|
Muutamien harharetkien ja kadotettujen vuosien jälkeen oli allekirjoittaneen aika taas ottaa suunta kohti Seinäjokea ja Provinssirockia. Jo useamman vuoden takaiset muistot muun muassa Black Sabbathista ja Ozzysta riehumassa vesitykin kanssa Iron Manin aikana sekä S.O.D.:n huimasta moshpitistä lämmittivät vielä mieltä, ja tämänkin vuoden esiintyjäkaarti näytti lupaavalta.
|
PERJANTAI
Paikalle saavuttuani huomasin, että poika oli viime vuosista kasvanut. Vaikka Törnävän leirintäalue oli perinteiseen tapaansa hurmaavan pölyinen, ahdas ja meluisa, itse festivaali oli turvonnut vieläkin täyteläisemmäksi esiintymislavojen määränkin kasvettua jo viiteen muistelemani kolmen sijaan. Näin se homma etenee.(AK)
Kotimaassa matkailu avartaa aina mieltä ja ruumista piristyttävällä tavalla, ja mikäs sen mukavampaa kuin lähteä tutustumaan Seinäjoen nähtävyyksiin. Tämän vuoden Provinssirockin ohjelma näytti etukäteen katsottuna ihmetyttävän monipuoliselta, vaikka suurimmat nimet sieltä raskaammasta päästä olivatkin. Eniten ihmetystä aiheutti hitusen uudistunut alkoholipolitiikka ja sen aiheuttama ylimääräinen jonotus vähän joka paikassa. Muuten järjestelyt toimivat jälleen erinomaisesti ja juhlakansa sai keskittyä rauhassa esiintyjäkatraan ihmettelyyn.(KS)
Kun käytännön asiat oli saatu hoidettua ja byrokratian kyllästämä alkoholi/tuoppipolitiikka selvitettyä, sai musiikki ottaa oman osansa Provinssirockin pääesiintyjänä. Ja eipä päälavalle ollut eksynyt kukaan muu kuin kotiseutuni oma karvainen kolmi(kk)o eli Kotiteollisuus. Yhtye starttasi settinsä uusimman 7-levynsä kappaleella Raskas kantaa, joka hienolla kertosäkeellään nappasi yleisön nopeasti mukaansa. Yhtye oli sijoitellut melodisimmat laulusuoritukset keikkansa alkupäähän, kun taas ärjyntä sai enemmän tilaa loppupäässä. Setti koostui odotetusti niin uudesta kuin vanhastakin, jo useaan kertaan kuullusta materiaalista, mutta onneksi piristystä bändin kovaotteiseen kourintaan saatiin Miitri Aaltosen (jieaaaaaaaa!!) ja Janne Hynysen helvetillisestä poikakuorosta sekä Tuomas Holopaisesta, jonka vierailu koskettimissa näytti saaneen yleisöön muutamia Nightwish-fanejakin Kotiteollisuuden kurmotusta kummastelemaan.
Paljon hittejä jäi kuulematta, mutta onneksi yhtye osasi jättää makeimman palan viimeiseksi; encorena ”Kottaraiset” mylväisivät esille Satu peikoista –eepoksen, jota Holopaisen syntikka hienosti tukevoitti – itse pääkolmikon soitto oli tässä vaiheessa jo hieman hakusessa, eikä siksi kappaleen loistava C-osakaan noussut lentoon aivan odotetulla tavalla. Mutta kyllä bändille, joka jaksaa/uskaltaa junnata samaa riffiä kolme minuuttia putkeen voi aina antaa kiitosta ja kumarrusta.
Itse pääpiru ja partajeesus Hynynenkin nosti keikalle peukkunsa, vaikka kyseessä olikin kesän ensimmäinen keikka isolla lavalla:
|
 |
- Ei ollut minkäänlaisia ongelmia ottaa tilaa haltuun, fiilis oli yllättävän kotoisa heti alusta saakka. Setti oli ehkä hieman liian rauhallinen, olisi pitänyt vetää muutama nopea pyristys sinne väliin.
Taustaköörin edesottamuksiin oluen ja tupakin ihmeellisessä maailmassa keikan aikana ei mies lähtenyt tarttumaan.
- No, mikäs siinä, niinhän mekin tekisimme jos ilkeäisimme. Tai Hongisto kyllä ilkeääkin. Turha niiden on hommaansa liian vakavasti ottaa, eihän taustalaulut voi ikinä olla erityisen tärkeässä roolissa silloin, kun päälaulu on jatkuvasti pienessä epävireessä.
Kolmannen kovan luokan vierailijan, Tuomas Holopaisen panosta Kotiteollisuus ei Hynysen mukaan liiemmälti lähtenyt hiomaan; Holopainen oli perehtynyt mielekkäiksi kokemiinsa biiseihin omissa oloissaan, ensimmäisen kerran homma ajettiin sisään huhtikuun lopulla Kotkan keikalla ja siitä lähtien tuo armoitettu koskettimien koskettelija on Karjalan poikien keikoilla vieraillut, mitä kiireiltään on ehtinyt. Mutta mikä on Kotiteollisuuden kanta Nightiwishista, ja onko jo yhteistyötä viritelty vaikkapa "Yökotitoiveteollisuus" -nimikkeen muodossa?
|
- Sinkkonen on fani, mie en oikein ymmärrä ja Hongiston kantaa en tiedä. Tuskin tuon tason soittajat hyötyisivät mitään siitä, että tekisivät jonkun yhteisjutun tällaisten amatöörien kanssa. Eiköhän pidetä yhteistyö siis tällä tasolla, millä se on nyt.
|
Asia selvä. Entä miten tiiviin hikisessä keikkakesässä aikuisten miesten aivot pysyvät kunnossa?
- Hynynen urheilee, Sinkkonen makaa kotona aina kun kerkeää ja Hongisto juo viinaa. Keikat pysyvät mielekkäinä kun muistetaan vaihtaa settiä ja biisijärjestystä tarpeeksi usein. (AK)
Kiitoksia Hynyselle ja takaisin pääkallonpaikalle Provinssin perjantai-iltaan. Heti perään NYT-teltassa aloittelivat soittoaan norskirokkarit Turbonegro. Uusin Party Animals -levy ei juurikaan sydäntä lämmittänyt, mutta livenä nämä kaverit osaavat kyllä viihdyttää. Uskolliset fanit jaksoivat ylläpitää meininkiä eturivissä setin suvantokohdissakin. Vanhoja hittejä kuultiin odotetusti ja onneksi uuden levyn latteaan biisimateriaalin ei keskitytty liikaa. Turbonegron keikoilta kuitenkin odottaa aina jotain hiukan spesiaalimpaa, mutta tällä kertaa piti tyytyä vain itse musiikkiin. Pienenä piristyksenä keikan lopuksi lavan sivuilla sijainneet ”tykit” läväyttivät teltan täydeltä ilmoille paperisilppuja ja tyylikkäitä Turbonegro-seteleitä. (KS)
|
 |
Seuraava yhtye olikin jo aivan toista maata niin kirjaimellisesti kuin musiikillisestikin. Tunnelmallisen NYT-lavan – jolla oli kunnia toimia mielestäni festareiden iskevimpien artistien temmellyskenttänä – valtasi puolenyön jälkeen tanskalainen Mew. Yhtye oli minulle tuntematon, vaikkakin monissa musiikkilehdissä vastaan tullut nimi, mutta bändin intensiivisen keikan jälkeen ei yhtyeen lumovoimasta ollut epäilystä. Karkeasti muotoillen bändin musiikissa yhdistyi Sigur Rósin utuisuus Placebon tummaan rokkailuun ja The Curen tunnelmalliseen pop-musiikkiin, ja kun keikkaa maustettiin tyylikkäällä valoshow'lla ja taustakankaalla pyörineellä visuaalisella annilla, sai yhtye yleisön lähes hurmokselliseen olotilaan. Tämän herkistävän kokemuksen jälkeen ei voinut tehdä muuta kuin pyyhkiä silmät kyynelistä, juoda viimeiset viinitilkat ja suunnata nukkumaan.(AK)
Perjantain pääesiintyjäksi oli kiinnitetty vain muutaman keikan tänä vuonna Suomessa heittävä Nightwish. Viime vuonna julkaistu hurjiin myyntilukuihin yltänyt Once oli jälleen kasvattanut yhtyeen suosiota, ainakin yleisömäärästä päätelleen. Setissä kuultiin hittejä toisen perään ja kaiken kaikkiaan pelattiin varman päälle. Mutta soitto kulki erittäin hyvin ja yleisö jaksoi mukana koko keikan ajan. Maailmanluokan tähdeksi jo nostettava Nightwish osoitti olevansa kaiken kaikkiaan erittäin ammattimainen yhtye. Itse tunnelmaa korostivat vielä yön siimeksessä nähty hieno valoshow sekä ahkerasti käytetyt liekit.
|
 |
Yleisö nautti näkemästään täysin rinnoin, mutta niin tuntui tekevän bändi itsekin. Rumpali Jukka Nevalainen vaikutti erittäin tyytyväiseltä:
- Edellisen katastrofiviikonlopun jälkeen Provinssin setti antoi taas uskoa tekemisiinsä. Keikka oli helvetin hyvä kaikin puolin. Saatiin pitkästä aikaa pyrot mukaan keikalle, ja liekkikoneiden luoma helvetti ympärillä anto aika mukavasti lisäpotkua soittamiselle. Täytyy tosin myöntää, että ensi kerralla laitetaan koneet muutama kymmenen senttiä edemmäs rummuista. Parissa, eniten
liekkejä sisältävässä biisissä alkoi olo olla kuin makkaralla.
Itse festarihumuun ei bändi hirveämmin ehtinyt mukaan aikataulun ollessa kaikin puolin kiireinen. Järjestäjille kehuja sen sijaan riittää.
- Takahuonejärjestelyistä täytyy antaa täysi 10. Palvelu oli ehkä jo liiankin hyvää. Jos tällainen meininki jatkuu niin tässähän rupeaa ylpistymään. Joten ensi kerralla telttamajoitus, kori lämmintä kaljaa ja ruokalippu, jolla saa yhden makkaran. Sinapista peritään sitten 50 senttiä.
|
Lopuksi Jukka kuittaa vielä kesäterveisillä.
- Kukin tehköön kuten lystää, mutta minä juon olutta hyvää musiikkia kuunnellen.(KS)
|
LAUANTAI
Lauantai avautui lämpimänä ja lähestulkoon hikisenä. Suomenruotsalaiset telttanaapurimme olivat pitäneet sähköuruillaan ja Final Countdownin hoilauksellaan huolen, ettei Nukku-Matti tullut ylityöllistetyksi, joten elämä ei antanut muita vaihtoehtoja kuin polkaista mies Axen tarjoamaan suihkuun sekä läheiseen elintarvikeputiikkiin ostamaan muutamia keskioluttuotteita. Kun olo alkoi tuntua tämän jälkeen jo siedettävältä, kutsuikin jo festivaalialue kuuntelemaan aamupäivän avannutta kaksikkoa Liekki ja Jukka Poika & Jenkkarekka. Nämä kokoonpanot sopivatkin vallan mainiosti aurinkoiseen lauantaipäivään, ja etenkin Jenkkarekan hyväntuulinen suomi-reggae Cocaine-covereita myöten sai jopa kaltaiseni synkistelijän ottamaan muutamia tarkkaan harkittuja tanssiaskelia.(AK)
|
Etukäteen luvatusta sateesta ei lauantaina ollut tietoakaan. Aurinko paahtoi juhlakansan ylle jälleen armottomasti ja jonot vesipisteille venyivät venymistään. Aurinkoisessa säässä ei jaksa sisällä viihtyä ja 22-Pistepirkkojen esiintyminen NYT-teltassa jäi lähinnä vilkaisuksi. Miesten rennonletkeä musisointi kuulosti kuitenkin erinomaiselta ja hämärät olosuhteet antoivat oman tunnelmalatauksensa meininkiin. Amerikan pissaliisat The Donnas eivät turhia hötkyilleet keskipäivän auringossa. Suurelle yleisölle melko tuntematon kokoonpano ei ollut nöyristelemään tullut, vaan neidot valtasivat lavan suorastaan röyhkeästi. Muutaman vuoden takaiselta Spend The Night -levyltä soitetut hitit Take It Off ja Who Invited You nousivat keikan kohokohdiksi. Rokata donnat kyllä osaavat, mutta kuten levyiltäkin on jo voinut todeta, biisimateriaali on skaalaltaan melko heikkoa.
|
 |
 |
Nuoremmalle sukupolvelle festivaalin yksi odotetuimpia esiintyjiä tuntui olevan klovnikopla Slipknot. Viimeksi vuosi sitten Suomessa nähty uusmetallipoppoo oli saanut loihdittua itselleen yllättävänkin hyvät soundit. Toisin kuin taannoisella Helsingin keikalla musiikista itsestään sai jopa selvää. Kohtalaisen rehvakkaasta menosta huolimatta yleisö tyytyi lähinnä seisoskelemaan paikoillaan, vaikka tilausta muuhunkin olisi ollut.(KS)
|
Allekirjoittaneen iloisuus oli tässä vaiheessa kasvanut jo niin suuriin mittoihin, että miestä oltiin viety leirintäalueelle alkoholituotteiden seuraan, joten seuraavaksi tuli tarkemmin syynättyä vasta yhtä eniten odottamistani yhtyeistä eli The Mars Voltaa. Herrat Rodriguez-Lopez ja Zavala olivat tuhteja tukkalaitteitaan myöten liekeissä, ja erittäin vakuuttavaa taustatyötä teki myös muu yhtye. Bändi ei niinkään esittänyt selviä kappaleita, vaan hypähteli soinnusta toiseen kuten levyilläänkin. Joskus rokattiin, joskus fiilisteltiin, mutta joka sekunti oli täyttä ja tiivistä tavaraa – olipa kuuleman mukaan esiintymislavalle siroteltu ennen keikkaa perunajauhoa, että Amerikan poikain tanssiaskeleet pysyisivät tarpeeksi sulavina. Ja kitarapedaalejakin oli siunaantunut Rodriguez-Lopezille sellaiset kolmisenkymmentä… Ehkä joskus The Mars Volta oli liian eteerinen ja progeileva, mutta tämän vastapainoksi bändi veti show'nsa rautaisella ammattitaidolla, joka ei jättänyt kylmäksi.
|
Puoli tuntia ennen puoltayötä olivat ihmismassat siirtyneet päälavan ja sitä peittäneen mustan kankaan luokse. Mies, jota jotkut pitävät jumalana, toiset paholaisena, oli tuonut sirkuksensa kaupunkiin. Keikka alkoikin lupaavasti: Marilyn Manson ilmaantui lavalle mustiin pukeutuneena jättiläismäistä lamppulyhtyä heiluttaen ja rienaavaa saarnaansa rääkyen. Mutta kun yhtye iski ensimmäiset soinnut, jokin puuttui. Missä oli se haastava, raaka, ärsyttävä ja impulsiivinen taiteilija? Keikka oli äänekäs ja paikoin säväyttäväkin, mutta bändi tuntui olevan enemmänkin töissä kuin esiintymässä. Myös se tosiseikka, että keikalla kuultiin kolme coveria (Personal Jesus, Tainted Love ja Sweet Dreams), todisti eräällä tapaa MM:n oman biisimateriaalin onttouden. Tällä kertaa ei siis nähty lavalla jumalaa tai paholaista, vaan ”vain” ammattimainen taiteilija – joka oli muuten kaukana langanlaihasta heroin chicistä. Suosio näyttää tukevoittavan.(AK)
|
 |
Lauantai-illan kruunasi vielä Flaming Sideburns, joka illan jo hämärtyessä otti jäljellä olevasta yleisöstä energisellä latauksellaan kaiken irti. Totutusti keikalla nähtiin enemmän fiilistelyä ja jammailua kuin tiukkapipoista rokinsoittoa. Laulaja Eduardo mennä vilisti pitkin lavaa ja aiemminkin tuttua kiipeilyäkin oli tarjolla. Lauantain jo lähentyessä loppuaan nousi illan ehdottomaksi kohokohdaksi tulille laitettu kertakäyttögrilli ja mojovat eväät.(KS)
|
SUNNUNTAI
Hyvin nukutun yön (kiitoksia vain appivanhemmille loistavasta laina-teltasta!!) ja koulun hyväksi todetun suihkun jälkeen viimeisen päivän festarielämä odotti jälleen. Nokka kohti NYT-telttaa ja todistamaan Disco Ensemblen pirteää live-esiintymistä. Vielä viime vuonna Rytmi-teltassa soittanut yhtye oli vuodessa lähes triplannut yleisömääränsä ja väkeä piisasi pimeässä teltassa. Bändi oli juuri niin piristävä ja energinen kuin aina ennenkin. Vaikka uuden levyn osalta paljon ihmisiä oli paikalle vääntäytynytkin, kuultiin myös vanhaa materiaalia miellyttävän paljon. Vanhemmat keikkahitit kuten Zombies ja Videotapes jyräsivät, mutta hienosti toimi myös uuden levyn materiaali. Varsinkin This Is My Head Exploding tuntui purevan kuin varis näkkileipään. Keikan jälkitunnelmia kommentoi vielä laulaja Miikka Koivisto.
- No näin jälkeenpäin keikka skitsottaa aika tavalla, kun on nähnyt joitain kuvia siitä. Maanantaiaamuna jännitti paljon enemmän kun sunnuntaina, kun oli niin
aamutokkurassa. Olihan se aika epätodellinen kokemus, mutta itse asiassa en muista keikasta juuri mitään.
Bändillä on kirjava määrä festarikeikkoja vielä kesän aikana edessä, mutta mikä olisi se ideaalisin festari Disco Ensemblelle?
- Mikä tahansa festari jossa ihmiset on avoimin mielin kuuntelemassa musiikkia. Toisaalta joku Perniön Kikkeli-kesä olis kans siistii, niin vois tulla ikään kuin puskan takaa.
No näemmekö Disco Ensemblen jo ensi vuonna päälavalla?
- Ei herrajumala.(KS)
Itselläni oli tarkoitus avata päivä lauantain tapaan riehakkaasti eli Martti Servoa seuraten, mutta erinäisten kiireiden takia viimeinen festaripäivä lähti käyntiin vasta Stam1nan voimin. Lemin toivioretkeläiset olivat kasvaneet taas hitusen, eikä bändillä ollut vaikeuksia ottaa haltuun Rytmi-teltan yleisöä. Kitaristi-laulaja Hyyrysestä on kasvamassa suurella karismalla varustettu keulamies, mitä miehen sekä muun bändin soitannollinen ammattitaito hyvin tukee. Musiikissa oli samaan aikaan suoraviivaisuutta ja kikkailua, vakavuutta ja leikillisyyttä, ja vaikka debyyttilevyn biisit alkavatkin olla jo tutumpia kuin ne surullisen kuuluiset omat taskut, jaksoi bändin takomista seurata kovalla mielenkiinnolla. Ja toimivathan ne biisit kuin junan vessa.
Itse bändi joutui kuitenkin ponnistelemaan Hyyrysen mukaan muutaman vesiesteen ylitse ennen keikkaa, vaikka lavalla hymyä irtosikin jo suuntaan ja toiseen:
- Hauskaa on aina. Tällä kertaa kuitenkin ilo piti henkilökohtaisesti repiä hommasta oikein tosissaan, sillä sain jonkin omituisen kuumuuskouristuksen perjantaina. Rintalihakset ja selkä kramppasivat totaalisesti, sain vaivaan pari piikillistä lihasrelaksanttia ja joitain värikkäitä nappeja. Mutta kemikaaleja tai ei, hauska reissu ja "ihan jees kasi puol" -kiertueenavaus.
Kuten sanottua, Stam1nasta alkaa sukeutua suuren luokan yhtye ja olipa tämä Rytmi-teltan keikka bändin ensiesiintyminen Provinssirockissa. Hyyrynen jättää kuitenkin suuremmat paisuttelut mediamikkojen tehtäväksi:
|
 |
- No olihan se näytön paikka ja tärkeä veto. Jopa Helsingin sanomissa hehkutettiin meitä perjantaina, että "kesän vetonauloja". Mutta mikä on vetonaula? Onko se hieman kohollaan oleva naulan kanta, jolloin siitä saa vielä otettua kiinni? Liittyykö se puunjalostuskulttuuriin?
Itse festivaalitarjonnan seuraaminen jäi Hyyrysellä vähäiseksi: Mansonia vartti, Flaming Sideburnsia kaksi varttia, Nine Inch Nailsia kaksi varttia ja The Mars Voltaa vartti.
- Kake on taas hillitön Vilkkumaa-fanittaja ja Pexi sekä Proffa taisivat tykkäillä Slipknotista. Ja jos Provinssi oli miulle selkäsärkyä ja kolmiolääkkeitä, se oli koko Stam1nalle hauska lähikontakti tositoimiin. Kake kiipeää puuhun ja katkaisee sen, Hyyrynen kertailee viikonlopun tapahtumia ja toteaa, että vauhti vain kiihtyy kesän edetessä: seuraavat lomat ovat elokuussa.
|
Näin siis Stam1na, josta olikin hyvä jatkaa hieman erilaisempiin tunnelmiin. Norjalainen Gåte oli Mewin tavoin jäänyt vain nimen ja muutaman samplen tasolle, mutta yhtyeen keikka sai jo harkitsemaan syvempää tutustumista bändiin. Musiikissa yhdistyivät norjalaiset folk-sävyt ja rehvakka rock-musiikki, mutta tämän lisäksi huokui teltassa niin emo-corea kuin kevyempääkin tavaraa. Laulaja Gunnhild Sundli oli kuitenkin se hahmo, johon silmät ja korva nauliintuivat; nainen huokaili ja kiljui norjaa (siis sitä kieltä, ei oksennusta) taidolla ja antaumuksella, eikä muutamaan otteeseen edes mikrofonia tarvittu välittämään äänen voimaa. Miinuspuolena voidaan mainita kitaristi Kenneth Kapstad, jonka riuhtominen meni jo ärsyttävän teennäisyyden ja näennäisrankkuuden puolelle.
|
 |
 |
Lopulta oli jäljellä vain yksi. NYT-teltta oli jo hyvissä ajoin täynnä, ja ennen kuin bändi pääsi lavalle, oli tunnelmaa nostatettu kattoon useiden suosionosoitusryöppyjen muodossa. Ja kyse oli siis Nine Inch Nailsista, jota on ehkä turha verrata Marilyn Mansoniin, mutta teen sen silti: missä Manson oli staattinen, oli Trent Reznor kumppaneineen energinen, riehakas ja todellista voimaa ja vihaa ilmentävä. Bändin rumpuihin ja bassoon nojaava paikoin tylyn monotoninen melankolistelu antoi Reznorille ja toiselle kitaristille Aaron Northille tilaa heittäytyä täysillä instrumenttiensa kurittamiseen – joka ainakin Northilla tuntui menevän paikoin liiankin antaumukselliseksi. Yksinkertaisen mutta tehokkaan valoshow'n voimin bändi pisteli biisit ja yleisön halki, poikki ja pinoon. March of the Pigs toimii vieläkin perverssinä herkkyyden ja rankkuuden metamorfoosina, Joy Division –coveri Dead Souls oli järisyttävän hyvä ja Hurtin koskettavuutta ei nyt voi edes maallisilla mittayksiköillä mitata. Kun sounditkin toimivat – kuten muillakin NYT-teltan keikoilla – lunasti NIN sille asetetut odotukset mainiosti.
|
|
Ismo Alangon jäädessä vielä lauleskelemaan oli väsyneen mutta onnellisen reportterin aika jo suunnata kohti kotiluolaa. Paljon hyvää tuli nähtyä ja kuultua, mutta paljon jäi myös näkemättä; muun muassa Zanzibar-lavan ja muiden pienempien lavojen esiintyjät jäivät nimittäin harmittavan vähälle huomiolle omalla kohdallani. Kaatunutta mäyräkoiraa on kuitenkin turha surra; Provinssirock oli hyvine ja kattavine järjestelyineen taas Ihmisten Juhla, mutta myös Muusikoiden Juhla. Moni yhtye osoitti, että usein vasta livenä musiikki on parhaimmillaan. Kiitokset heille.(AK) |
|
|
