tuskan ehdottomasti kiinnostavin yhtye.
|
|
Germaanien happy metal tuppaa vääntämään naaman virneelle väkisinkin seurauksena kramppaavat poskilihakset, ja näin kävi tälläkin kertaa. Myös yhtye näytti viihtyvän lavalla, ilopilleri Chris Bay oli pelkkää hymyä koko keikan ja muukin bändi vaikutti todella innokkaalta ja energiseltä. Energisen liveshow'n lisäksi yhtye on tunnettu myös siitä, että levyllä esiintyvät mahtikuorot ja stemmalaulut eivät tule keikoilla taustanauhoilta, vaan yhtye laulaa ne itse liki täydellisesti soittanutta (tuliko Metal Invasionissa todellakin yksi harhaisku?) rumpali Daniel Zimmermannia ja kiertuekosketinsoittaja Eero Kaukomiestä myöten.
|
 |
Livenä lauletut stemmat olivat ajoittain rosoiset, mutta ratkaisu voittaa kliiniset taustanauhaviritykset päivänselvästi. Yhtyeestä kajastava tekemisen into, särmä ja hiki sekä aito livemeininki olivat ne viimeiset mansikat tähän kakkuun. Kun sounditkin olivat etenkin keikan loppua myöten riittävän mureat ja bändi malttoi hieman hassutellakin We Will Rock Youta tapailemalla, yleisö pähkinöityi etenkin Land of the Lightin aikana ja jäi huutamaan aivan järkyttävän lujalla äänellä "Freedom Call! Freedom Call!" keikan jälkeen. Teltasta poistuttaessa kasvoilla oli taas vähintään metrin levyinen virne. Miten ihmeessä ne penteleet aina onnistuvatkin tässä, kerta toisensa jälkeen? (OJ)
|
|
Valtasen Tuska käynnistyi Impaled Nazarenen lopetellessa, josta mies jatkoi suoraan Mokoman ääreen. Mokoma veti keikkansa tutusti ammattimiesten varmuudella. Vaikka festarikansa tuntui heräävän jotenkin hitaasti menoon, oli lavameininki yhtä energistä tukkapöllyä. Tuskan järjestysmiesten omituinen pittien keskeyttäminen nosti päätään jo Mokoman soittaessa, kun Marko Annala lopetti laulamisen kesken ja kysyi järkkäreiltä, onko pitti kielletty. Ilmeisesti ei ollut, sillä tämän jälkeen muu yleisö teki Annalan pyynnöstä siististi tilaa pittaajille läpi loppukeikan. Ensi kerralla lienee syytä sijoittaa Mokoma päälavalle, sen verran ahdasta teltassa oli. Niin, ja sounditkin olivat hyvät. (TV)
|
 |
 |
Mokoman jälkeen mielessä siinsi jo Anathema, jonka keikkaa Tuomas odotti kovasti. Mielessä kolkutti kyllä epäilys yhtyeen aikaisesta esiintymisajasta. Joulukuun Nosturi-keikka oli jotain uskomattoman hienoa, joten odotukset olivat kaikesta huolimatta korkealla. Ja, ikävä kyllä, ne eivät aivan täyttyneet juuri ajankohdan takia. Mokoman tiukan thrash-paahdon jälkeen oli hankala asennoitua fiilistelytunnelmiin. Vaikka soundit olivatkin kohdillaan ja ajoittain kylmät väreet kulkivatkin pitkin selkää, ei yhtye ole parhaimmillaan kirkkaana hellepäivänä. Mukavana yllärinä saimme kuulla myös Silent Enigman ja Serenadesin aikaista materiaalia, ja voimakkaan, mutta niin heleän ja kauniin äänen omaava Lee Douglaskin vieraili lavalla yhden kappaleen ajan. Tunti Anathemaa oli silti liian vähän: yhtyeellä on laatumateriaalia niin julmetun paljon, että puolet suosikeista jäi kuulematta. Kunpa vaan Anathema olisi ollut pääesiintyjänä perjantaina... (TV)
|
|
Seuraavaksi kompassi suuntasi kohti Inferno-stagea, jossa Suburban Tribe aloitteli. Yhtye pamautti setin käyntiin hirmuisella energialatauksella. Tapansa mukaan solisti Ville Tuomi pomppi ja riekkui pitkin lavaa kuin vasaralla itseään peukaloon lyönyt nikkari. Basson varressa Janne Joutsenniemikin nyki päätänsä reippaasti keikkakitaristi Euge Valovirran moshatessa kutakuinkin läpi keikan taukoamatta. Bändin uuden levyn materiaali oli luonnollisesti pääosassa ja hyvä niin, sillä levy on helposti rankinta tavaraa, mitä bändi on ulos suoltanut. Vanhatkin kappaleet saivat aikamoisen lisäjyrän livenä ja Eugen myötä yhtyeen soundi on tanakoitunut selvästi. Hevikansan mielipiteet yhtyeestä jakautuvat aika tiukasti kahtia, mutta ainakin Tuskassa näytti yleisö nauttivan täysin siemauksin ja oli menossa mukana vallan innokkaasti. Mainiota viihdettä, ja pakkohan sitä oli itsekin mukana moshailla. (TV)
|
 |
 |
Jos Tuskassa oli kaksi bändiä, joiden näkemistä Meeri oikeasti odotti, ruotsalainen Deathstars oli niistä toinen. Pidän yhtyeen tuotannosta levyllä ja uskoin, että se olisi livenä vielä parempi. Ensimmäinen ajatukseni oli hämmennys, miksi laulaja muistuttaa Jyrki69:ä. Laulutavassa oli hetkittäin jotain samaa. Toki Deathstars-tyyliin biisit on sävytetty myös örinällä ja rääkymisellä. SUE-lavan kiroukselta, eli huonoilta soundeilta ei tuntunut välttyvän kukaan, eikä myöskään Deathstars. Soundit kiersivät pahasti, sain tästä kaksi vahvistusta. Biisivalinnat olivat onnistuneita ja viimeisenä soitettu hittibiisi Cyanide sai gootit kiljumaan onnesta. Solisti Whiplasher oli tosin liian itseriittoinen mieleeni. Kyllähän se hymyilyttää, kun housuja täytyy oikein asetella alemmaksi.
|
Vinkkinä myös, että ympäri naamaa levinnyt kirkkaanpunainen huulipuna ei näytä hyvältä. Kyllä länsinaapurimme pojat taisivat silti tarjota parasta silmänruokaa naispuolisille tuskailijoille. Näin yhteenvetona voisi todeta, että kyllähän heitä katseli ja kuunteli. (MK)
|
Arktisesta sonaatista ei ollut tietoakaan, kun nippu auringon käristämiä kemiläisiä asteli lavalle oudon sirkusintron tahdissa. Jo uudesta introsta olisi pitänyt arvata mitä tuleman piti - ei enempää eikä vähempää kuin uudistunut Sonata Arctica. Yhtyettä onkin jo pitkään moitittu staattisesta settilistasta ja usein yllätyksettömästä keikasta, nyt pakka oli pistetty aivan uuteen kuosiin. Lavalla nökötti yhtyeen logo viisimetrisessä komeudessaan, yleensä keikan loppupuolella kuultu Black Sheep aloitti setin ja pyrot paukkuivat. Vau.
Ennen keikkaa bongaamani kosketinsoittaja Henrik Klingenberg kertoi, että pyrot ovat vielä sen verran tuore aluevaltaus, että lavaliikehdintä saattaa kärsiä, jos soittajat eivät muista milloin paukkuu ja missäkin. Klingenbergin epäilykset osoittautuivat onneksi aiheettomiksi. Settilista sen sijaan oli pistetty niin piristävästi sekaisin, ettei puolensataa keikkaa nähnyt fanaatikkokaan osannut arvata seuraavaa biisiä. Lisäksi sovitukset poikkesivat hieman levyllä esiintyneistä versioista ja mukana oli selvää rokkisärmää sekä ehtaa livemeininkiä.
|
 |
Energisesti alkanut keikka hieman vetistyi keskivaiheilla liian monen hidas- tai keskitempoisen kappaleen takia, mutta loppua kohti tilanne taas koheni huomattavasti. Tutut Don't Say a Word sekä keikan päättänyt The Cage olivat taas kerran melodisen metallin juhlaa ja selvä osoitus siitä, miksi lavan eteen oli ilmaantunut aivan ällistyttävän paljon yleisöä. Yleisömäärä ei sinänsä ollut suurikaan ihme, olihan yhtye kahminut kotimaastaan jo pari kultalevyä. Lisääkin oli luvassa, sillä pirteän vedon lopussa Sonata Arctica sai kunnian kerätä hyllyihinsä lisää jalometallikoristeita tuoreimman Reckoning Night -levyn ylitettyä tänä vuonna kultalevyrajan.
|
 |
Pienistä soittomokista, myötähäpeää aiheuttaneista "Saarioinen! Maksalaatikko!" -huudatuksista, unohdetuista lyriikoista tai väärästä kohdasta aloitetuista lauluista huolimatta Sonata Arctica veti luultavasti viihdyttävimmän keikkansa pitkään aikaan, mikä on jo hatunnoston arvoinen suoritus näinkin tiukalla keikkatahdilla.
|
Hieman flunssainen laulaja Tony Kakko kertoi keikan jälkeen, että kyseessä oli vasta neljäs kerta, kun yhtye käytti pyroefektejä keikoillaan. Kaikki aiemmat kerrat olivat tapahtuneet myös Suomessa, ensimmäinen Tampereen Pakkahuoneella ja myöhemmät Raumanmeren juhannusfestivaaleilla sekä yhtyeen kaikkien aikojen parhaaksi kehutulla keikalla Oulun Teatrialla. Kokemattomuus näkyi paukkujen määrässä ja laadussa, turhan pliisujahan ne pyrot lopulta olivatkin - etenkin Lordin vastikään pariin otteeseen nähneenä -, mutta sentään piristystä rutiinikeikkaan. (OJ)
|
 |
Myönnän heti alkuun, että Wintersunin tuotanto ei ole minulle tuttu kuin ainoastaan keikoilta. En myöskään tunnistanut muuta biisiä kuin viimeisen, ja sekin oli coveri. Eipä tämä kuitenkaan diggailua vähentänyt, vaan oikein hienosti Jari Mäenpää yhtyeineen vetivät. Samaan aikaan toisessa teltassa veivasi Arch Enemy, mikä oli yksi harmittavimmista päällekkäisyyksistä tänä vuonna. Se näkyi myös väljyytenä teltassa Wintersunin soittessa. Toisaalta oli välillä oikein mukavaa, että oli tilaa patsastella. Soundit olivat tämän lavan tapaan hieman puuroiset, eivätkä kitarat kuuluneet kunnolla. Wintersun on kuitenkin viihdyttävä orkesteri, sillä soittamisen riemu paistaa jokaisen bändin jäsenen kasvoilta. Tätä tehdään sydämellä. Ainakin neljä tuttavaa kävi keikan aikana muistuttamassa, että pitäisi kehua rumpali Kai Hahtoa. Minähän en rumpujen soitosta käsitä mitään, mutta kaipa kansa tietää. Viimeisenä biisinä kuultiin Slayer-cover Angel of Death, jonka saapui laulamaan Ensiferumin ja Northerin riveistä tuttu Pete Lindroos. Mies oli löytänyt asukseen oikein nätin minihameen. Jalka monitorille ja menoksi! Loistoveto.
Tapaan myöhemmin kaljoittelun parissa Wintersunin pääsäveltäjän ja sielun Jari Mäenpään. Mies on selvästi tyytyväinen kasaamaansa bändiin ja kehuu kaikkia soittajia vuolaasti.
- Kaikki on aika ammattimaisia soittajia. Kaitsu on mieletön rumpali. Vaikka Teemu (Mäntysaari) on 18-vuotias, se on vitun kova kitaristi ja parempi soittamaan kuin minä. Jukkis (Koskinen) on taas soittanut bassoa todella kauan. |
Oletko huomannut, että bändi on paljon suositumpi ulkomailla kuin Suomessa?
- Joo, olen. Meillä on iso jakelu Euroopassa, jonka lisäksi levy-yhtiö teki myös ison mainoskampanjan siellä. Se jeesaa.
Bändi on parhaillaan studiossa nauhoittamassa uutta Time-nimeä kantavaa albumiaan. Äänitysprosessi ei ole sujunut ongelmitta.
- Mesa Boogie Triaxis (jouduin kysymään nimen neljä kertaa –toim. huom.) on paska! Eli kitaravahvistin vähän temppuili nauhoitusten aikana. Meillä meni kuukausi yrittäessä selvittää, mikä sitä vaivaa. Ei se sitten selvinnyt, mutta ihan hyvät pohjat tuli silti. Rummut ja bassot on ainakin jo kasassa ja Tuskan jälkeen jatkuu melodisten ja akustisten skittojen sekä syntikoiden ja laulujen nauhotukset. Levy miksataan syksyllä ja helmikuussa sen pitäisi tulla ulos. Olen tehnyt itse kaikki biisit. Sanoituksien suhteen tulee olemaan teema, joka kertoo aika pitkälle omasta elämästä. Mieluiten siis kirjoitan kaiken itse. (MK)
|
 |
Saarinen ihmetteli jo tovia ennen Tuska-viikonloppua sitä, miksi ihmeessä yleensäkin kovan yleisömeiningin takaava, hyvä livebändi Arch Enemy on menty tunkemaan festivaalin pikkuruisimpaan teltankuvatukseen. Paikan päällä tämän havaitsi myös karvaasti omissa nahoissaan, sillä teltta oli ääriään myöten täynnä ja lämpötila luultavimmin huiteli jossain kuudenkympin tuntumassa. Eturiviin pääsemisestä ei ollut toiveitakaan, mutta kyllä karismaattisen Angela Gossowin, taitavasormisen Michael Amottin ja kumppaneiden erinomaista vetoa mielellään vähän kauempaakin tarkkaili. Etupäässä uudempien levyjen kappaleisiin keskittynyt keikka oli tiukka, tarkka ja kuten totuttua, intensiivinen. Kovaa oli myös ankara yleisömeininki, sillä pelkkä oman paikan pitäminen tuotti suuria vaikeuksia kovassa väännössä ja puristuksessa, eikä siinä silmäkulmakaan osumilta aina säästynyt.
|
|
Suurimman tenän nousevan humalan ja kovan yleisömeiningin sijaan vanhalle toimittajaparalle teki kuitenkin tajuton kuumuus, sillä tovia ennen keikan loppua oli pakko poistua takavasemmalle viilentelemään. Aivan loppuun asti ei kuuleman mukaan päässyt itse yhtyekään, sillä hurjassa pitissä sattuneen henkilövahingon takia keikka jouduttiin lopulta keskeyttämään. Kun bändi seuraavan kerran taas Tuskaan saapuu, osataan esiintymisareena toivon mukaan suhteuttaa myös artistiin. Vuonna 2003 toimi kakkoslava yhtyeelle riittävän hyvin, mutta ehkä nyt olisi ollut jopa päälavan paikka? (MS)
|
Taannoisessa levyarviossaan Klemin Antti kertoo hehkuttaneensa Sisters Of Mercyn debyyttilevyä First and Last and Alwaysia yhdeksi goottirockin mestariteoksista, mutta vaikka tiedossa olikin laulaja Andrew Eldritchin ja edellä mainitun levyn päätoimisen säveltäjän, jo bändistä kauan aikaa irtaantuneen Wayne Husseyn riidat ja biisien soittokiellot, olivat systerit muutenkin kuin biisilistansa osalta pettymys. Vaikka Eldritch onkin pyrkinyt ottamaan pesäeroa koko gothic-maailmankaikkeuteen, lätkäpaidat ja tyhjänpanttina seisseet rakennustelineet eivät olleet paras vaihtoehto tämän eron tekemiseen. Tosin voidaan ajatella koko homman olleen vain kekseliästä sensaatiohakuisuutta, mutta myös muilla osa-alueilla valitettavaan auringonpaisteeseen osunut orkesteri petti pahemman kerran. Kolkkous ja uhkaavuus loistivat poissaolollaan, ja jäljelle jäi kvartetti elähtäneitä rokkistaroja veivaamassa aika keskeneräisiä rokkibiisejä. Runsaan savun keskeltä Eldritchin ääni soi kyllä tehokkaan lakonisesti ja ontosti, mutta varsinaista tunteikkuutta saatiin odottaa encoreen asti, jolloin yhtye tuntui rentoutuvan hieman huumorin ja vauhdikkuuden astuessa mukaan, ja myös Dominionin ja Temple of Loven kaltaiset hittibiisit saivat yleisönkin keinahtelemaan nautittavan synkeille vesille. Mietinnän alaiseksi jäi muuten kysymys siitä, miten hyvin paikalle hipsutelleet goottikeimailijat latexeissaan ja pitseissään tunsivat päälavalla perjantain annin lopettaneen yhtyeen – ja mitä ajatuksia tämä yhtye heissä herätti. Lätkäpaidat – seuraava trendi goottien keskuudessa? (AK)
Tuska-perjantai päättyi rauhaisissa merkeissä, mutta lisää oli odotettavissa. Ilta jatkui perinteisillä jatkoklubeilla. Gloriassa tarjolla oli gootimpaa tavaraa ja Tavastialla kuriositeettina olisi muun muassa jytissyt ex-Haunted vokalisti Marco Aron Face Down. Itselläni voiton vei Hevimestassa esiintynyt Profane Omen. Kovan keikan tänä vuonna debytoiva bändi heitti ja niskat muistuttivat keikasta vielä viikonlopun jälkeenkin. Saisi se äijien levykin vähitellen ilmestyä. Tanakkaa mättöä luvassa.
Määtän Niko sen sijaan jatkoi perjantai-iltaa Nosturissa tsekkaillen Korpiklaania ja kumppaneita. (TL)
Määttä päätti livahtaa Tuskasta jo kesken aneemisen Sisters of Mercyn keikan, jotta ehtisi hyvissä ajoin Nosturin jatkoklubille. Vanhasta kokemuksesta muistin jatkoklubien jonojen olevan raivostuttavan pitkiä ja hitaita. Nosturille päästyäni sain silti harmikseni havaita, että samoin oli laskeskellut moni muukin Tuskassa kävijä ja jono oli sen mukaisesti pitkä kuin nälkävuosi. Ehdin onneksi stressaavasta hetkestä huolimatta sisälle jo hyvissä ajoin ennen illan ensimmäistä esiintyjää.
|
 |
Scorched Earth Tactics starttasi illan ensimmäisenä esiintyjänä. Teknisyyttä, koukeroita, raivoa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita bändillä tuntui piisaavan, mutta allekirjoittanut ei oikein päässyt kertaakaan kunnolla jyvälle Scorched Earth Tacticsista. Asiaan saattoi hyvinkin vaikuttaa se seikka, etten edes ollut yhtyeen mätkettä koskaan aiemmin kuullut ja nopeasti vaihteleva musiikki oli liian vaikea pala nieltäväksi täysin kylmiltään. Ainakin yleisö tuntui pitävän ja pittikin oli pistetty pystyyn.
|
Enochian Crescent jatkoi sitten iltaa toisena esiintyjänä. Black metal ei ole ollut juuri koskaan varsinaisesti minun juttuni, mutta tässä genressä Enochian Crescent on kiinnostava poikkeus. Keikan päähuomion veti itseoikeutetusti solisti Wrath, jonka kummajaismaista ulkonäköä jaksoi ihmetellä ja levottomille välispiikeille tuli hymähdeltyä. Ihan mukiinmenevä keikka, josta jopa black metal -genrestä mitään tajuamaton pystyi saamaan jotain irti.
|
|
Illan pidetessä tunnelma tiivistyi ja Enochian Crescentin jälkeen kolmantena esiintyjänä jatkoi Silentium. Yhtyeen mahtipontinen melodinen metalli toimi mallikelpoisestii ja erityisesti Riina Rinkisen laulua oli ilo kuunnella. Ainoa asia, mikä jäi keikassa hieman häiritsemään, olivat Riinan käärmemäiset koreografiat, jotka toivat turhankin paljon mieleen Within Temptationin Sharon den Adelin vastaavat liikkeet. Niin tai näin, eivät mainitut koreografiat keikkaa kumminkaan pilanneet ja Silentiumin esitys meni vahvasti plussan puolelle. (NM)
|
 |
Korpiklaani päätti illan viimeisenä esiintyjänä ja oli minulle illan odotetuin vieras. Turhaan ei Korpiklaania tullut odoteltua, sillä kansanperinnemetalliyhtye veti suorastaan riemastuttavan hyvän keikan kunnon pelimannimeiningillä. Lavalla oli esillä poronsarvilla varustettu mikkiständi, joka sopi Korpiklaanin rekvisiitaksi kuin nyrkki silmään. Hupaisana yksityiskohtana mainittakoon kappaleista Happy Little Boozer, jonka aikana lavalle syöksyi pelkissä kalsareissa olevia miehiä hyppimään. Pisteet on pakko antaa myös Tapio Rautavaara -coverista Juokse sinä humma. Viihdyttävän ja onnistuneen keikan Korpiklaani tarjosi, ja tämä yhtye on pakko nähdä vielä toistenkin. (NM)
|
 |
|
|
Stam1na oli saanut osakseen lauantaipäivän aamunavauksen. Mikäpä siinä, sijoitus vetonaulaksi oli onnistunut, sillä kansan pyhiinvaellus saarnaa kuuntelemaan oli yllättävänkin suurilukuista. Ja kyllä se nyt vaan on niin, että kyseessä on yksi kotimaamme kovimmista livebändeistä, joten sietääkin saapua ajoissa. Vokalisti Antti Hyyrysen välispiikit huvittivat yleisöä ja muulla yhtyeelläkin tuntui virtaa ja hymyä riittävän. Keikan edetessä meno senkun yltyi ja kuorolaulut esimerkiksi Viisi laukausta päähän ja Kadonneet kolme sanaa -kappaleiden aikana vakuuttivat siitä, ettei kansa ole saanut Stam1nasta läheskään tarpeekseen. Sounditkin olivat varsin mainiot. Yhtään huonoa tai edes keskinkertaista keikkaa en Stam1nalta ole todistanut, eikä muutosta tilanteeseen tullut nytkään. Jumaliste, että minä tykkään. (TV)
|
 |
 |
Seuraavaksi oli kotimaisen, noh, jonkinasteisen metalcoren etulinjaan nostetun Aprilin aika näyttää kyntensä. Vaikka porukkaa oli teltassa melko vähän, veti yhtye settinsä ennakkoluulottomasti. Tosin läpi festarin Inferno-stagea vaivannut puuroinen soundi piinasi Apriliakin. Välillä laulu oli liian kovalla, välillä taas ei meinannut kuulua mitään. Kitarat jäivät oudosti paitsioon. Täytyy sanoa, että vaikka yhtyeellä on meininkiä, vaikutti laulaja Hakim Hietikko ajoittain anteeksipyytävältä ja välillä taas ärtyneeltä yleisöön. Tuskin mies oli oikeasti kumpaakaan, liekö ollut pientä jännitystä ilmassa vai mitä, mutta tämän noteerasivat muutkin kuuntelijat. Klubikeikoilla olen todistanut yhtyeen huomattavasti kovemmassakin vedossa, joten tiedä häntä, vaikuttiko kehnohko soundi tällä kertaa iskevyyteen. Tällaisenaan ihan lupaava esitys, mutta vielä on matkaa huipulle. (TV)
|
|
Diablo soitti lauantaina jo aikaisin iltapäivällä, jolloin ihmismassa vasta valui alueelle. Yhtyeen esiintyminen oli ainakin alkuun jotenkin laiskan tuntuista, ei tosin häiritsevissä määrin. Ehkäpä oli edellisilta sitten äijämetallisteilla hieman venähtänyt... Kuumuus varmasti teki myös tehtävänsä. Bändi tunnin mittainen hittiputki keskittyi materiaalinsa puolesta pääosin kahteen uusimpaan levyyn. Mikäs siinä, tulipahan taas todettua kavereiden kesken, että kyllä Suomessa osataan heviä soittaa. Päätä oli pakko nytkyttää mukana, vaikka sooloista olikin ajoittain vaikea saada selkoa hiljaisen kitarasoundin vuoksi. (TV)
|
 |
 |
Mikälie-diskohumppaintron tahdissa älyttömästi pölisseen ilman läpi lavalle hyökännyt Norther soitti materiaaliin laajuuteen nähden liiankin ahtaan kolmen vartin setin. Toisaalta suht samaan muottiin upotetut ja lähes monotoniseksi väitettävät kappaleet toimivat hyvin tiukkana settinä, mutta muutama lisäbiisi ei kyllä olisi haitannutkaan. Northerista jäi mieleen lähinnä uuden rumpalin Heikki Saaren tarjoama todella tymäkkä rumputuli, etenkin uudemmissa kappaleissa turhankin paljon statistin rooliin jääneet Tuomas Planmanin kosketinosuudet sekä puoliväkinäisiltä kuulostaneet, hieman kompuroineet puhtaat laulut, jotka kuitenkin piristivät selvästi rääkynälinjaa - uskalluksesta ja yrityksestä Northerille täydet pisteet! Pienistä puutteista huolimatta yhtye veivasi todella intensiivisen ja tiukan keikan. Yleisökin näytti innostuvan etenkin debyyttisinkku Releasedin kajahtaessa ilmoille, mikäli kennel-liiton merkkien viuhumisesta oli jotain pääteltävissä. Tuttujen hittien lisäksi tarjolla oli myös erikoisherkkuja kuten tuoreimmalta Till Death Unites Us -kiekolta veistetty Everything, joka koki ensiesiintymisensä Tuskan helteessä. (OJ)
|
 |
Lauantaina eräs mielenkiinnon kohteista oli kotoinen thrash-ryhmä The Scourger. Bändin debyyttipitkäsoittohan on juuri lisensoitu ulkomaille, joten Tuskassa oli hyvä antaa lisänäytettä osaamisesta. Itse aiemmin vain videoilta bändin livemeininkiä todistaneena odotin hiukan skeptisenä mitä tuleman pitää. Yhtye kun ei mitenkään mielettömän aggressiivista lavaliikuntaa tallenteilla tuntunut harrastavan. Keikka lähti kuitenkin hienosti käyntiin mainiolla Maximum Intensity –rallilla, ja pehkokin tuntui jonkin verran kyytiä lavalla saavan. Harmi kyllä tahti hiipui loppua myöden muodollisemmaksi ja virkamiesmäisemmäksi tukan ravisteluksi, mutta yritystä sentään näytti mukana olevan. Kuten levyllä, kävi livenäkin ilmi bändin tiukka ote soittoonsa. Biisit kulkivat intensiivisesti ja tarkasti alusta loppuun, eikä haparointia korviin kuulunut. Hivenen puuroinen telttasoundi kuitenkin bändin kohtuullisen teknisiä riffejä söi. Viimeisenä biisinä kuullun Exodus-klassikon, Bonded By Bloodin, jälkeen keikasta jäi päällimmäiseksi hyvä maku suuhun, vaikka vokalisti Hurskaisen tympäisevällä semikärinällä vedetyt välispiikit välillä tahattoman komiikan puolelle lipsuivatkin. Eiköhän lisenssisopimuksen allekirjoittanut ulkomaaneläväkin ollut lopulta yleisön joukossa kuitenkin tyytyväinen. Vanhaa liittoa tai modernia, mutta toimivaa thrashia yhtä kaikki, josta on vielä varaa muutama hikipisara lisää irti puristaa. (MS)
|
Pienen henkilökohtaisen kaljatauon jälkeen olikin Amorphiksen vuoro. Ensimmäistä kertaa festivaalin aikana tuntui, että päälavan edusta oli tupaten täynnä. Bändi on tosiaan saanut uuden levyn ja ennen kaikkea uuden laulajansa Tomi Joutsenen myötä uutta nostetta. Eikä tästäkään keikasta voi mitään pahaa sanoa, sillä mikään ei jäänyt harmittamaan. Viimeistään nyt on Joutsen saanut hevikansan hyväksynnän yhtyeen nokkamiehenä, sen verran paljon positiivista palautetta miehen ulosannista ja esiintymisestä kuului ympäriltä. (TV)
Toden totta, sillä Amorphis veti yhden viikonlopun aktivoivimmista keikoista. Homma pääsi toden teolla käyntiin kolmannen vedon, Against Widowsin, aikana. Vaikka soundit vähän leskien tuoksinassa palloilivatkin, biisi lämmitti toden teolla mieltä. Joutsen oli lavalla kuin gigawatin imaissut sähköjänis sähisevine rastoineen. Muistan kun joku taannoin leikkisästi totesi messulaudalla jonkun Amorphiksen keikan jälkeen nähneensä lavalla rastapäisen jumalan, joka lauloi perkeleestä. Sinne päin, ainakin näin Suomen mittakaavassa, sanoivat Koskis-fanit mitä vaan. Vanhojen hittien kimara sai jatkoa In the Beginningin ja Divinityn voimin. Uutukaisen Eclipsen mainiota materiaalia ei toki unohdettu. Under the Soil and Black Stonen aikana tuli jälleen ihmeteltyä tarttuvaa takapotkukomppia. Samalla eräs nimeltä mainitsematon tuttava manasi, kuinka häntä oltiin viikonlopun aikana jo kymmenisen kertaa luultu Tomi Joutseneksi. Noh, onhan molemmilla rastat päässä... Toisaalta jos joku olisi tullut vastaavaa tolittamaan vielä Amorphiksen keikan aikana kaverilleni, olisi varmaan ollut jo kotiinlähdön aika. (TL)
|
 |
 |
Lisää höyryä nostivat vielä Perkele ja The Smoke, kunnes lähestyi jo keikan kliimaksi. Kaikki vanhat ja uudet fanit takuulla riehaantuivat My Kanteleen kajahtaessa. Lopuksi kuultiin odotetusti uusi hitti House of Sleep, jonka melodia osaa kyllä vangita kerta toisensa jälkeen. Biisivalinnat ja keikan tunnelma Amorphiksen osalta olivat kyllä täyttä mahtavuutta, vaikka tietysti muutama ehdottomuus jäikin puuttumaan. Eiväthän ne festarivedot kovin pitkiä ole. Yleisöäkin keikka tuntui kiinnostavan, sillä hiekkakentältä ei tyhjää kohtaa juuri löytynyt. Hyvä maku jäi, ja onneksi ainakaan allekirjoittaneen tämän vuoden Amorphis-keikat eivät tähän loppuneet. En paljoa valehtele väittäessäni nähneeni juuri lavalla taatusti yhden Suomen kaikkien aikojen hienoimmista bändeistä. (TL)
|
|
Lauantaina tämänvuotisen annoksen folkmetallia kaikille pakanoille tarjosi Sue-stagella itäisestä naapurista tuleva eestiläinen Metsatöll. Eestiläisyhtyeen reipas soitanta hyökkäsi yleisön päälle kuin vesikauhuinen hunnilauma ja varsinkin Hundiraevin tarjosi yleisölle uljasta hoilotusta. Traditionaalisempaa soitinarsenaalia yleisölle esitteli Lauri Õunapuu, joka soitti virolaisen säkkipillin eli torupillin lisäksi myös kanteletta sekä huilua. Erityisesti vironkielisen laulun ansiosta Metsatöll oli varsin hilpeä ja sympaattinen ilmestys. Mihinkään haparointiin Metsatöll ei koko settinsä aikana syyllistynyt, vaan ote pysyi loppuun asti tiukkana ja vauhdikkaana. Setin loputtua paikalta ei voinut olla poistumatta hyvätuulisena. (NM)
|
 |
 |
Ruotsalaista Ninea olin viimeksi kokenut live-tilanteessa joskus taannoin Lutakossa Lights Out -läpimurtolevyn jälkimainingeissa, ja vaikka seuraava täyspitkä Killing Angels ei samaan ekstaattiseen raivoon yltänytkään, oli hienoa nähdä nämä vihaiset hurrit tositoimissa. Ninen metallisoitu ja keskitempoinen hardcore/deathrock-kombinaatio ei tuskin ollut festariyleisön perinteisintä polttoainetta, mutta yhtyeen anteeksiantamaton hakkaus sai Inferno-telttaan pientä tunkua. Nämä lippa vinossa soittaneet naapurinpojat kärsivät – kuten lähes jokainen yhtye – teknisistä häiriöistä, ja aina silloin tällöin laulaja Johan Lindqvist katseli epätietoisena lavan taakse.
|
Työvoitto kuitenkin tehtiin armottomalla junttauksella ja edellämainitun levykaksikon vahvalla biisimateriaalilla: vetävä Time Has Come ja etenkin Mieszko Talarczykille omistettu slovari Anxiety Report nousivat henkilökohtaisiksi suosikeiksi, ja kyllähän se moshpittikin lähti odotetusti pyörimään Them-biisin nostaessa hieman tempoa; tosin järjestysmiehet olivat heti paikalla lopettamassa yleisön ilottelun. Kova rypistys siis, ja taisipa laulaja-Lindqvistikin tulla hulluksi jossain vaiheessa lavalla riehuessaan. (AK)
|
Opeth näyttää nauttivan tällä hetkellä Suomessa suurta suosiota, sillä vaikka paikkana oli päälava ja esiintymisaikana aurinkoinen alkuilta, oli Ruotsin ihmemiehiä kokoontunut seuraamaan monilukuinen metallistijoukko – aika hyvin yhtyeeltä, joka venyttää biisejään kymmenen minuutin mittoihin eikä ongiskele suosiota hittikertosäkeillä. Vaikuttavien taustakankaiden ympäröimänä Opeth teki sen, minkä se parhaiten osaa, eli hurmasi yleisön tunnelmalla ja soittotaidoillaan. Uusi rumpali Martin Axenrot oli omaksunut ajan kanssa Opethin biisit hienosti, ja ilmeikäs soitto jytisi omaperäisenä mutta silti jämptinä alkuperäisiä biisikulkuja noudattaen. Toinen iloinen yllätys oli kosketinsoittaja Per Viberg, joka tuntui kotiutuneen yhtyeeseen yhä saumattomammin: koskettimet pauhasivat läpi kappaleiden tuoden lisää tanakkuutta ja tenhoa polveilevaan materiaaliin.
Bändi ja yleisö elivät vahvassa yhteisymmärryksessä läpi keikan, ja hyväntuulinen Mikael Åkerfeldt jaksoi ilahduttaa Tuska-yleisöä hämmentävillä välispiikeillään:
”What the fuck?
(kovempaa) What the fuck?
Who are we?
That's right. Where are we from?
Which is better, Sweden or Finland?
On a beautiful heavy metal day like this, I tend to agree!”
|
 |
Hollantilaista Epicaa seurasi suhteellisen vähälukuinen yleisö, ja eipä taida yhtye olla kovinkaan tuttu suomalaiselle metallikansalle. Samaan aikaan toisaalla soitti Kalmah, joten tiedä häntä, oliko siellä kovinkin tungosta. Epicasta muodostui Tuskan virallinen herutusbändi, niin suuren vaikutuksen nuori laulajatar Simone Simons teki yleisöönsä. Neidolla oli asenne kohdallaan, hyvä lavaliikkuminen sekä valtavasti lavakarismaa. Hänen upea äänensä täytti tilan ehkä välillä liiankin hyvin. Toisaalta hyvä, kun laulu kerrankin kuului! Sounditkin jopa paranivat setin alkuvaiheessa. Melodinen ja suhteellisen mahtipontinen metalli teki paikalle saapuneisiin vaikutuksen, ja uskon, että yhtye sai maastamme uusia levynostajia. Biisejä oli kuitenkin vaikea erottaa toisistaan, joten ehkä olisi pitänyt kuulla bändiä ensin levyltä. Väliin mahtui muutama örinäveto, jolloin Simons pääsi huilaamaan. Nämä biisit kuulostivat täysin eri bändiltä. Syykin selvisi myöhemmin, sillä he olivat soittaneet coverina Deathia. Death taas ei ole meikäläisen juttu ollenkaan. Epica osoitti olevansa kaikin puolin sympaattinen orkesteri. (MK)
|
 |
Bändillä ei ollut Tuskassa lainkaan pressivastaavaa, mutta sehän ei Imperiumin toimittajaa estä. Selvitän tieni Epican luokse, jossa kyselen kuulumisia viehättävältä laulajattarelta. Hän kertoo, että aloitti klassisen laulun opiskelun kuultuaan ensimmäisen kerran Nightwishiä.
- Kuuntelen heitä edelleen, mutta en ole enää fani. Olin 16-vuotias kun kuulin heitä ja olen aina nauttinut laulamisesta, mutta heitä on kiittäminen siitä, että aloin laulaa bändissä.
Myös muut suomalaiset bändit ovat Simonelle tuttuja.
- Pidän Apocalypticasta, The Rasmuksesta, HIM:stä ja Sonata Arcticasta. Lordikin on hyvä.
Utelen neidon ensivaikutelmaa suomalaisesta yleisöstä ja valittelen, että paikalla oli melko vähän ihmisiä. Simone on toista mieltä.
- Mielestäni siellä oli paljon ihmisiä. Keikan jälkeen ihmiset huusivat ”we want more”, joten taisimme tehdä työmme hyvin. En tiennyt, että ihmiset ovat ostaneet albumeitamme, mutta ensimmäinen rivi lauloi sanat ulkoa!
Bändillä on seuraavana päivänä lento kuudelta aamulla, jotta he ehtivät Amsterdamiin kahdeksaksi. Lähtö hotellilta on kolmelta yöllä, joten Simone oli pahoillaan, etteivät voineet jäädä Helsingin yöhön tai jopa festareille sunnuntaiksi. Muuten kesä on sujunut Epicalla rauhallisissa merkeissä.
|
- Meillä ei ole ollut kovin kiireinen kesä, vain joitakin festarikeikkoja. Syksyllä lähdemme Jenkkeihin ja Kanadaan kiertueelle Kamelotin kanssa, jonka jälkeen menemme studioon nauhoittamaan kolmatta albumiamme, joka julkaistaan maalis- tai huhtikuussa.
Simone haluaa myös kiittää suomalaista yleisöä. Suomen kieli ainakin on hallussa, sillä hän osaa sanat ”kiitos, vittu ja perkele”. Tästä kuulemma kiittäminen Sonata Arcticaa. Mutta asiaan.
- Kiitos lämpimästä vastaanotosta, emme odottaneet sitä! Haluaisimme tulla takaisin, jos meidät vielä halutaan tänne. Toivottavasti tämä avasi meille ovia. (MK)
|
|
Pohjois-Pohjanmaalle jäi vielä liuta kovia bändejä Sentencedin lopettamisen jälkeenkin. En nyt ala manttelinperijän viittaa tai muita kruununjalokiviä jakamaan, mutta yhdeksi alueen kovimmaksi aktiksi voi hyvällä omatunnolla nimittää Inferno-lavalla riehuneita suohirviöitä, jotka myös nimeä Kalmah tottelevat. Vaikka myöhästyin hieman keikan alusta, jyrinä oli ylimmillään koko ajan ja bändi totisesti heitti kaikki sammalmättäät syrjään. Pirullisen tarttuva ja melodinen, mutta samalla raaka ote puri silmin nähden myös yleisöön. Koko Inferno-lavan teltta oli miltei tupaten täynnä, joten eivät sentään kaikki olleet tuppautuneet seuraamaan viehkeää hollantilaisneitoa. Kalmahin livekunnosta ei päällisin puolin löytynyt juuri parannettavaa. Soundit jyrisivät ajoittain turhankin raakoina, mutta eiköhän se riitä, kunhan edes biisit tunnistaa.
|
 |
”Siviilissä” hieman ujo lead-kitaristi Antti Kokkokin näytti, että lavalla ei turhia nöyristellä ja miehen moshailut olivatkin antaumuksellisia. Bändin ohella tunnustusta pitää antaa myös yleisölle, joka koko keikan ajan piti tuntuvaa riehumista yllä. Sormet kohti kattoa ja niska kaarelle. Hieno keikka. Vielä kun bändi löytäisi oikean yleisön ja jakelukanavat ulkomailtakin, alkaisi se päästä ansaitsemalleen jalustalle. (TL)
|
|
Sitten jäljellä oli vain yksi ja ainoa, Venom. Kirjaimellisesti helvetillinen pino Marshalleja oli kannettu lavalle, ja yleisön odotukset oli aistittavissa tulikuumana väreilynä. Lopulta möreä juontajaääni lausui odotetut taikasanat ja pommijylyn saattelemana trio Lant-Hickey-Lant potkaisi Black Metalin käyntiin. Lähtö oli kuitenkin köykäinen: Hickeyn kitara sanoi sopimuksen irti heti ensisekunneilla, ja veljeskaksikko Chronos ja Antton saivat pärjätä kahdestaan basso-rummut-laulu -arsenaalilla härkäpäistä asennetta osoittaen. Muutenkin Chronos oli kyllä todellinen metallieläin pullisteluineen ja ”fuck yeah” -huutoineen kasarilookista puhumattakaan, mutta jokin tuntui koko ajan puuttuvan. Venom oli jo kuulemma ehtinyt käyttää kolme tuntia soundcheckiinsa, joten ehkäpä bändiltä oli kadonnut se kovin terä päivän riennoissa?
Niin tai näin, känninen yleisö kestää kaiken, ja kun settilista oli lähes puhdasta klassikkokamaa 1000 Days in Sodomeineen ja Countess Bathoryineen, ei yhtyettä tarvinnut paljoa metallikarkeloihin kosiskella. Hyökkäävät rumpusoundit, Chronosin kähisevät one-linerit ja muutama tyylikäs nykyvalinta à la Antechrist pitivät rytmiä yllä aikansa, mutta loppupuolella bändi oli enemmänkin yhtyeen fanikunnan viihdyttämistä kuin koko kansan metallijuhlaa. Mutta tämähän riittää, jos kyseessä on niinkin jästipäinen instituutio kuin Venom. (AK)
|
 |
Iltasella oli sitten Nosturin jatkoklubin vuoro. United Underworld, tuo Kyyrian manttelinperijäksikin kutsuttu, ei vähiten Ville Tuomen ansiosta, oli meikäläiselle tuon illan tärkein esiintyjä. Bändi vetikin yhden kovimmista vedoistaan, mitä olen todistanut. Tuomi oli taas oma energinen itsensä ja yhtyeen uusi kitaristi ”Timo” moshasi raivoisasti. Vaikkei Nosturi ollut edes puolillaan, tykkäsi yleisö näkemästään ja kuulemastaan. Hitto, levysopparia nyt äkkiä tälle bändille!
Godsplague jaksoi innostaa kovin vähän, ja vaikka tässä vaiheessa allekirjoittanutkin oli maistellut väkijuomia jo jonkin verran, vaikutti yhtye nautiskelleen vielä enemmän. Tai sitten kuvittelen, mutta jotenkin haparoivaa esiintyminen oli. Niin tai näin, josko tuo loppua kohden olisi tiivistynyt, mutta itse poistuin neljän kappaleen jälkeen. Ei vaan lähtenyt. (TV)
Glorian lauantain jatkoklubin voi laskea selvästi yhdeksi viikonlopun kiinnostavimmista kohteista. Harmittaa suuresti, ettei hiljattain kakkoslevynsä julkaissutta Kiuasta oltu buukattu itse festareille, mutta meneehän se näin klubiolosuhteissakin. Toimittajaretkun tie Glorian hornankattilaan ei kuitenkaan ollut helppo saati palkitseva. Kyllä sitä saikin kuulla portsareilta erinäisiä katteettomia vittuiluja ennen kuin pääsee keikalle raporttiaan vääntämään tai edes laukkuaan narikkaan heittämään. Kiitos vain kyseisille henkilöille, toivottavasti olette onnellisia. Onneksi Nalle Östermanilta irtosi hieman apua sisäänpääsyssä, vaikka tällöin Kiuas olikin jo aloittanut. Samallapa tuli missattua Omnium Gatherum ja Enter My Silence Tough luck. Kiuas joka tapauksessa vakuutti täysin energisellä otteellaan ja mikseipä niin tekisi, koska levyltäkin löylyn heitto iskee niin hyvin. Kuuma tuli seuraillessa, kun Ukon pojat takoivat antaumuksella ilmoille New Chapterin ja Black Winged Goddessin kaltaisia pläjäyksiä. Keikan päätti huomattavasti paremmin livenä toimiva Spirit of Ukko. Illan päättänyt Insomnium ei paljoa musiikillisesti hävinnyt, mutta lavakarismassa kyllä. Raaka melometalli on toiminut yhtyeen demoajoista lähtien ja eipä uusi materiaalikaan kalpene vanhan vieressä. Väsymys alkoi jo painaa setin lopussa, mutta mukavan jälkimaun jätti viimeisenä vetona tullut Nepenthe-cover. Oli aika painua pehkuihin tepastellen öisen Helsingin läpi ja odottelemaan vielä kohmeloista sunnuntaita. (TL)
SUNNUNTAI
|
Sunnuntaisen Tuskan aloitti Inferno-stagella savon murteella laulava death metal -yhtye Verjnuarmu. Savon murteen ja visuaalisen ulkonäön ansiosta Verjnuarmu oli sinänsä hauskaa seurattavaa. Harmi vaan, että sitä tärkeintä eli itse soittoa ja laulua vaivasi varsinkin alussa tietty ponnettomuus ja flegmaattisuus. Vasta hittibiisin Laalavat jouset kohdalla Verjnuarmulla tuntui löytyvän oikea ote ja silloin yleisökin heräsi kunnolla. Loppua kohden soitto sentään parani, mutta silti keikasta jäi turhan epätasainen vaikutelma. Väkisinkin suuhun hiipi sellainen maku, että Verjnuarmu luottaa vähän liiaksi pelkästään erikoiseen ulkoasuunsa sekä murteen viehätykseen, mutta itse soitossa ja muussa esiintymisessä olisi vielä skarppaamista. (NM)
|
 |
 |
Viimeistä päivää lähdettiin viemään ja Tuomas oli jälleen virkuimpana paikan päällä. Brittilehdistön ylistämä, metalcorea ja Iron Maidenin tyylistä tilutusta yhdistelevä skottibändi Mendeed rykäisi homman käyntiin Sue-stagella. Lavan edustalla oli keikan alkaessa vain kourallinen ihmisiä, mutta pikkuhiljaa paikalle saapui jo ihan mukavasti porukkaa. Soundit olivat yllättävänkin hyvät, kitarat kuuluivat selvästi ja rummut nakuttivat tasaisesti. Jotenkin yhtyeen kappalemateriaali on vielä hitusen epätasaista eikä järin omaperäistä, mutta testiryhmäni nyökkäili siinä missä minäkin, ja yhtyeen todella energinen esiintyminen nosti peukut pystyyn. Kyllä tällä kelpasi päivä aloittaa. (TV)
|
|
Päälavan korkkasi saksalainen thrash metal -legenda Sodom. Henkilökohtaisella tasolla Sodomilla on paljon nostalgia-arvoa, koska Sodom oli yksi niistä ensimmäisistä thrash metal -bändeistä, joihin murrosikäisenä tuli tutustuttua. Paljon odotuksia kerännyt keikka aiheutti kuitenkin vähän ristiriitaisia tuntemuksia. Periaatteessa kaikki oli kunnossa, sillä Sodomin jäsenet soittivat hyvin sekä tiukasti yhteen ja Tom Angelripperin ärinä kuulosti juuri siltä, miltä sen kuuluikin kuulostaa. Toisaalta itse soundien olisi odottanut olevan järeämmät. Ei soundit suoranaisesti heikonpuoleiset olleet, mutta olisin jotenkin odottanut Sodomin kaltaisen bändin soundien olevan suorastaan maata järisyttävää luokkaa, mutta nyt siihen tasolle ei aivan päästy. Miinusta täytyy antaa kappaleiden välissä olleista turhanpäiväisistä hiljaisista patsasteluhetkistä, joiden takia yhtye meni turhaan rikkomaan keikkansa intensiivisyyden. Tarvitsevako vanhat parrat vain huilaustaon vai mikä lienee ollut syynä?
|
 |
Settilista oli melko hyvin onnistunut ja keikan aikana tulivat muun muassa The Saw is the Law, Remember the Fallen, Sodomized sekä Napalm in the Morning. Osa kappaleista oli vähemmän tunnettuja biisejä, mutta huomaavaisena miehenä Angelripper valisti yleisöä siitä, että miltä levyltä mikäkin biisi tulee. Mitään aivan tajuntaa räjäyttävää elämystä Sodom ei onnistunut tarjoamaan, mutta perusvahvan keikan kumminkin. (NM)
|
 |
Määtällä oli jo etukäteen vahva kutina, että ranskalainen Gojira tarjoaa yhden Tuskan parhaimmista keikoista ja juontaja Heta Hyttisen alkujuonto piti hyvin kutinsa, minkä mukaan Gojiran jäsenet olisivat uhonneet etukäteen jyräävän yleisönsä Godzillan tavoin maanrakoon. Eikä uho todellaankaan jäänyt pelkäksi leukojen lonksuttamiseksi, sillä sen verran kovaa tamppausta Gojira tarjosi. Soitanta oli erittäin teknistä sekä tarkkaa ja avaruusmetalliksi nimetystä rytkeestä tuli vahvasti mieleen Neurosiksen ja Devin Townsendin kaltaiset tuotokset. Soundit olivat Tuskan esiintyjistä parhaimmasta päästä ja massiivinen äänimaisema sai suorastaan haukkomaan happea. Erityisesti Flying Whale ja Ocean Planet räjäyttivät teltan.
|
Mihinkään paikalla nyhjöttämiseen Gojiran jäsenet eivät syyllistyneet, vaan bändi liikkui kokoajan energisesti ja liikkeet olivat asiaankuuluvan suurieleisiä. Yhtyeen jäsenistä huokui selvästi tietty hyväntuulisuus ja lieneekö sillä ollut jotain tekemistä, että juuri edellisenä iltana Ranska oli päihittänyt Brasilian jalkapallossa ja päässyt jatkoon. Yhdessä välispiikissä kitaristi/vokalisti Joe Duplantier ainakin asiasta hehkutti. Yhteen ainoaan kauneusvirheeseen Gojira kumminkin meni syyllistymään. Nimittäin rumpusoolo kappaleiden välissä oli täysin turha. Tämäkin pieni moka oli helposti anteeksiannettavissa, koska muuten Gojiran keikka tarjosi suorastaan euforisen hyvän olon ja mitä yleisön kasvoilmeistä oli luettavissa, en ollut ainoa, joka oli tätä mieltä. Sen verran suu messingillä väki paikalta poistui. (NM)
|
 |
Sunnuntai oli esiintyjien osalta hieman tylsemmästä päästä, mutta muutenkin rankka festivaali alkoi jo verotella korkojen kanssa. Painostavassa säässä ja olotilassa lisää painostavuutta tarjosi sopivasti Jyväskylän ylpeys Swallow the Sun, jonka jättäminen tämänvuotisesta Tuskasta olisikin ollut suoranainen rikos. Vaikka jotkut festarivieraat alkoivat jo valmistautua kotiinlähtöön, Swallow the Sun on tunnettu siitä, että mihinkään ei ole kiire – ainakaan soiton suhteen. Bändin keikkakin alkoi hieman etuajassa, sillä festariaikataulujen puitteissa herrojen setti olisi helposti jäänyt viiteen biisiin. Keikka alkoi tuttuun tapaan introineen vartin pituiseksi paisuneella The Giantilla. Lisää vettä myllyyn viskasivat Descending Winters ja Out of This Gloomy Light. Myös uutta materiaalia ensi vuonna ilmestyvältä kolmannelta pitkäsoitolta kuultiin No Light, No Hopen muodossa. Biisistä ei paljoa näin ensi kuulemalta jäänyt päähän, mutta kyllä se sitä itseään takuulla on. Keikan kruunasivat eeppinen The Ship sekä hitiksi muodostunut Swallow. Ensin mainitun hienoutta en tähän päivään asti ollut ymmärtänyt sitten mitenkään, mutta tämän keikan ansiosta tämä Teemu Suomiselle omistettu biisi alkaa vähitellen aueta minullekin. Jälkimmäistä nyt ei erikseen tarvitsekaan kehua. Loistava, vaikka kuinka paskasti soitettaisiin.
|
|
Swallow the Sun tuli seurattua samoilta jalansijoilta pienen väsymyksen vielä painaessa pääkoppaa. Uutta nousua vielä odotellessa keikka oli mitä mainioin päivänavaus, vaikka kellokin alkoi käydä jo iltaan. Onneksi pienen piristysruiskeen väsyneeseen ja autuaaseen olotilaan tarjosi napakka potku takalistolle. Potkun antaja oli huomattavasti pirteämmässä olotilassa, mutta liekö tähän ollut syynä lavalla yläpelti paljaana komistellut M. Kotamäki… Joka tapauksessa jälleen hieno keikka tuli Swallowin pojilta todistettua. Yleisössä ei onneksi samaa uneliaisuutta ollut. Virkeyttä löytyi oikein mukavasti ja päällisin puolin toimineet sounditkin tekivät keikasta täyteläisen. Niin, ja jospa se Through Her Silvery Body vielä tulisi jollain loppuvuoden keikalla. (TL)
|
 |
 |
Kuopiolainen kansallisylpeytemme Tarot soitti ja lauloi kyllä nuoremmat kollegansa suohon sunnuntaina. Jo setin käyntiin polkaisseen Crawlspacen ja sitä seuranneen Wings of Darknessin aikana bändi näytti, missä kaappi seisoo. Vaikka asteita oli lähemmäs kolmekymmentä, jaksoivat herrat rokata. Yhtye oli laitettu soittamaan päälavalla, mikä oli oikea valinta järjestäjiltä. Kaikki bändin jäsenet hoitivat osuutensa vakuuttavasti, mutta selkeäksi valopilkuksi nousi Tommi ”Tuple” Salmela, joka hoiteli koskettimia ja osan lauluosuuksista. Miehellä on aivan uskomaton ääni ja lavakarisma! Yhdessä Marcon (Hietala) kanssa lauletut kohdat saivat kylmät väreet kulkemaan selässä. Lauloipa Tuple myös pari biisiä kokonaan itse, ja homma toimii. Keikalla kuultiin muun muassa loistavat Do You Wanna Live Forever, Angel of Pain ja Pyre of Gods. Tarot oli viimeinen bändi Tuskassa, jonka keikkaa menin seuraamaan, ja täytyy sanoa, että olipas loistava päätös pitkälle viikonlopulle. (MK)
|
|
Vaikka Trio Niskalaukausta ei olekaan Tuskan rosterissa nähty kahteen vuoteen, pahaa ei tapa kuitenkaan mikään. Tänä vuonna se kosti ainakin puoliksi, kun Timo Rautiainen oman soolobändinsä kanssa saapui viihdyttämään yleisöä. Oli hyvin mielenkiintoista nähdä, miten niinkin friikki kokoonpano saattaisi toimia luonnossa, etenkään kun biisilistaa ei ole vielä kuin yhden albumillisen verran. Katalogiahan olisi ollut, mutta niin kuin aikaisemmin oli luvattu, Niskalaukauksen biisejä ei soitettu keikalla ollenkaan, ainakaan suorasti: muun muassa sinkun B-puoleksi levytetty Candlemass-versiointi Samarialainen kuului ohjelmistoon. Uusin levytys ei henkilökohtaiseen makuhermooni missään nimessä osunut, joten keikan toimivuudesta oli ennen alkua hyvinkin skeptiset ajatukset. Epäilyistä huolimatta tunnin keikka toimi todella hyvin ja tähän varattu tunti vierähti oikein mukavasti. Bändi oli hyvässä vedossa ja monipuolisuutta löytyi ihan riittämiin: settiin kuului kovin Niskalaukaus-aikoihin viittaavaa jyystämistä ja näiden lisäksi soitettiin joukko uudempia, kokeellisia kappaleita. Muun muassa levylläkin kuullut mandoliini ja ukulele kuuluivat käytettyihin soittimiin siinä missä kaikki perinteisetkin. Ehkäpä suurin miinus keikassa oli Tuomas Holopaisen puute. Mies kyllä oli paikalla mutta ei syystä tai toisesta soittanut keikalla. Tästäkin huolimatta kokoonpano jaksoi pitää mielenkiintoa yllä, ja muun muassa Peter Engbergin vetäisemä kitarasoolo keikan väliin oli sellainen, mistä monen umpihevarin olisi syytä ottaa mallia aivan tosissaan. Jussi "Kallion Godzilla" Lampi rummuissa pärjää vallan riittävästi, tyyli on ehkä kankea mutta riittävä ja sopiva suomalaisten miesten kankeaan musiikkiin.
|
 |
On hyvä huomata se tosiasia, että Rautiaisen hyytyminen muusikkona ei jäänyt pitkäksi tuokioksi. Vaikka persoona ja hänen musiikkinsa jakaakin kovasti metallisen kansan mielipiteitä, ne jotka musiikista pitävät, saivat sitä mitä tilasivatkin. Omasta mielestäni tämä oli ehdottomasti yksi tämän vuoden Tuskan parhaimpia vetoja. (TH)
|
|
Sunnuntain ehkä vähälukuisimman yleisön taisi kerätä valitettavasti Burst. Onneksi nämä energiset ruotsalaiset ottivat lavan itsevarmoin elkein ja nauttivat kaikista lavan toiselta puolen tulleista suosionosoituksista täysin rinnoin – tosin eturivin kimakkaääninen fani ei tainnut ainakaan laulaja Linus Jägerskogin korvakäytäviä paljoa miellyttää. Perinteisistä teknisistä ongelmista huolimatta (tällä kertaa tarjolla rätisevää bassoa) vauhdikkaasta hardcoresta slugeen ja kevyeen tunnelmointiin heilunut Burst-keitos oli kuitenkin tehokasta kamaa, mutta oliko syy sitten festariolosuhteet vai kolmen päivän alkoholitehohoidon vaikutus, ei kunnon yhteyttä bändin ja yleisön välille syntynyt.
|
 |
|
Hieno yhtye Burst kuitenkin on. Mukana oli huumoria, pilkettä silmäkulmassa, riehuvaa mutta taidokasta soittoa ja upeaa puhtaan, rääkynän ja murinan yhteislaulantaa. Biisit antoivat aikaa rauhoittumiselle, mutta purskahtivat tehokkaastijunnaavaan rokkaavuuteen. Relapselle julkaistut Prey on Life ja Origo olivat biisilistalla parhaiten edustettuina, ja eiköhän klubiolosuhteissa kotomaamme Isis / Cult of Luna / Callisto -fanikunta lämpenisi paremmin tällaisille veisuille. (AK)
|
|
Jos joku olisi sanonut vielä vuosi pari sitten, että vuoden 2006 Tuskan pääesiintyjänä tulee olemaan legendaarinen 1980-luvun avantgarde metalin taitaja Celtic Frost, olisin luultavimmin nauranut väittäjän suohon. Vielä jos joku olisi muutama kuukausi takaperin väittänyt bändin tulevan lyömään laudalta kaikki paskapuheet pipoista ynnä muusta ulkomusiikillisesta roskasta, olisin saattanut vain hymähtää huvittuneena, saati sitten puheille loistavasta livekunnosta. Mutta perkele, bändihän teki sen, mihin goottirockin muinainen suuruus The Sisters Of Mercy ei lähimainkaan perjantaina pystynyt, eli suorastaan pimensi taivaalta kuumasti ja kirkkaasti loimottavan tulipallon. Yhtye ylitti kirkkaasti myös kaikki omat hartaat toiveet siitä, millainen se livenä olisi. Kyllähän tuore Monotheist-levy nykykunnosta jo oivaa näytettä antoi, mutta eihän näin vakuuttavan lavaesityksen jälkeen voinut kuin kumartaa ja nostaa sveitsiläis-amerikkalaiselle orkesterille nöyrästi hattua. Jo alun Procreation (of the Wicked) nosti riman ylös, eikä sitä siitä sitten enää alaskaan laskettu. Siitä piti antaumuksella ja paatoksella soitettu täysipainoinen, synkkä, musta, runttaava ja groovaava setti huolen. Illan aikana kuultiin otoksia lähinnä klassikkoteoksilta tuotannon alkupuolelta kuten muun muassa biisit The Usurper, Return to the Eve, Into the Crypts of Rays ja Circle of the Tyrants, mutta mahtuipa sekaan pari toimivaa vetoa uutukaiseltakin.
|
 |
Ain Elohim lunasti kelvollisesti paikkansa setissä, ja lopullisesti messuamisen kruunasi päätösveto Synagoga Satanae. Parhaiten setissä pään räjäytti grooveriffittelyjen kuningas Inner Sanctum, jonka kuulemista olinkin kovimmin odottanut. Hiljalleen päätökseensä kulkevassa Tuska-illassa sitä saattoi vain seurata karismaattisen basistin Martin Eric Ainin, kitaristi-laulaja Thomas Fischerin ja kumppaneiden vakuuttavaa esitystä päätään pyöritellen ja samalla nyökkäillä itsekseen varmana siitä, että on juuri nähnyt yhden elämänsä komeimmista keikoista ikinä. Tasoa kuvaa ehkä sekin, että Hellhammer-kappaleita ei oikeastaan edes osannut kaivata. Ultraraskas veto kun pisti kerrassaan leuan pulpettiin, eikä tässä edes ole vielä ylisanoja. Hämmästyttävää. (MS)
|
 |
Jatkomeininkiä sunnuntaina tarjosi vielä Tavastia, jonne Tuomas saapui hieman myöhäään missaten ensimmäisenä esiintyneen Sten plays Stonen. Virolainen Horricane rutisti kuitenkin jo teknistä death-vääntöään tiukalla otteella ja kyllähän se toimi allekirjoittaneellekin. Eihän tuo kovin omaperäistä tahi mieleenpainuvaa ollut, mutta varmaan menen seuraavallakin bändin Suomen vierailulla katsomaan. Tuskaviikonlopun viimeisenä esiintynyt Amoral oli jälleen kerran julmetun kovassa livekunnossa. Kyllä kelpasi, moshpit pyöri ja niin tekivät tukat lavallakin. Kappaleiden väliin oli tungettu tunnettujen metallibändien kappaleiden osia, mikä nosti hymyn suupieliin. Encore-yllärinä yhtye tarjosi Emperorin I am The Black Wizardsin ja HIMin Your Sweet Six Six Sixin ja molemmat versiot toimivat vallan mainiosti. Niin, ja tulipa sieltä vielä joku Stryperinkin kappale. Ainakin niin joku väitti, itse en tunnusta sitä tunnistaneeni. (TV)
Mitäpä olisi festivaaliraportti ilman loppukaneetteja? Ei sitten mitään.
|
Messulaudalla kansa valittaa, kun tulee kaikenlaisia ”tuntemattomia” bändejä monta kertaa aiempina vuosina esiintyneiden kotimaisten sijaan, mutta hitto vie, tämähän on oiva tilaisuus tutustua uusiin nimiin! Minulle aiemmin vain nimenä tuttu, ranskalainen Gojira oli festareiden positiivisin yllättäjä. Yhtyeen todella tiukasti soitettu metallimusiikin tyylien sekasikiö iski makuhermooni täysillä. Soundit olivat mainiot ja lavalla ja sen edustalla tukat pyörivät kuin viimeistä päivää. Levyt menivät hankintalistalle välittömästi. Burst teki loppuillasta Inferno-stagella saman tempun. Hyvin jyräsi.
Se oli taas siinä, hienoja yhtyeitä, hieno festari, hyvä yleinen meininki, jota tosin aivan käsittämätön moshpit-kielto söi. Moshpit vaan yksinkertaisesti kuuluu metallikeikoille, ja tähän myös Mokoman Marko Annala puuttui yhtyeensä keikan aikana. Olisiko jatkossa parempi, että pari järjestymiestä tulisi pitin reunalle seisomaan ja näin ollen erottaisi "tanssijat" muusta yleisöstä? Tällä tavoin myös tulisi varmistettua, ettei pitissä kukaan tarkoituksella kolhi muita. Tämä järjestely on toiminut vallan mainiosti muilla festareilla.
Muutenkin osa järjestysmiehistä saa luvan mennä itseensä ja käytöskouluun samalla vauhdilla. Käsittämätöntä provosointia ja "tilanteiden hakua" oli ilmassa aika ajoin, ja suoranainen vittuilu vastauksena asiallisesti esitettyihin kysymyksiin ei kuulu asiakaspalvelutehtäviin. Vaikka pinna humalaisen kanssa saattaa kiristyä, tuskinpa jotkut lähes sammuneet teinit ansaitsivat kahden järjestysmiehen retuutusta käsilukossa tai hiuksista repien. Liioiteltu voimankäyttö ja vittuilu vain lietsovat eripuraa päinvastoin kuin pitäisivät järjestyksen yllä. Luonnollisesti tämä ei koske kaikkia järkkäreitä, suurin osa toimi ammattimaisesti ja oli erittäin ystävällisiä ja avuliaita, kiitos heille siitä.
Ensi vuonna uudestaan. (TV)
Lisää Tuska-kuvia:
Toni Salmisen galleriat:
Tuska Open Air
Tuska Warm Up, Tavastia, torstai
Nosturi, perjantai
Tavastia, lauantai
Tavastia, sunnuntai
Turkka Holmqvistin galleria
|
|
|
