Festariraportti: Tuska 2004
On taas se aika vuodesta, kun Helsingin keskustassa voi havaita turistien lisäksi toisenkin massasta erottuvan joukon - jo torstaina töistä lähtiessäni huomaan katukuvan muuttuneen, mustiinpukeutuneet hevimiehet ja -naiset ovat kansoittaneet terassit. Tuska Open Air on jälleen kaupungissa. Tapahtuma, josta riittää muisteltavaa vuodeksi eteenpäin ja jonka loppuminen harmittaa joka kerta yhtä paljon. Kokoaahan Tuska yhteen samanhenkiset tutut ja toistaiseksi vielä tuntemattomat ihmiset ympäri Suomen ja maailman nauttimaan alan parhaimmista bändeistä ja vilpittömästä yhteenkuuluvuuden tunteesta. (MK)


TORSTAI

Tuska alkaa Kaartiselle rauhallisissa merkeissä. ”Saavumme majapaikkaamme hyvissä ajoin kello kahdeksan aikaan illalla ja päämääränämme ei ole Tavastia. Metallimusiikin sijasta viritämme Baden Baden -tuolit keskelle isäntämme olohuonetta, avaamme oluet ja laitamme DVD-levyltä pyörimään taattua viihdettä: Rambo-trilogian. Ahh, Stallone tietää, mitä tekee. (NK)

Illalla Koskialho lähtee hakemaan esimakua ja tunnelmaa Kalliossa sijaitsevasta Stella Starista, jossa Barathrum, Insomnium, Rytmihäiriö ja Blue In The Face virittävät oikeanlaisen Tuska-asteen päälle. Oma odotus perjantain itse päätapahtumasta syö illan fiilistä, mutta onneksi paikalle on eksynyt suuri joukko muitakin metallinnälkäisiä hengenheimolaisia. Ilta on loppuunmyyty, mikä pääsee yllättämään, koska Stella on kuitenkin varsin tilava paikka. Onneksi olen ollut kaukonäköinen ja ystävieni kehoituksella ja avustuksella ostanut lipun ennakkoon. Ensimmäisenä paikalle saavuttuani noteeraan Barathrumin Demonos Sovan, jonka uusi hiustyyli herättää jokaisessa vastaantulijassa jonkinasteisen reaktion. Sivuilta kalju ja päältä pystyssä on tämän irokeesin lähin kuvaus. Huhupuheiden mukaan Barathrum heittäisi viimeisen keikkansa, mutta vahvistuksen saaminen tälle tiedolle on osoittautunut yhtä vaikeaksi kuin selvinpäin olevan nuoren löytäminen Kauhajoen Kasinolta. Sisään päästyäni Rytmihäiriö paukuttaa jo omaa settiään. Pakollinen narikkamaksu aiheuttaa mielipahaa, koska sen joutuu maksamaan, vaikka mitään ei roikkumaan jättäisikään. Eikö summaa olisi voinut laittaa lipun hintaan tai unohtaa kokonaan reilun pelin hengessä? Rytmihäiriön aggressiivinen HC-meininki iskee lavan eteen pakkautuneeseen yleisöön, mutta itse en saa keikasta paljonkaan irti. Myönnän, että keskittymiskyvyssäni oli myös vikaa. Keikan aikana nimittäin tuttu Spinefarmin edustaja lähestyi meikäläistä varsin ajankohtaisella kysymyksellä: "Onko sulla rahapula?" Aina. Siispä pestauduin jakamaan 600 kpl Spinen ilmaisia kesäkokoelma-promoja perjantaina Tuskassa pientä korvausta vastaan.

Seuraavana lavalle astellut Insomnium kuulosti korviini oikein hyvältä, mutta olo oli edelleen levoton, enkä jaksanut olla kahta minuuttia kauempaa paikallani. Stellan ongelma on melkein lattian tasolla oleva lava, jonne ei näe mitään, ellei ole a) eturivissä b) seiso baarijakkaran tai sohvan päällä. Kumpaakaan en jaksanut metsästää ja pitkän tukan ja eri bändipaitojen katselu rupesi nyppimään siinä määrin, että siirryin seurusteluosastolle.

Barathrumia olin ensisijaisesti tullut kuuntelemaan ja myöskin katselemaan, joten raivasin seisomapaikan sohvalta, josta oli mahdollisuus bongata ainakin välillä vilahteleva irokeesi. Yhtye oli juhlan kunniaksi (liekö ollut viimeinen keikka vai ei) pukeutunut valkoiseen ja käyttänyt verta asusteiden ominaisuudessa. Olen aina pitänyt Barathrumia hyvänä (ja arveluttavana) livebändinä. Ensimmäistä kertaa jouduin pettymään. Showta oli selkeästi yritetty järjestää, mutta jotain puuttui. Lisäksi herra Sovan laulusuoritus oli yleisöä aliarvostavaa. Vokaalit vedettiin miten sattui, eikä laulajaa tunnistanut samaksi (edes silmät kiinni!) kuin levyllä.

Lähdin heti keikan loputtua kävelemään kotia kohti kämppikseni kanssa, joka oli keikan suhteen aivan samaa mieltä kuin minä. Toivo perjantaihin suunnattuna nukahdin kotiin päästyäni miltei heti, herätäkseni aivan liian aikaisin jännittämään edessä olevaa päivää itse pelipaikalla. (MK)


PERJANTAI

Marko Heinolla on haikea olo. ”Tajuan juuri, että tämä on viimeinen viikkoni Imperiumin leivissä. Erinäisten seikkojen takia olin pakotettu ilmoittamaan luotetulle kaverille Mapelle, että joudun siirtymään pois Imperiumin riveistä. Lupasin, että viimeiset työni teen Tuskassa ja sitten se on ohi. Kolme vuotta kestänyt yhteistyö enemmän tai vähemmän ohi."

Auto on pakattu ja retki alkaa. Kaikesta haikeudesta huolimatta tämä on se viikonloppu, jota odotetaan vuoden verran. Volvon nokka suuntaa kohti Rastilaa ja siellä pika pikaa teltat pystyyn ja muutama olut/lonkero naamariin. Aika kuluu kuin siivillä hyvien ystävien kanssa ja klo 13 jälkeen suuntaamme kohti stadin keskustaa ja Kaisaniemeä. Tuskan porteilla on vastassa pitkä jono, joka matelee kuitenkin kohtalaisen mukavaa vauhtia eteenpäin. Minä astelen pressijonoon, joka ei matele mihinkään. Se lähinnä vaan seisoo ja seisoo ja seisoo ja seisoo... Elämääni tulee sulostuttamaan Jussi Helenius, jonka kanssa vaihdetaan muutama sana sunnuntain yhteiskeikasta The Slaytanicsin kanssa Stellassa. (MH)

Kaartinen & Co. ponkaisee ylös perjantaina jo ennen puolta päivää, sillä tällä kertaa tarkoituksenamme on olla ajoissa paikalla porttien avautuessa. Viime vuodesta oli edelleen mielessä reippaasti yli tunnin mittainen odotus passikojulla. Saavumme ajoissa paikalle, ja yllätyksekseni kello kahden aikaan passikojulla on minimaalinen jono. Saan laput kaulaan ja livahdan backstagen kautta festivaalialueelle porttien ollessa vielä kiinni. Turhaan siis panikoin. Katselen Nasumin soundcheckin ja katsastan festarialueen, joka näyttää melkoisen identtiseltä edellisvuoteen nähden. (NK)

Koskialho oli ajatellut saapua paikalle vasta Sonata Arctican aloittaessa, mutta eilen nakitettu promojen jako tuo hönet alueelle jo ennen kolmea. Moni muukin on passia vailla ja jono näyttää ainakin tunnin mittaiselta. ”Sukkelana tyttönä kipitän Spinen edustajan kanssa koko jonon ohi, selitän asiani lyhyesti ja poistun paikalta tyytyväisenä suorittamaan ruokarahat tuottavaa missiotani. Levyt menevät kuin kuumille kiville ja olo on välillä kuin kuningattarella ampiaisyhdyskunnassa. "Hei, täs on Finntrollii! Saanks mäki?" "Ja mulle kans!" Hieman reilu puoli tuntia ja kaikki 600 kpl ovat menneet. Käsi tärisee laatikoiden painosta ja hiki valuu, mutta tämän tuskan korvaa kahiseva ja vaihtopaitana toimiva uusi hieno Imperiumi-paita. Elämäni tehokkaimman 30-minuuttisen aikana missaan Nasumin, mutta aina ei voi voittaa. Helle pakottaa hakeutumaan kaljateltan puolelle, ja onhan sitä sosialisoitavakin välillä. (MK)

Tuskan virallinen avaaja, Nasum, kiipeää pian lavalle, ja tuuttaa kolmen vartin ajan armotonta grindiä. Täytyy sanoa, että Ruotsin pojilla on kyllä asenne enemmän kuin kohdallaan. Vaikka aurinko porottaa taivaalta ja yleensä grindin luulisi toimivan parhaiten pimeässä klubissa, veti Nasum silti vastoin kaikkia odotuksia aivan helvetin tiukan setin. Erityisesti jäi mieleen basistin armoton show-meininki sekä rumpalin osoitus siitä, miten armottomaan rumputuleen ei tarvita kuin jazz-setti ja pari hassua peltiä. Lisäksi festarin avaajan epäkiitollisesta asemasta huolimatta yleisö oli aikaisesta ajankohdasta huolimatta erittäin hyvin keikassa mukana, ja rutistusta tuli oikeastaan juuri sopiva määrä. Tunnin setti yhtyeen rutistusta olisi voinut tuntua jo ehkäpä puuduttavalta. (NK)

Saariselle heti Tuskan avaava orkesteri oli yksi sellainen, jonka näkemistä oli jo tovi tullut odoteltuakin. Lähinnä bändin näkemistä odotti siksi, että vaikka se on usein Suomessa vieraillut, olen aina sen onnistunut missaamaan. Nyt virhettä ei saanut toistaa, ja mestoille piti tulla jo hyvissä ajoin. Vaikka keikka loppujen lopuksi tehokkaalta vaikuttikin, tuntui iso Radio City –lava grindia jauhavalle bändille yhtä sopivalta, kuin haarukka sopan syömiseen. Niinpä esiintymisen jälkeen jäi kytemään ajatus, että seuraavaa klubikeikkaa en aio mokata. (MS)

Nasumin jälkeen eivät tahti ja tiukkuus hellittäneet, sillä Hellsinki-lavalle nousi nyt toistamiseen ranskalaisen Rotonde-festivaalin bändikilpailun voittaja. Tällä kertaa patonkimaata edusti brutaalia deathmetallia veivaava D.S.K., joka toi paahdollaan allekirjoittaneelle mieleen hyvin pitkälti Cannibal Corpsen. Vaikkeivat Ranskan poikien välispiikit olleetkaan kovin kaksisia (ei tainnut olla muuta englantia hanskassa kuin kappaleiden sanat), oli yleisö silti hämmästyttävän hurjasti yhtyeen puolella. Nyrkit huitoivat ilmassa ja huuto välittyi selvästi myös lavalle asti DSK:n miesten ollessa yhtä hymyä (mitä nyt ehtivät hymyilemään jatkuvalta keskittymis-irvistykseltä). Ainoastaan mielestäni hieman puurot soundit haittasivat yhtyeen keikkaa. Nähtäväksi jää, miten bändi levyltä toimii, livenä yhtyeellä olivat elementit paikoillaan. (NK)

Kavereiden yhteensoitto oli pirun tarkkaa ja runttaus oikein mallikasta. Kaiken lisäksi hymy oli pojilla koko ajan huulilla. Ei aggressiivistakaan musiikkia tarvitse kulmat kurtussa vääntää. (EK) Bändissä soitti sama kitaristi kuin viime vuonna esiintyneessä Burgul Torkhaïnissa, mutta siihen yhtäläisyydet jäivätkin. D.S.K.:n death metal jyräsi koko Hellsinki Stagen ja siellä olleen yleisön. Hiukan huvittavan oloinen laulaja heilui lavalla kahden mikrofonin kanssa välillä täysin järjen hiventä vailla, mutta äänensä puolesta mies ylsi huikeisiin sfääreihin. Välillä kaveri huusi naama punaisena siirtyen yhtäkkiä matalaan örinään. Muu bändi keskittyi soittamiseen ja hienosti soittivatkin. Välispiikit olivat jotain ranskan, englannin ja patonginsyömisen väliltä, mutta sanoma välittyi jo pelkästään laulajan hymyilyn kautta. (KS)

DSK:n jälkeen seurasi haastatteluhetki, juuri lavalta päässeet miehet joutuivat nyt vastailemaan Imperiumin edustajan kysymyksiin. Alati hymyilevät miehet olivat selkeästi keikkaan tyytyväisiä ja puheliaalla päällä. Tosin ranskaksi, mutta onneksi tulkki oli matkassa ja nauhalle saatiin ihan mukavat pätkät Ranskan kuulumisia. (NK)


Kari Sarlinin Tuskan aloitti ruotsalainen kovasti goottihenkinen Beseech. Hikinen teltta täyttyi varsin nopeasti ja yleisö tuntui tykkäävän kovasti svenssonien rymistelystä. Parhaiten mieleen jäi mieleen hyväntuulinen naislaulaja Lotta, joka piristi muuten kovin synkkää meininkiä. Kahden laulajan yhteistyö toimi mainiosti ja varsinkin mieslaulajan ääni poikkesi miellyttävästi goottimetallissa niin usein kuulluista murisijoista. Vaikka bändillä hyvä meininki olikin niin auringon paistaessa kuumimmillaan ei goottifiilistely jaksanut kauaa kiinnostaa. (KS) Kitarasoundeissa ja naislaulajan äänentoistossa on aluksi ongelmia, mutta loppujen lopuksi homma alkaa toimia ja saan täysimääräisen annoksen laadukasta goottimetallia Ruotsinmaalta. Olen tyytyväinen - tämä oli yksi niistä bändeistä, jotka halusin nähdä.” (MH)

Samoilla jäljillä on Saarinenkin: ”Ruotsin ihmettä goottimetallin saralta tuli myös reilun vartin verran todistettua. Vaikka bändi ei ehkä kaikkein nimekkäimmäksi kyseisellä musiikin alueella ole vielä noussutkaan, onnistui se erityisesti sävykkään ja heleä-äänisen naisvokalistin Lotta Högbergin johdolla antamaan kelpo näytteen potentiaalistaan. Keikasta oli innoissaan myös osin suomalainen Robert ”Vintervind”, joka ei tiettävästi aiemmin ollut orkesterinsa kanssa täällä vieraillut.” (MS)

Sonata Arctican aloittaessa olin löytänyt tärkeät ihmiset ympärilleni ja pysyin jopa koko keikan paikallani (jonkin sortin ihme) nauttien hyvästä ilmasta, musiikista ja virvokkeista. Valitettavasti Kemin pojat joutuivat kärsimään heikosta miksauksesta tai tuulesta, joka vei äänen välillä laulusta ja välillä kitarasta. Yllättävää oli, että Sonatat soittivat peräti kaksi coveria: Still Loving Younsekä I Want Outin. Molemmat biisit osuivat ja upposivat, mutta olisin mieluummin kuullut yhtyeen omaa materiaalia, josta esitettäväksi kelpaavia biisejä riittää usempiakin kappaleita. Bändi vaikutti lavalla jälleen kerran varsin hyväntuuliselta ja oli sitä myös keikan jälkeen. Pojilla ei ollut kiire toisille festareille, joten Tuskasta nauttiminen nimmarisession jälkeen oli mahdollista näillekin herroille. Yksi orkesterin jäsenistä nähtiin Helsingissä vielä viikkoja itse festivaalin jälkeen. Reissu kuulemma venähti, ja kysymykseen, miksi olet vielä täällä, saa seuraavanlaisen vastauksen: "Mä juon vaan viinaa." (MK)

Sonatan äänentoisto-ongelmat ja vaisu meininki pettivät odotukseni. Maleksin Imperiumin kojulle kiusaamaan Esa Orjatsaloa joka on oma itsensä. Onneksi minut pelastaa Esan kriittisiltä mielipiteiltä Sarlin, joka on menossa haastattelemaan Beseechiä. Koska olen bändin fani, Sarlin kysyy minut mukaan haastatteluun. Seuraava 1,5 tuntia vierähtääkin bändiä metsästäessä ja Kaisaniemen rannalla tehdyssä haastattelussa. Missaan Ensiferumin, mutta en koe menettäväni paljoakaan, pääsenhän tutustumaan yhteen lempibändiini lähemmin. (MH)

Perjantaina suomalaisen metallin brutaalimpana syömähampaana esiintyi Impaled Nazarene. Luttinen otti joukkoineen lavan ja yleisön haltuun jo heti ensimmäisistä riitasoinnuista lähtien, joten oli selvää, kumpi vei ja kumpi vikisi. Sotaveteraaneille "kiitos"-paidoillaan rahaa kerännyt yhtye mäiski läpi niin vanhat klassikot kuin uudetkin sotahymnit punkmaisella, mutta kuitenkin lateksintiukalla otteella, ja ei voi olla ihmettelemättä herr Luttisen laulunlahjoja: mies kirkui läpi keikan mielipuolisuuden partaalla, mutta ei sekuntiakaan periksiantamatta. Aivan kuin noin 50 vuotta sitten. (AK)

Sonatan jälkeen pitikin kipittää ennätysajassa Hellsinki-stagen puolelle, jossa Ensiferumin intro jo soi. Uusien kavereiden hankkimiselle ei siis ole aikaa, joten otan pikkuveljeni hihasta kiinni ja änkeämme tungokseen. Ensiferum sai yhden Tuskan parhaimmista vastaanotoista. Ääriään myöten täynnä pullistelevaan telttaan, eivät edes kaikki mahtuneet sisään. Miksauskopin luota löytyy äärimmäisen tiukka järjestyksenvalvoja (niin pitääkin olla) ja rautakalikka, jonka päällä seistessä silmien korkeus nousee huimat 10 cm.

Tältä paikalta sain todistaa, miten folkmetallin ystävät ovat ottaneet Eskat omakseen. Ironilla startannut setti niputtaa hyvin yhteen bändin parhaat biisit kahdelta julkaistulta kokopitkältä. Token Of Time, Tale Of Revenge, Lai Lai Hei ja Hero In A Dream toimivat yhtä hyvin kuin yhtyeen kitaristin, Markus Toivosen, lanseeraama kädellä vedettävä vessa. Hyvin siis. Northerin solisti Pete Lindroos täyttää Jari Mäenpään paikan loistavasti ja mies kieltämättä myös istuu bändiin erittäin hyvin. Tälläkin keikalla kuitenkin saatiin nauttia Mäenpään vierailusta yhden biisin verran. Keikan päättävä Battle Song on viimeinen todiste väittämälle, että Ensiferum on yksi Suomen mainioimmista livebändeistä. Kuluneen tunnin aikana kuitenkin tapahtui yksi harmittavimmista päällekkäisyyksistä - Impaled Nazarene soitti samaan aikaan toisaalla. Enemmän tämä kuitenkin harmitti osaa Ensiferumin poppoosta, jotka olisivat todella halunneet nähdä kyseisen keikan.


Enskojen jälkeen tapaan kaverini, jonka mukana on Irlannista Suomeen matkannut nuori mies. Nuorukainen on tullut Tuskaan sen takia, että näkee ja tapaa Sonata Arctican, suurimmat idolinsa. Nimmarisession ruuhkan takia hän on onnistunut tapaamaan vain nopeasti laulaja Tony Kakon. Lupaan käydä katsomassa, josko saisin hänelle loputkin nimmareista. Hetken kuluttua tuon takaisin paperin omistuskirjoituksella, sydämellä ja nimmareilla varustettuna. Mies on yhtä hymyä loppupäivän. Tästä alkoikin osaltani sosiaalinen osuus, jolloin tuli myös "en nyt jaksa seurata bändejä" -vaihe. (MK)

Kaartinen missasi miltei kokonaan Sonata Arctican DSK-haastiksen vuoksi (kyllä, minulla on pieni perversio suomalaista powermetallia kohtaan), joten ainoaksi tehtäväksi jäi pistäytyminen olutteltassa sekä fiilistelemässä Sonana Arctican jämät (hyvältähän se kuulosti, ei voi mitään). Pian seurasikin illan pääesiintyjän, In Flamesin haastattelu, joten myös Impaled Nazarenen näkeminen jäi vain haaveeksi. Sen sijaan kävin jututtamassa In Flamesin Björn Gelottea, joka oli erittäin hyvällä tuulella. Vapaamuotoinen haastattelu sisälsi paljon mukavaa asiaa, puhetta oluesta sekä melkoisen pätevän Steven Seagal -imitaation. Ei siis lainkaan ryppyotsaista puuhastelua, ja keskustelun jälkeen oli hyvä poistua iloisella mielellä katsastamaan Kotiteollisuuden rippeet. Lappeenrannan kunniatohtorit vetivät melko varmaa hittikimaraa, johon ei oikeastaan voi paljoa sanoa. Yhtye alkaa ehkä pelottavasti hivuttautumaan jo siihen Niskalaukaus-rekisteriin, että yhtyeen voi jo tässä vaiheessa bongata miltei festarilta kuin festarilta (paitsi ehkei Mensan kesäkarnevaaleista). No, silloin kun rauta on kuumaa? (NK)

Tämän kesän lähestulkoon kaikilla festareilla esiintynyt trio ei tällä kertaa hirveästi jaksanut kiinnostaa, vaikka korviin kantautui huomattavasti raskaammalla kädellä soitettua rokinrenkutusta kuin mitä yleensä bändiltä ollaan totuttu kuulemaan. Sitä en tiedä, onko raskaampaa soundia haettua tarkoituksellisesti, vai liekö miksaaja ollut jo perjantaipullon kimpussa. (KS)

Hellsinki-stagella ollut Dark Funeral teki kattavan selvää jälkeä yleisöstään. Soundimaailma oli nyt kohdallaan ja bändi hyvässä vedossa. En tosin yhtyettä tarpeeksi hyvin tunne keikasta nauttiakseni, joten päädyin Sue-telttaan katsomaan aina yhtä pomminvarmaa Mokomaa. Viiden biisin perusteella Mokoma on edelleen aivan yhtä tykissä kunnossa kuin ennenkin, joten ei mitään uutta länsirintamalla. Yleisöä piisasi ja nyrkit halkoivat ilmaa, Annala oli edelleen yhtä karismaattinen nokkamies kuin kesän kaikilla muillakin keikoilla. (NK) Mokoma ei armoa antanut, vaan taka-taka-takasi festariyleisölle energisen shown. Kiivaat thrash-repäisyt kuten vieläkin päässä soiva Minä elän löivät kättä kevyempien otosten kanssa, ja pääsipä bändin taustaryhmäkin lavalla pyörähtämään. Tämä keikka viimeistään osoitti, että Lappeenrannan tehoviisikko on näköjään elämänsä vireessä. (AK)


Mokomaa ei silti malttanut loppuun asti katsoa, sillä lähdimme tuttavien kanssa hamstraamaan hyvää katselupaikkaa perjantain pääesiintyjää, In Flamesia varten. Pian naapurimaan kirkaskatseiset toivot valtasivatkin lavan. Olen keikasta kuullut ristiriitaisia mielipiteitä, mutta itselleni In Flamesin reilu tunnin mittainen setti toimi oikein hyvin. Biisejä tuli riittävästi koko yhtyeen mittavasta tuotannosta, ja ehkäpä Soundtrack To Your Escape -levyn hiljattainen avautuminen auttoi myöskin asiaa. In Flamesin totaalinen ammattimaisuus paistoi myös setistä lävitse. Vaikka yhtye on jo kiertänyt vaikka millä mitalla ja Tuskan keikka ei varmasti ollut yhtyeelle muuta kuin rutiiniveto, oli se silti taatun viihdyttävä. (NK)

Vuonna 2001 sunnuntain pääesiintyjänä vakuuttanut viisikko jyräsi jälleen Kaisaniemen. Viime vuosina hitusen turhanpäiväistä materiaalia levyillään tarjonnut bändi osoitti olevansa vielä maineensa veroinen lauteille päästyään. Esiintymisessä oli havaittavissa ehkä pienoista rutiininomaista puurtamista, mutta laulaja Anders Fridenin johdolla bändi vakuutti työpanoksellaan. Setissä kuultiin pääosin uudempaa materiaalia, mutta onneksi muutama vanhempi helmi oli settiin jätetty. Musiikin ohella tarjoiltiin vähän liekkiä ja muuta mukavaa, joten visuaalisestikin kaikki oli kunnossa. (KS)

Orjatsalon perjantai meni oikeastaan kokonaan ohi: ”Vietimme päivän Goldenworks-studiolla viimeistellen tulevan Dreamtale-albumin rumpuja. Saavuin festarialueelle pikkuisen ennen In Flamesin alkua, ja vietin aikaani lähinnä Imperiumin kojulla roikkuen ja tuttuja moikkaillen. Ne kaksi henkilöä toimituskunnastamme, joiden kanssa minun piti yhteistyötä tekemän, olivat jo tässä vaiheessa niin humalassa, että minä päätin ottaa heidät kiinni, siinä heikosti onnistuen. In Flames jaksoi kiinnostaa ihan yhden biisin verran, ruotsalaiset olivat rumia ja soittivat hyvin. Tämän jälkeen harkitsin hetken aikaa jollekin jatkoklubille menemistä, mutta ruoka vei voiton musiikilta ja löysin itseni syömästä. Sen jälkeen painuinkin suoraan hotellille nukkumaan, ja valmistautumaan tulevaa festarikoitosta varten. (EO)

In Flamesin keikkaa olin odottanut innolla ja olisin sen luultavasti missannut, ellei kiekkosankarimme Janne Niinimaa kavereineen olisi ilmoittanut, että nyt pitää mennä katsomaan In Flamesia. Petyn kuitenkin kuulemaani, lieneekö syynä ollut oma viihdetilani vai kadonneet ystäväni? Viihtyvyys on monien osien summa. Lähden kävelemään kesken keikan Stellaan, koska haluan nähdä Enochian Crescentin, enkä ole vielä hankkinut lippua keikalle. (MK)

Illemmalla Klemi kunnostautui backstage-häirikkönä puhellen omituisuuksia niin Kotiteollisuuden Sinkkosen kuin hämmentävästi paikalle ilmaantuneen Anathema-basisti Jamie Cavanaghinkin kanssa. Mukaan tarttui myös Mokoman pojille tehty gallup Top 3-kesäbiiseistä. Pitkällisen grafologian jälkeen voidaan sanoa, että huumorin kukka on se kaunehin kukka thrash-piireissäkin. Vengaboysin Let's go Ibiza, Alexian Summer is Crazy ja Kummelin tuotanto olivat nimittäin kuumaa tavaraa. Onneksi Marko Annala osasi vakavoituakin ja mainita Popedan syväluotaavat viisut Elämässä pitää olla runkkua ja Jos pillua saan niin mä lähden mukaan. Kello yksitoista punaviinitölkki olikin tehnyt tehtävänsä ja uni sai tulla. (AK)


SAMAAN AIKAAN TOISAALLA: TAVASTIA…

Sissipartiomme ei varsinaisen festaripäivän päättymisen antanut häiritä, vaan suuntasimme mäkkitankkauksen (Syökää kanaa! Yeah right.) jälkeen Tavastialle. Onnistuimme tuhrimaan aikaa sen verran, että kokonaan ehdimme katsomaan vain Pain Confessorin. Yhtye toimi kuin junan vessa ja musiikillisesti setti oli melko kantava. Darkwoods My Bethroned veti taas melko mukavasti yleisöä (johtuneeko osittain myös erään nimekkään kosketinsoittajan mukanaolosta?), mutta musiikillisesti bändi ei meitä puhutellut, joten vetäydyimme takaisin majapaikkaamme vetämään sikeitä. (NK)

…STELLA…

Matka Sturenkadulle tuntuu pitkältä, eikä kukaan, normaalista viikonlopusta poiketen, ota liftaavaa neitokaista kyytiin. Sisulla saatana, eikä aikaakaan, kun olen jo näyttämässä papereitani ovella ja lunastamassa itselleni miltei viimeistä lippua keikalle. Alghazanth? Ei havaintoa. Imperanon? Ei valitettavasti havaintoa. Syvennyn keskusteluun tuttujen kanssa ja hukkaan ajantajuni. Onnistun kuitenkin hankkimaan ilmaisia juomia ja kaverille Enochian Crescentin paidan kohtuuhintaan. EC:n aloittaessa alkaa jo tutuksi tullut vimmattu korokkeen etsintä. Korkea baarijakkara palvelee tätä tarkoitusta erinomaisesti ja siinä jaksan seistä yli puolet keikasta, ystävällisen naishenkilön avustaessa tuolin pystyssä pidossa. Viereen saapuu myös Ville Valo, joka haluaa myös tarkastaa harvoin keikkaa heittävän yhtyeen livekunnon. Pidin näkemästäni ja kuulemastani, mutta sain myöhemmin kuulla, miten bändillä oli ollut parempi show viime Turun keikalla. Höyheniä, saippuakuplia, verta... Näitä ei Stellassa nähty. Keikka oli loppuunmyyty, mutta silti porukkaa tuntui olevan vähemmän kuin torstain Barathrumin keikalla. Edessä oli jälleen siirtyminen kävellen vällyjen välin lataamaan akkuja seuraavaa päivää varten. (MK)

…JA RASTILAN LEIRINTÄALUE

Matka Rastilaan on hämärän peitossa. Metrossa oli kuulemma tapahtunut yhtä sun toista, onneksi en ole tietoinen näistä seikoista. Samoin ilta Rastilassa oli vähintäänkin yhtä tapahtumarikas. En ole kovin tietoinen näistäkään tapahtumista. Alan epäillä että Stadin ilmasto on todella niin saastunutta, että se vie muistin. Muuta selitystä en tähän blackoutiin keksi. Aamuyöstä kuuden maissa nukkumaan, jossa yritän sovittautua kahden hyvin leveästi nukkuvan naikkosen viereen. Naiset - can’t live without them, can’t live with them. (MH)


LAUANTAI

Lauantaiaamuna suksin hotellilta viemään tavarani suopean isäntäni, Mapen, luokse. Sieltä ystävällismielinen toimituskunnan jäsen heitti meidät festarialueelle hyvissä ajoin, koska Perseenmyyntikoju tuli pystyttää hyvissä ajoin. Tsekkaan Machine Menin setistä kolme ensimmäistä biisiä, ja totean, ettei Tonyn ääni ole yhtään huonontunut sitten viime keikan. Biisit vain eivät edelleenkään putoa minulle, esiintyminen on kuitenkin melkoisen hyvässä kuosissa. (EO)

On kuumaa ja pölyistä. Urheasti kuitenkin katsomme Machine Menin, jonka keikka on ehdottomasti paras, mitä olen koskaan bändiltä nähnyt. Tämä bändi on kuin kotonaan isolla lavalla, ja laulaja on vakuuttavan kova. Toivotaan, että markkinat vetävät ulkomaillekin, kyllä tällä potentiaalilla pistettäisiin ällikällä muutkin kuin suomalaiset. (MH)

Saavun alueelle juuri, kun Machine Men aloittaa, ja ilokseni totean, että moni on ryöminyt paikalle koloistaan yhtä aikaisin. Ovatpa paikalla jopa tv-uutiset tekemässä juttua Tuskasta ja kuvaamassa bändin onneksi juuri Machine Meniä. MM on todella kotonaan isolla lavalla, se näyttää ja kuulostaa paremmalta kuin pienellä klubilla. Lavalta löytyy alaa, minkä bändi käyttää vaivatta hyödykseen.

Laulaja Toni Parviainen oli täynnä huumoria ja pisti spiikeillään monipäisen yleisön hymyilemään vähän väliä. Leppoisa aloitus päivälle, hyvät jutut ja hyvä mieli. Ei hevi ole niin vakava asia. (MK)

Samaa todisti myös Kilpi, joka näytti, että kyllä Turussakin osataan. 80-luvun heviin vahvasti tukeutuva Kilpi sai sekin osakseen riehakkaan vastaanoton. Yhtye kiitteli vuolaasti yleisöä ja Tuskan organisaatiota siitä, että pääsivät soittamaan Tuskaan. Piikkinä Lihassa, Samaan Aikaan Toisaalla ja Pahalle Et Käännä Selkää ovat levyllä suosikejani, ja näin myös livenä. Vielä julkaisematon biisi Tie Turvatkaa on myös loistava, siksi odotankin innolla uuden levyn kauppoihin tuloa. Tuntuu, että aika kävi vähiin ja jo perinteeksi muodostunutta lopetuskappaletta Helvetissä Tavataan ei tällä kertaa kuultu. (MK)

Musiikkimaku vetää Kilven luokse, mutta kaverisuhteet Driven luokse. Päätämme katsoa frendien kanssa hetken Kilpeä ja sitten siirtyä tutulle nurmikolle Sue-teltan läheisyyteen nauttimaan virvokkeita. Kilpi oli hyvä, mutta Taagen taitojen esittely rupesi jostain kumman syystä puuduttamaan. Drive on sitä samaa ryskettä, mitä moni muuikin yrittäjä soittaa valtameren tuolla puolen, mutta silti vakuuttava live-akti. Tässä vaiheessa tarkastelen kännykkääni tarkemmin, sillä aiemmin sopimamme haastattelu Manitoun kanssa on alkamassa pian. Sovimme tekstiviestitse laulaja Markun kanssa, että haastatellaan bändiä Turisaksen jälkeen klo 18.00. (MH)

Aamulla meinasi tulla kiire alueelle, kun Sarlin viihtyi uusien juomakokeilujen parissa turhankin pitkään. ”Kaappasimme Helsingin kaupungin vihreän ratsun ja hyökkäsimme Kaisaniemeen. Ehdimme nipin napin paikalle ennen Dark Tranquillityn aloittamista. Kyseessä oli Tuskan ehdottomasti odotetuin esiintyjä, ja he tulivat ja valloittivat. Maanmiestensä In Flamesin tavoin tämä oli Dark Tranquillityn toinen Tuska–esiintyminen. Bändihän puuskutti Makasiineilla vuoden 1999 Tuskan päälavalla hitusen väsyneesti, mutta tällä kertaa oli odotettavissa parempaa. En kuitenkaan osannut varautua edessä olevaan myrskyyn. Hymy pitkin naamaa laulaja Mikael Stanne otti Tuskan haltuunsa. Setti painottui hiukan uudemman materiaalin suuntaan ja viime vuoden Damage Donen kappaleet toimivatkin lopulta vallan mainosti livenä. Mukaan oli otettu myös yksi tulevan levyn biiseistä, One Thought, joka ainakin ensi kuulemalta vaikutti varsin toimivalta kappaleelta. Stannen lisäksi lavalta pisti silmään aurinkolasit päällä heilunut basisti Michael Nicklasson. Kaveri tuntui olleen energiaa täynnä ja hymyä piisasi Hankoon asti. Kaiken kaikkiaan loistava keikka, vaikka ajankohta olikin naurettavan aikainen”. (KS)
Myös Kesäsellä perjantain holtittomuuksista toipuminen vaati yllättävän paljon ponnistuksia: ”Ehtiessäni alueelle Dark Tranquillity oli jo täydessä vauhdissa. Jotkut moppitukat kauppasivat epäilyttävässä kojussaan Persettä, joten kannatusmielessä kävin vaihtamassa mukanani kanniskelemat hyödykevaihdokkeet tähän edellä mainittuun tuotteeseen. Dark Tranquillity ei oikein jaksanut viihdyttää, joten päälavalta piti siirtyä nopeasti jonkinlaisessa ryhmämuodostelmassa kohti väljempiä vesiä odottelemaan Death Angelia.” (JK)

Saarisella meni Dark Tranquillityn keikka osin harakoille: ”Velvollisuudet haastattelun muodossa kutsuivat. Ehdin kuitenkin todistamaan paria biisiä setin alkupuolelta ja lopun parikymmenminuuttista. Näkemäni perusteella jäi mieleen kuva bändistä, joka – yllättävää kyllä – on toimiva ja energinen lavallakin. Ilokseni seassa tuli myös materiaalia tunnelmalliselta Projectorilta, joka bändin katalogista toimii itselleni parhaiten, vaikka vanhat, menevämmätkin veisut pistivät puntin mukavasti vipattamaan”. (MS)

Yhtye ei mielestäni ollut parhaimmillaan. Joitakin kertoja vuoden -99 Tuskan jälkeen yhtyeen nähneenä voin sanoa, että tämä oli esityksistä heikoin. Parhaiten iskivät Havenilta soitetut biisit, mutta muuten ajatus lipesi reilua tuntia myöhemmin tehtävään Twilightning-haastikseen. (MK)

Dark Tranquillity oli hyvä. Soundit olivat vähän suttuiset, mutta liveshow oli hyvä. Vokalisti pisti parastaan ja bändi hemmotteli fanejaan myös vanhalla materiaalilla. Keikasta jäi hyvä jälkimaku, mutta odotukset olivat jo Sue-teltassa… (MH)

Dark Tranquillityn keikkaa seurasi yksi henkilökohtaisesti ärsyttävimmistä päällekkäisyyksistä. Voi, miksi Twilightningin ja Turisaksen piti soittaa päällekkäin? Koin Twilightningin tällä kertaa tärkeämmäksi ja seurasinkin melkein koko keikan, enkä kadu. Ensimmäistä kertaa todella kiinnitin huomiota siihen, miten taitavia nuoria miehiä tässä kokoonpanossa onkaan. At The Forge, Gone To The Wall, Return To Innocence - yhtä juhlaa. Keikalla kuultiin myös seuraava sinkkubiisi Into Treason. Jäin kaipaamaan esikoislevyltä löytyvää nerokasta Jester Realmia, mutta coverina soitettu Gunnareiden You Could Be Mine korvasi menetyksen. Enempää en vaadi. (MK)

Toimittaja Koskialho oli jo niin täpinöissään tulevasta Twilightning-haastattelusta, että jouduin kehottamaan häntä joko juomaan lisää viinaa, tai masturboimaan, että hän hiukan rauhoittuisi. Ennen haastattelua Twilightning joutui kuitenkin soittamaan keikan, jota innostuin seuraamaan ihan kahden biisin verran. Soundit olivat aika täysin ilman alapäätä, mikä oli piristävä poikkeus, sillä melkein kaikilla muilla bändeillä oli festareiden ajan alakerta täysin tukossa. (EO)

Kipin kapin Imperiumin kojulle, josta nappaan mukaani Tuskan virallisen masturboijan, eli kollega-avustajani Esa Orjatsalon. Hänellä onkin jo mukana kaikki tarvittava, eli iso pullo ilolientä ja kysymykset, joita hän ystävällisesti ei ole vielä suostunut paljastamaan. (MK)

Siirryimme toimittaja Koskialhon kanssa haastattelemaan Twilightningia, johon minut oli nakitettu sabotoimaan haastattelua kaikin mahdollisin keinoin. Sabotoinnista piti loppujen lopuksi eniten huolta Smirnoff-niminen piriste, jota haastattelun aikana nautittiin ahkerasti. Nauhalle tuli yli tunti tekstiä, ja siinä selviää, kumpi on liukuvoiteena parempi, Ice Power vai sinappi. (EO) Tuloksen kyseisestä Twlilightning-haastattelusessiosta voitte lukea Imperiumista, mistäs muualta. (MK)

Kohta tulisi Turisas esiin, ja vaikka hemmot hyvin tunnenkin, tämä olisi ensimmäinen liveakti, jonka heiltä näen. Eikä Turisas pettänyt tai itsekehut olleet turhia. Ihan käsittämätön keikka! Matias Nygård on kyllä suuren luokan karisman omaava vokalisti, ja sekä haitarin että viulun ymppääminen näyttelijän ja lavasteiden kera Tuskafestareille kertoo bändin tyylitajusta paljon. Eniten ilahdutti Georgin sisu nousta lauteille puukotuksen jälkeen, vaikka miehen selkänahka oli tikattu ystävällisen naisihmisen toimesta sieviä reikiä täyteen vain viikkoa aikaisemmin. Riennän keikan jälkeen onnittelemaan hemmoja bäkkärille ja sopimaan haastattelusta samalle päivälle. (MH)

Kotokaupungin kollien keikkaa piti varta vasten tulla ainakin aluksi seuraamaan, koska edellisestä esiintymisestä oli jo reilut kaksi vuotta aikaa, ja sen jälkeen oli monenlaista ehtinyt tapahtua. Juuri ilmestyvä levy Century Median kautta, kitaristi Georg Laakson tavallaan onnekas puukotusepisodi ja tiedossa oleva show-meininki takasivat jonkinasteisen mielenkiinnon tulevaa keikkaa kohtaan. Setin alkuun lavan etuosassa patarumpujaan takoneet ”kristityt” saivat tuta pakanoiden veitsistä niin että veri roiskui, ja pian yleisö sai todistaa Turisaan harvoin nähtyä folk-henkistä sotametallia. Uskottavaan tapaan myös puukkoa ihan tosielämässä maistanut Laakso sinnitteli keikan läpi, ja muukin bändi halusi epäilemättä todistaa harvinaisten keikkojensa olevan kokemisen arvoisia. Lavalla vieraili seassa myös monen sortin pelimannia viulistista hanuristiin ja välillä tuli pohdittua tungoksessa olijoiden mahdollista Rexonan käyttöä. (MS)
Hyvin toimi soitto, taustanauhat eivät niinkään. Pojat näyttivät vähän orvoilta seistessään lavalla ja toivoessaan, että kaiuttimista tulisi edes jotain ulos. Ei tullut. Meininki oli silti oikein mukavaa. (EO)

Edellisestä näkemästäni Death Angel –keikasta Tampereen Tullikamarilla oli ehtinyt kulua jo neljätoista vuotta, joten ennakkofiilikset tämänpäiväiselle esiintymiselle olivat vähintäänkin kiinnostuneen oloiset. Vielä kun vokalisti Mark Osegueda puhkui itseluottamusta, intoa ja positiivista energiaa ennen keikkaa, oli odotettavissa reipas, hyväntuulinen ja riehakas show. Bändi piti sanansa, sillä jäsenistä tihkuva hiki tuntui roiskuvan suunnilleen puoleen väliin yleisömerta asti, ja tuskinpa lavalla enimmäkseen apinan raivolla loikkinut Oseguedakaan omalta osaltaan ketään kylmäksi jätti. Vaikka setissä olikin luonnollisesti runsain määrin tuoreen The Art of Dying –levyn veisuja, mahtui sekaan myös kiitettävästi vanhempaa osastoa, jota tällainen vanha pieru seurasi pieni nostalgian kyynel silmäkulmassa ja kalsarit kepin nokassa. Minusta bändi onnistui esiintymisellään todistamaan, että sillä on vielä satavarmasti metalliscenelle sanottavaa, vaikka uutuuslevy ei itseäni täysin vakuuttanutkaan. Keikka jäikin mieleen yhtenä kolmesta kovimmasta esiintymisestä Tuska 2004:ssä. (MS)

Soilworkin kollit tuli loppuvuodesta 2002 Pakkahuoneella todistettua Painin ja In Flamesin kera. Silloin setissä oli vain kahdeksan biisiä, ja menokin tuntui aavistuksen verran nihkeältä. Nyt Soilworkilla oli enemmän aikaa, ja useamman jäsenen (kuusi sälliä) bändinä iso lava tarjosi riittävästi tilaa hillua ympäriinsä. Erityisesti silmään pisti basistin – ilmeisesti lähinnä vakavista motorisista häiriöistä kertova - heiluminen ja toikkarointi. Bändillä oli Dark Tranquillityn tapaan hyvä meininki ja fiilis päällä, ja selvästi korkeampi lavaliikehtimisaktiviteetti. Omaksi pettymyksekseni biisilistaan ei kuulunut lainkaan viimeisimmän täyspitkän tyylikästä sytkärienheiluttelupalaa, Departure Plania. Siitä huolimatta suuhun jäi keikasta oikein hyvä maku, vaikka Kaisaniemen kentän hiekka parhaansa mukaan makuelimeen tuulen myötä tunkikin, ja selkäni takana onnettomia keuhkojaan esitellyt power metal –kiljukaula nautintoa koettikin turmella. Ilmeisesti keikka tyydytti myös metallinnälkäisiä NHL-kiekkoilijoita, sillä koko setin ajan bändin esiintymistä seurasivat muuan herrat Janne Niinimaa ja Immortal-paitainen Niko Kapanen. (MS)

Soilwork oli totaalisesti näkemisen arvoinen. Vaikka keikka ei mitään suuria yllätyksiä tarjonnutkaan setin pääpainon ollessa uudella Figure Number Five -levyllä sekä sitä edeltäneellä Natural Born Chaos -levyllä. Lisäksi rumpuvastuuta hoiteli edelleen myös alkuvuoden kiertueen hoitanut Dirk ranskalaisbändi Scarvesta, ja miehen pettämättömän tarkka sekä rento rumputyöskentely loi Soilworkille kivijalan, johon pystyi tukeutumaan vahvasti. Lisäksi Björnin oppima suomenkielinen fraasi "saatanan svedupelle" irrotti makeat naurut. Soilwork oli ehdottoman viihdyttävä kokemus, ja jopa ehkä jollain tavalla jopa kovempi kuin perjantainen In Flames, varmaankin hieman kompaktimman setin vuoksi. (NK)

Soilworkin tarjoama tylsänpulskea esiintyminen ei jaksanut kiinnostaa eikä keikkaa kiinnostanut katsoa edes puoliväliin asti. Esiintymisessä ei sinällään ollut mitään vikaa ja soittokin kulki vallan mainiosti, mutta itse biisit tuntuivat kovin hitusen tylsiltä livenä. Itselleni Soilwork jäi lauantain viimeiseksi keikaksi, joka tuli kokonaan katsottua. (KS) Soilworkin jälkeen poistuinkin tekemään pienimuotoisen haastattelun Soilworkin tuuraajarumpali Dirkin kanssa, sillä pohjaton mielenkiintoni miehen pääbändiä, Scarvea, kohtaan vaati pienoisen kyselytunnin. (NK)

Hetki Sinergyä ja sitten haastattelemaan Manitouta. Jos lähdetään etsimään mukavia tyyppejä ja rentoja sekä vaatimattomia muusikoita, kehotan tutustumaan karhulalaiseen Manitouhun. Haastattelu menee hyvin Sinergyn pauhatessa taustalla. Kiitosta vaan. Hetki vielä Sinergyä, ja täytyy kyllä sanoa, että niin paljon kuin Kimberly onkin Sinergyn keulahahmo, todellisuudessa porukka tulee katsomaan Laiho/Latvala -kaksikkoa. Aivan uskomatonta, vaan mitäpä voi odottaa kahdelta Suomen parhaalta soittajalta. (MH)

Rock-ryhmä Blake saa kyseenalaisen kunnian olla Tuskan vähiten kansaa esiintymistään seuraamaan vetänyt yhtye. Hellsinki-stagella kansaa on hyvä jos pari sataa, mutta väen vähyydestä ja äänistä päätellen myös vähäverisyydestä huolimatta Blake nykäisee Aaron johdolla rutiinikeikan kannattajilleen. (MO)

Mielenkiinto suuntautuikin pikkuhiljaa jo kohta alkavaan Suburban Triben keikkaan Sue-teltassa. ”Kun se Ville on niin söpökin” kuten parempi puoliskoni tapaa sanoa. Subbarit olivat toinen tämän viikonlopun yllättäjistä. Uskomaton draivi ja mitkä soundit. Kyllä toimii Villen upeaa ääntä myöten. Kylmät väreet kävivät koko keikan ajan ja fanikausi jatkuu hamaan tulevaisuuteen. (MH)

Lauantai hulahtikin kaljaporukoita tukiessa festarialueen ulkopuolella tai sitten Imperiumin jäsenistön juttuja kuunnellessa backstagella. Ainoat festaritunnelmat jäivät käteen Swallow the Sunin utuisen tuomiokkaasta musisoinnista. Hidas death/doom metal toimi yllättävän hyvin helteisessä kesäsäässä ja laulaja Mikko "nännilävistys" Kotamäki fiilisteli lippalakissaan viileän tyylikkäästi. Yleisö tykkäsi ja bändikin tykkäsi – herr Kotamäki hehkutteli vielä lauantainakin keikan tunnelmia. (AK)

Koska näiden jyväskyläläisten debyytti oli kaikessa tunnelmallisuudessaan iskenyt myös omaan tajuntaani, piti moisen hitaan, maalailevan ja eeppisen musiikin imuvoimaa tulla todistamaan myös livemuodossa. Yllättävän hienosti homma myös toimi, sillä Hellsinki-lava oli ääriään myöten täynnä haltioituneita kuuntelijoita, jotka jaksoivat uskollisesti nyökyttää niskojaan hidastelun tahtiin. Esitys oli ehdottomasti positiivinen yllätys, sillä ei ole lainkaan itsestään selvää, että tämänkaltainen musiikki toimisi lavalla puoliksikaan niin hyvin kuin levyllä, varsinkaan kun kyse oli vielä festarikeikasta. Onneksi teltan pienuus takasi myös tarvittavan intiimiyden. (MS)

Soilwork-kyselytunnin jälkeen seuraavan kerran kunnolla pamahdin bändiä katsomaan vasta Nightwishin noustessa lauteille, sillä pitäähän Nightwishin yksi harvoista Suomen keikoista todistaa kun kerran tilaisuus on sallittu. Keikka oli tasaisen vahva suoritus ja Tarjaa on aina mukava katsella. Lisäksi erityisesti vanhan Megadeth-fanin korvia hiveli yhtyeen valitsema lainakappale. Marcon vokalisoitavaksi tarttui Symphony of Destruction, joka toimi Nightwish-versiona erittäin hyvin. Tämä jäikin itselleni keikan ehdottomaksi kohokohdaksi, yllättäen. (NK)

Päivä päättyi ehdottomiin ja kiistattomiin Tuskan kuninkaallisiin eli Nightwishiin. Onnistuimme pääsemään melko lähelle lavaa, jossa jumalia kelpasi odotella saapuvaksi. Konsertti tuli ja meni ja vei melkein tajun mennessään. Kaikki osaset olivat täydellisesti kohdallaan ja bändi osoitti olevansa suuren luokan akti. Tulta, räjähteitä ja kaikkea kivaa. Bändi voisi heittää yli kolmetuntisen setin, eikä porukka siltikään olisi kuullut kaikkia niitä biisejä, joita haluaisi kuulla. Keikan kohokohdaksi kohosi jotain perin epänightwishmaista: Tarjan lähtiessä huilaamaan Marco varasti shown vetämällä vaatimattomasti muun bändin kanssa Megadethin Symphony Of Destructionin. Ihan käsittämätöntä. Olin myyty. Se oli siinä. Muu Tuskan esittäjäkaarti tuntuisi valjulta tämän rinnalla. Aivan saletisti. (MH)

Lienevätkö Orjatsalon sekoitukset tehneet tehtävänsä, koska seuraava havahtuminen tapahtuu VIP-puolella, kun Nightwish aloittaa keikkansa päälavalla. Toiselle puolelle ja äkkiä! Usean tekstiviestin ja puhelun jälkeen lähimmät ystävätkin löytyvät ja pääsin nauttimaan Tuskan kirkkaimmasta tähdestä (Dion ohella) heidän kanssaan. Nightwishin keikat ovat itselleni aina hyvin euforisia kokemuksia. Koin isänmaallista ylpeydentunnetta, hurmosta ja vaikka mitä (humalaa?) tuon upean tunnin aikana. Bändi oli loistavassa vedossa, Tarja Turunen oli upea ja yleisö tykkäsi joka hetkestä. Käyn vielä keikan jälkeen hekumoimassa tunnelmia Tarjalle, jonka kanssa otan myös meidän ensimmäisen yhteiskuvamme. Tätä seuraa kummallinen koheltaminen, ihmisten hukkaaminen reaaliajassa, takseja, Corner Bar sekä uupuminen lähellä aamua. (MK)

TAVASTIA:

Lauantain virallinen festivaaliohjelma päättyi Nightwishiin, mutta erinäisten harhailujen jälkeen päädyimme taas Tavastian jatkoille nauttimaan metallimusiikista. Saavuin paikalle juuri ajoissa todistamaan Amoralin teknistä deathmetallia, joka toimi allekirjoittaneelle hyvin. Tulipa pitissäkin riehuttua ja viimeistään Sepultura-coveri irrotti ihmisiltä paikkoja hampaista. Aivan uskomattoman timmi keikka ja itselleni miltei tärkeintä antia lauantaina Soilworkin keikan lisäksi. Amoral todisti olevansa äärimmäisen hyvä livebändi. Wound Creations -debyyttilevy on mielestäni sellainen tekele, että kaikkien teknisemmästä deathista innostuneiden ihmisten tulisi antaa kiekolle mahdollisuus. Jopa Tavastialta bongattu Fear Factory -vokalisti Burton C Bell diggaili menosta. Tämän jälkeen soittanut Before The Dawn ei jaksanut enää innostaa, vaan siirryimme takaisin majapaikkaamme nukkumaan. Tosin majapaikan isäntä harhaili pitkin Turun moottoritietä umpikännissä, joten avaimen puutteen vuoksi jouduimme nukkumaan japanilaisen urheiluauton tilavilla penkeillä suuren osan yöstä. Ihanaa. Selkä kiitti seuraavana aamuna. (NK)

SEMIFINAL:

Aiemmin viikolla verestäviin silmiini oli välähdellyt viestiä, että illalla Semifinalissa musisoisi Deathbound ja To Separate the Flesh from the Bones. Vähän aikaa paikalla vaanineena huomasinkin, että tämä huhun olivat kuulleet muutamat muutkin ei-niin-salonkimusiikinystävät, koska paikka alkoi pullistella hyvissä ajoin ennen bändien aloitusta. Siellä oltiin kuin sillit suolassa, kirjaimellisesti. Sillä hikimäärällä olisi varmasti suolattu Etelä-Suomen tiet ainakin helmikuun lopulle. Muodikkaasti mustiin sukkahousuihin yläpäänsä sonnustanut TSTFFTB täräytti sellaista musiikillista varpusparvea yleisön niskaan koko lyhyen settinsä ajan, että olihan siinä olo jopa aavistuksen liikuttunut. Harmi vain, että en saanut ylös encorena esitetyn kappaleen nimeä, koska kolme sekuntia on sen verran lyhyt kesto kappaleelle, että kertosäkeeseen asti ei ehditty. Tässä vaiheessa ilmassa risteili niin paljon tupakansavua, höyrystynyttä hikeä ja yleistä epämukavuutta, että aloin jo epäillä bändin laskeneen ilmoille sadistisen tuotoksen suoraan tulehtuneista rektumeista. En jäänyt ottamaan tästä selvää, vaan siirryin raittiiseen ulkoilmaan viilentävien virvokkeiden kilahdellessa kannustavasti. Tästä seurasi luonnollisestikin Deathboundin jääminen väliin tällä kertaa. (JK)

STELLA:

Porttien sulkeutuessa suuntasimme vielä Stella Starin jatkoklubille katsastamaan Scalping Screenin livekunnon. Miekkoset vetivät järjettömän tiukan setin, ja koko keikan kestänyt energialataus jaksoi kiinnostaa pienistä myöhäisen ajankohdan tuomista keskittymisvaikeuksista huolimatta. Seuraavaksi lauteille nousi uudelleen aktivoitunut Cryhavoc, joka tuntui toimivan livenä huomattavasti paremmin kuin levyllä. Laulaja Kaapro vakuutti tontillaan ja muu bändi rokkasi perässä. Viimeisenä esiintyi vielä Deathchain, mutta syystä tai kolmannesta onnistuin missaamaan koko keikan. (KS)

MUUT:

Minut pakataan enempiä kyselemättä autoon ja viedään Tapiolaan. Blind Guardian -DVD:n messutessa taustalla kerron tositarinoita masturboinnista ja juon kaiken alkoholipitoisen, mitä käsiini saan. Jatkot ovat aina parasta keikoissa. Huomenna olisi sitten se, mitä olen odottanut kuin kuuta nousevaa, eli hevimenninkäinen Dio! (EO)


SUNNUNTAI

Vieläkö jaksaa? No kyllä kai. Kesän kuumin päivä varmaan edessä ja taas pelkkää mustaa päällä. Mikä ajaa ihmisen tällaisiin tekoihin? (EK)

Heinon sunnuntaiaamu starttaa vihaiseen puhelimen pirinään. Helenius tenttailee osaanko South Of Heavenin lisäksi Slayerilta Postmortemin ja Raining Bloodin. Yksi Slaytanicsin ex-vokalisteista oli päättänyt häipyä takaisin kotiin lapsellisuuksissaan ja jätti Slaytanicsin ukot pahempaan kuin pulaan keikkaa ajatellen. Osasinhan minä, mutta koska viime laulukerrasta oli jo lähes kaksi kuukautta enkä tunnustaudu Slayerin faniksi, ongelma tulisi sanojen muistamisen kanssa. Ei kun soittamaan kaverille, joka saisi luvan printata sanat ja tuoda ne Tuskaan. Kai ne on laulettava. (MH)

Epäkiitollinen sunnuntaiaamu kotona. Eilinen tunnelma on väistynyt ja jättänyt minut julmasti todellisuuteen: vielä yksi päivä jäljellä ja maanantaina töihin. Soitan puolen päivän aikaan puoli Helsinkiä läpi todetakseni, että kaikki vielä nukkuvat taikka suorittavat. Kärvistelen siis vielä muutaman tunnin, kunnes laahustan Kaisaniemen puistoon, jossa Machine Menin ja Swallow The Sunin miehet ovat istuskelleet jo useamman tunnin. He kertovat jatkoista hotellillaan, jossa mm. pöytä meni halki kiihkeän adoniksen stripatessa aamun viimeisinä tunteita. Tyypeillä on jo hyvä noste päällä, ja tovin istuttuani heidän kanssaan painun alueelle, josta löydän ruoka -ja juomaseuraksi Orjatsalon. Myöhemmin myös Machine Menin pojat liittyvät seuraan. Kaljaliput ovat loppu ja kitaristi J-V vinkuukin lisää kymppitonnisia, huonolla menestyksellä. Nuorella miehellä on selkeästi laskuhumala, joka kuitenkin päättyy onnellisesti joidenkin tuntien kuluttua uuteen humalan saavuttamisen myötä. (MK)

Oma oloni ei tokene ja Trollheim´s Grott menee valitettavasti ohi (kuulen, mutta en näe bändiä). Totesin, että bändi kuulostaa oikein hyvältä livenä, johon Orjatsalo kritisoimaan rumpuja ja muita teknisiä seikkoja. En ymmärrä pointtia ja olen helpottunut, että en ole muusikko tai edes kovin musikaalinen. Näin saan todennäköisesti keikoista ja levyistä paljon enemmän irti. (MK)

Trollheim's Grott aloittaa. Esa mukaan ja kaljalle. Meerille selitimme taas suuressa viisaudessamme, kuinka niiden yhteensoitto "kiilaa ja sleebaa" ja muodostaa ikävää "helikopteri-efektiä" ja kuinka yhtye käyttää liikaa "kamelikomppia". Meeri siihen vain tokaisten, että "mukavaltahan tuo kuulostaa". Se on tunnettu tosiasia, että kun osaa itse soittaa jotain, niin ei voi enää nauttua mistään, vaan pitää aina päteä kriitikon tavoin. (EK)

Sunnuntaina pääesiintyjä krapula nousi vihdoinkin lauteille ja takoi takaraivoa lähes koko ajan. Väliin tunki ainoastaan aimo annos deathmetallia suomalaisittain ja ruotsalaisittain. Ensimmäisenä kattauksessa oli kotomaamme Chaosbreed, joka ei levittänyt kaaosta aivan parhaalla mahdollisella teholla. Kaaosta tuntui olevan ainoastaan temposta, joka kiilasi ja muljui – vai oliko krapulainen mieli sitten niksahtanut uusille urille? Laulaja Taneli Jarva oli kuitenkin vaikuttava hahmo lavalla meuhkaamisineen ja vokaalivomituksineen, ja encorena kuultu – kun jo lähes puolet yleisöstä oli jo kaikonnut – Entombed-laina Supposed to Rot lämmitti wanhan E-fanin sydäntä. (AK)

Chaosbreed oli kuitenkin vain alkusoittoa deathmetallin varsinaiselle veteraanille, Dismemberille… (AK)

Slayer-sanoitusten opettelun lomassa bändeistä ehdin katsomaan Fear Factoryn, jonka vaikuttava rytke pisti ihailemaan jenkkimetallin laatua. Soundiongelmista huolimatta keikka oli iloinen yllätys. (MH)

Bändi teki saman kuin Soulfly viime vuonna, eli veti pisteet kotiin 6-0. Tuskan parhaat soundit ja kirkkaasti paras veto. Bändi oli pyytänyt tuomaan lavalle kaikki alueelta löytyvät vahvistimet, koska se kuulemma näyttää hyvältä. En ollut aiemmin kuunnellut bändiä, mutta aion tutustua siihen kyllä tarkemmin. Halu nähdä Fear Factory uudestaan livenä, on nyt suuri. Toivottavasti näin tapahtuu pian! (MK)

Kesäsen saapuessa paikalle Fear Factory oli juuri kavunnut lavalle: ”Saatoin välittömästi aloittaa hyvän ajoitukseni kehumisen ja omaan selkään taputtelun. Soundit olivat viikonlopun parhaimmistoa ja bändin ajoittain pistämä bassovyörytys sai polvet notkahtelemaan. Fear Factoryyn tutustuminen on omalta osaltani jäänyt muutamaan vanhempaan levyyn ja Messiah-pelillä esiintyvän FF-materiaalin varaan, mutta sen verran kovasta bändistä oli kyse, että vieraatkin biisit veivät mukanaan ja keikasta ei voinut kuin diggailla. Kyllähän siinä pari kertaa keikan aikana kävi mielessä, että olisipa basisti Byron Stroud lavalla Strapping Young Ladin kanssa, mutta ei tämä ollut huono näinkään. Burton C. Bell selviytyi puhtaista lauluistaan sen verran hyvin, että asia ansaitsee ehdottomasti tulla mainituksi. Kelpo setti ja siitä olikin sitten mukava siirtyä mäelle virvokkeiden ja jojottelun pariin”. (JK)

Ryhmittäydyimme hyvissä ajoin jo mikserikopin edustalle katsastamaan Pelkotehdasta, ja pian yhtye polkaisikin settinsä käyntiin. Reilun tunnin mittaiseen settiin oli koottu materiaalia melko tasaisesti yhtyeen uran varrelta, ja allekirjoittanutta lämmittivät eniten Demanufacturen sekä Obsoleten lohkaisut. Edgecrusher toimi edelleen kuin tonni tiiliä, ja myös uuden levyn videobiisi Cyberwaste polkaisi tunnelman kattoon Burton C Bellin yleisöhuudatuksen myötä. Toimii kuin kymmenen tonnin vasara. Ja aivan oma lukunsa oli aivan järjetön rumpuporno, jota tarjosi Raymond Herrara. Miehen rumputuli oli aivan pistämättömän tarkkaa, ja lavalle ei oikein huomiota voinut muuhun kiinnittääkään kuin Burton C Belliin ja Herraraan. Herraran tuplabasarikuviot ovat tarkkuudessaan vertaa vailla, ja veikkaan että melko moni kannuttaja poistui Tuskasta joko entistä motivoituneempana soitintaan kohtaan. Taikka masentuneena. Lisäksi vokalisti Burton C Bellin ääni toimi kuin unelma. Vaikka Archetypen mukana tullut DVD ei antanutkaan aina parasta kuvaa miehen puhtaista lauluista livenä, miehen ääni toimi juhlavasti Tuskassa. Upeata. Ja oman mukavan lisän toi yhtyeeseen vähintäänkin sympaattinen Strapping Young Lad -basisti, Byron Strout. Miehen "vihainen nallekarhu" -ulkoasu on vain jotenkin upea. (NK)

Alun perin suunnitelmiin kuului, että Fear Factory nähdään alusta alkaen, mutta toisin kuitenkin kävi. Kyseessä oli sunnuntain odotetuimpia esiintyjiä, ja setin puolessavälissä paikalle saavuttuamme meininki oli jo täysillä käynnissä. Fear Factoryä on aina haukuttu hiukan epätasaiseksi live-esiintyjäksi, mutta tällä kertaa bändi oli ainakin timantinkova. Bändin miksaaja oli rukannut päälavan soundeja uuteen uskoon ja niistä ei valittamista löydykään. Rumpali Raymond Herreran loistavaa rumputyöskentelyä oli ilo kuunnella, ja soundit korostivatkin rumpuja varsin tehokkaasti. Bändin uudelleenkokoamisen myötä kitaraan siirtynyt Christian Olde Wolbers ja uusi basisti Byron Stroud hoitivat omat tonttinsa erittäin varmanoloisesti ja keskittyivät yleisön miellyttämisen sijaan soittamiseen. Laulaja Burton C. Bell hoitikin yleisön haltuun ottamisen usean vuoden kokemuksella. Paljon parjatut puhtaat vokaalit hoituivat mieheltä yllättävänkin hyvin ja bändi kuulosti kaiken kaikkiaan loistavalta. Soitto kulki helvetin hyvin ja yleisö nautti näkemästään. Mieluummin kuitenkin näkisin Fear Factoryn soittamassa pienessä ja hikisessä klubissa kuin sunnuntaina kolmen aikaan auringonpaisteessa. Mahtava keikka yhtä kaikki, mutta toivottavasti seuraavaa Suomen esiintymistä ei tarvitse odottaa kymmentä vuotta. (KS)

Fear Factoryn setti päättyi itseoikeutetusti Demanufacturen hittiralliin Replica, jonka jälkeen olikin hyvä ja onnellinen olo. (NK)

Mannalle ei meinannut tulla loppua, sillä seuraavaksi tallustimme Hellsinki-stagelle katsomaan death metal -jyrä Dismemberin settiä. Matti Kärjen luotsaaman ruotsalaispoppoo keräsi kookkaan yleisön telttaan, ja siitäkin huolimatta, että toisen kitaristin soitinongelmat jatkuivat miltei koko setin lävitse (Flying V sai kyytiä ja lavalla oli ahdistunutta ilmettä). Yleisöä ei pienet tekniset vastoinkäymiset haitanneet, vaan innostuivat jopa huutamaan kuorossa Matti Kärkeä. Lavalla oli selkeästi otettu ja onnellinen nokkamies. (NK)

Kesäsen jojottelut jäivät lyhyeksi, sillä aikataulun avaaminen tuotti pään päälle ison hehkuvan huutomerkin ja pikaisen pinkaisun kohti Hellsinki-stagea. Ehdittyäni paikalle nuo ruotsalaisen deathmetallin päälliköt olivatkin ehtineet jo muuttaa teltan arkkutarhakseen, sillä Dismember rankaisi porukkaa lavalta jo täyttä häkää. Sinällään Dismember onnistui lanseeraamaan tällä keikalla ainakin minulle uuden genren, nimittäin "hyväntuulinen death metal", sillä sen verran tuntui olevan ukoilla hymy herkässä lavalla. Ja tätä hymyä ei ainakaan yhtään vähentänyt yleisön "Matti Kärki" -kannustushuudot. Pienoisia kitaraongelmia koettiin keikan aikana, mutta varsin mallikkaasti bändi joka tapauksessa suoriutui setistään. Uudet biisit olivat kovassa terässä ja istuivat arvokkaasti vanhojen klassikoiden joukkoon. Kuultiinpa keikalla varsin mallikasta tuplakitarointiakin. Vähän kuin Iron Maidenilla, mutta Dismemberin soittamana nämä kuulostivat hyvältä. (JK)

Viisi vuotta ehti aikaa kulua edellisestä keikasta, mutta nyt bändi oli siis lavalla ja täysissä voimissaan. Yleisö ottikin yhtyeen riemuiten vastaan ja niinpä herrat Kärki, Blomquist, Estby ja Larsson vahvistettuna karismaattisella lainabasisti Johanilla väänsivätkin keikan kunnon show-meiningillä. Soitto oli täynnä säröä ja bändiin tutustumattomalle varmasti täyttä sekasortoa, mutta hitit kuten Casket Garden, Skin Her Alive tai massiivinen lopetuskappale Dreaming in Red niittivät death metal –fanaatikot lakoon ja kumoon. Ainoa epäonninen oli kitaristi Blomquist, joka vittuuntui temppuilevaan piuhaansa ja paiskasi kitaransa maahan. Paska mäihä: kitaran kaula poikki ja uutta kitaraa etsimään. Onneksi soitto jatkui yllättävänkin nopeasti, mutta minkään lajin kommenttia kiukustuneelta kitaristilta oli turha keikan jälkeen odottaa. (AK)

Olin lähes myöhästyä kokonaan tämän itselleni rakkaan, vanhan ruotsalaisen death metal –legendan keikalta, kun meidät armeliaasti majoittanut pariskunta (tai oikeammin eräs turenkilainen hipinretku, mutta se siitä) päätti vahingossa lukita seurueemme asuntoonsa takalukkojen taakse kolmeksi tunniksi. Ovien takana sadattelun aikana tuli missattua Chaosbreed, Trollheim´s Grott ja Fear Factory. Ehdin sentään vartin myöhässä seuraamaan länsinaapuriemme edesottamuksia, ja olikin ilo vihdoin nähdä deathmetallin terävä Kärki livenä ihan omin silmin. Bändillä oli erinomaisen hyvä meno päällä ja vanhan koulukunnan dööds-ralleilla hemmoteltiin yleisöä oikein olan takaa. Toisen kitaristin laitteistossa ilmenneet tekniset ongelmat häiritsivät jonkin verran esiintymistä, mutta eivät missään tapauksessa tyystin turmelleet yhtä Tuskan parhaista ja energisimmistä keikoista. (MS)

Vaikka lähinnä Inwards-levyä kuulleena ehdin jo oikeastaan tuomita tämän Dew-Scentedin Slayerin ja The Hauntedin äkäisempää puolta tyylittelevän bändin tyypilliseksi kutosen tai seiskan arvoiseksi orkesteriksi, osoittivat sakemannit, että Luftwaffenkin aikoinaan harjoittama tarkkuusammunnan taito ei ole maasta minnekään kadonnut. Setti oli täynnä vauhdikkaita, teknisiä thrash-ralleja moderniin tapaan, ja vieläpä niin tarkasti ja aggressiivisesti toteutettuna, että katsojien vanhemmalla muumio-osastolla alkoivat jo käärinliinat paukkua. Vokalisti Leif osoitti myös välikommenteillaan, että hänen maanmiehiään on turha yleistää huumorintajuttomaksi väeksi. Keikka antoi bändistä kuvan saksalaisena täsmäampujana, joka purkaa, rasvaa, kasaa, lataa, tähtää, osuu ja upottaa, ennen kuin uhri ehtii tavata ”meine Lederhosen sind Schmutzige, herr Obersturmführer”. Kenties se Tuskan kovin akti tuli todistettua siinä ja samalla bändi sai ainakin allekirjoittaneesta yhden uuden levynostajan. Kerrassaan erinomainen asenne, josta moni muu bändi saa luvan ottaa mallia! (MS)

Kun Dismember oli ehtinyt jo lopettaa, Saarinen juoksi kuin akateeminen puistokemisti kohti kiinni menevää Lasol-kauppaa Sue-lavalle: ”Keikkansa loppupuolella oli yksi suomalaisen metalliosaamisen tiennäyttäjistä ja lempiakteistani, Diablo. Kerkesinkin näkemään keikasta jopa kokonaiset kaksi biisiä, mutta niitä oli ilo seurata. Kaikesta päätellen tunnelma oli ollut lavalla erittäin tiivis koko setin ajan, sillä vokalisti Nygård näytti hikoilleen enemmän kuin valiosonni ehtii luovuttaa elämäneliksiirejään koko uransa aikana”. (MS)

Tampereen äijäilijät, Diablo, oli jostain syystä ahdettu Sue-telttaan hikoilemaan. Väkeä oli paikalla hiukan turhankin paljon ja telttaan sisälle näkeminen oli työn ja tuskan takana. Kauaa ei ihmismassassa hikoilu jaksanut kiinnostaa, vaikka bändi vetikin normaaliin tapaansa helvetin hyvin. Loppusunnuntaina ei oikein muita kiinnostavia bändejä enää esiintynyt, ja Dion keikan odotusta helpotettiin olutteltasta käsin. Kun Dio lopulta lavalle päästettiin, ei riemulla ollut rajoja. Loistava keikka veti suorastaan sanattomaksi. Keikan jälkeen mehut oli juotu ja pullat syöty. (KS) Diablo toimii aina, vaan ajatukset olivat jo muualla, lähinnä Stellassa ja illan keikassa. Ja niissä pirun Slayer-sanoissa, jotka eivät tahtoneet jäädä mieleen pätkääkään. (MH)

Dion kävin katsomassa, vaikka virtaa ei enää olisi riittänytkään, jalkoihin sattui ja väsytti. Dio kuitenkin veti mahtavan keikan, soittaen juuri ne parhaimmat biisit eri vuosikymmeniltä. Miehen ääni on ällistyttävä ja tuntui, että se täytti koko alueen. Kyllä tämä pikkumies oli festareiden kiistaton kuningas. (MK)
Vaikken miehen uraa olekaan niin intensiivisesti seurannut, tunnistin silti illan hittikimarasta monta suosikkirallia. Man on the Silver Mountainin aikana joukossamme esiintyi useitakin ilmakitarapumppauksia, ja monien kasvot olivat Hangon kekseinä. Lisäksi on piristävää nähdä miten ikä ei todellakaan ole mikään este rokkaamiselle, Dion lavamaneerit ja vauhdikas esiintyminen olivat ilo silmälle. Ainoastaan jäi kaivelemaan nämä Ronnie Jamesin hengähdystauot, sillä jotenkin rumpusoolon sovittaminen festarikeikkaan ei ole mielestäni kovinkaan soveliasta. Silti Dio viihdytti tasaisen varmasti. (NK)


Dio keräsi kaikki jurpot ja urpot yhteen. Mahtavan keikan tuo hevikunkku ilmoille kajauttikin. Uskomattomassa laulukunnossa mies on! Enkä olisi ikinä uskonut Gates of Babylonia kuulevani. Täydellinen keikka, jolta hohtoa pois vei vain uskomattoman uupunut olotila useamman päivän rasituksen jäljiltä. (EK)

Hevimenninkäinen lunasti kaikki odotukset. Mikä ääni, mikä karisma. Ei voi muuta kuin kumartaa, itse en tuossa iässä päässe enää sängystä omin voimin ylös, mutta Dio täytti olemuksellaan koko lavan, vaikka koolla ei miestä ole pilattu. Pieni mies, suuri ääni. Illan kruunuksi voidaan helposti nostaa se hetki, kun vokaalijumala soi minulle audienssin ja teidän, hyvät lukijat, iloksenne häntä jututin noin vartin verran. Tulevan levyn kansikuva kuulemma tulee näyttämään hyvältä t-paidassa, enempää en tässä vaiheessa paljasta pienen suuren miehen puheista. Tuska oli minun osaltani ohi tässä vaiheessa, vaikka jatkoklubeilla oli sinänsä houkuttelevaa ohjelmaa, en jaksanut enää keskittyä sellaiseen, vaan painuin suorinta tietä Tapiolaan ja kertomaan tarinoita kohtaamisestani. Ynnä miettimään sitä, tekeekö se minusta homon, jos masturboin sillä kädellä, millä kättelin Dioa, sillä enhän sitä koskaan aio pestä… (EO)

Saarinen: Dio on vuosien saatossa tullut mokattua mitä erinäisemmissä yhteyksissä, mutta nyt piti loppufiilistelyt suorittaa takuuvarmojen kasarihittien säestämänä. Eikä bändi pettänytkään, sillä korkeasta iästään huolimatta hevin pieni suuri mies, Ronnie James, laittoi päät nyökyttelemään ja jalat taputtamaan pölyistä kenttää musiikin tahtiin. Holy Diver setissä oli selviö, samoin kuin itselleni rakkaimman levyn, The Last In Linen, nimikkokappale, joka vei hetkeksi nostalgiselle tripille yksitoistavuotiaan pikkunaperon vasta alkavan hevitaipaleen ensiaskeliin. Keikkaan oli erinomaisen mukava päättää jälleen kerran yksi onnistunut Tuska-festivaali, ja puseroon olikin ehtinyt tarttua taas monen monta mukavaa hetkeä musiikinlajeista hienoimman, metallin parissa. (MS)

Suuri osa sunnuntaipäivästä kului VIP-kaljateltan puolella istuskellessa ja jauhaessa niitä näitä Turisaksen miesten kanssa, joista osa oli jopa tuttuja ennestään. Mukavaa porukkaa. Georg Laakso kertoi häneen kohdistuneesta puukotuksesta ja näytti tuoreet jäljet selässään. Tapahtumahetkellä hän ei edes huomannut, että jotain oli tapahtunut. Alan epäillä, että suomalainen sisu ja adrenaliini ovat yksi ja sama asia. Keskustelua Sibeliuksesta, kädenvääntöä (hävisin) ja jatkojen miettimistä. Jatkopaikan keksimiseen kuluu aikaa useita tunteja, joten koen viisaimmaksi poistua kotiin tervehtimään siellä mellastavaa liskolaumaa. Pienet (ja vähän suuremmatkin) kaverit ottavat minut kotona riehakkaasti vastaan ja jään heidän kanssaan odottamaan vuoden 2005 Tuskaa... (MK)

STELLA:

Heino: ”Törmättyäni Heleniukseen etsimme muut Slaytanicsin jätkät ja painuimme Stellaan tekemään soundcheckiä, jonka piti alkaa klo 18. Minun nimittäin piti nähdä vielä Dio illalla ja mennä haastattelemaan Orjatsalon kanssa herra laulujumalaa eli Ronnieta. Kuten tavallista, Stellan aikataulut tökkivät. PA-kamat ja mikitykset olivat vielä tekemättä, kun saavuimme Stellaan. Ja päinvastoin, kuten oli sovittu, To/Die/For päätti haluta tehdä soundcheckinsä ensin. Syy: tuntematon. Siinä eivät kiukuttelut auttaneet, oli vaan odotettava. Soundcheck ehdittiin vihdoin tekemään klo 21 aikaan, mutta silloin oli jo myöhäistä. Missaisin sekä Dion että haastattelun. (HM)

Varsinaisen Tuska-ohjelman päätyttyä Kaartisen seurue selviytyi pizzatankkauksen jälkeen Stella Starin jatkoille. ”Seurasimme hetken aikaan To/Die/Forin nykyisen reinkarnaation keikkaa (loi loi loiii!) sekä Slaytanicsin Slayer-koverointia. (NK)

Ilta oli lähinnä sanojen tankkaamista. Ja sanojen tankkaamista. Vielä 15 minuuttia ennen keikkaa opettelin niitä pirun sanoja. Enkä muistanut. Helenius taputti olalle, että kyllä se siitä. Joopa joo. Ihme kyllä, kyllä se siitä. Keikka meni hyvin, ja porukka oli kiitettävän raivokkaasti messissä. (MH)

Slaytanicsin keikka sai allekirjoittaneenkin riehaantumaan riittävästi, että tuli kalautettua kallot yhteen oikein vauhdikkaasti toisen moshaajan kanssa. Kuhmu kuumotti otsassa pitkälle seuraavaan viikkoon.” (NK)

”Olin puhki, poikki ja täysin finaalissa maanantaiaamuyöstä, mutta silti onnellinen. Tämän Tuskan muistaisin lopun elämääni. Kunnes tulisi seuraava Tuska. Silloin uudet kujeet ja uudet tuulet. Kai. En minä tiedä”. (MH)

Tuska tarjosi jälleen ison kasan loistavia kokemuksia ja tapahtumia voi ilomielin kerrata taas ensi vuonna. Hienoista esiintymistä huolimatta bänditarjonta tuntui tänä vuonna hirvittävän tasapaksulta ja monipuolisuutta kaivattaisiin huomattavasti enemmän. Rutisemaan on kuitenkin turha ryhtyä, koska hauskaa piisasi taas jokaiselle kolmesta päivästä. Suuret kiitokset kuuluvat niin järjestäjille, bändeille kuin paikan päällä työssä olleillekin. Yhtä sujuvasti eteneviä festareita saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. (KS)

Jälleen oli Tuska-organisaatio laittanut pystyyn onnistuneet festarit. Paineita on pieneen levittäytymiseen, sillä tulijoita olisi lisää. Kävijämäärän noustessa olisi sitten se pieni mahdollisuus saada vielä astetta kovempiakin pää-esiintyjiä. (EK)

Kokonaisuutena ajateltuna Tuska 2004 oli aivan mahtava kokemus. Hyviä bändejä, hyviä ystäviä, joita näkee useimmiten vain keikkojen yhteydessä, ja hyvää juomaa. Etenkin pitkään kuumoteltu Fear Factoryn esiintyminen oli festivaalin palkitsevinta antia ruotsalaisbändien kompatessa hyvällä kakkossijalla. Ensi vuonna ehdottomasti uudestaan Tuskaan. Ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti ja riemusta kiljahdellen. (NK)

Kello 22 starttasikin sitten jo auto kohti Lappeenrantaa. Tuska takana ja mieliala korkealla, vaikka tasapaksuutta festarit tarjosivatkin. Ei edes rehellisesti huonoa metallia, vaan juuri sitä keskivertoa massaa, joka näitä markkinoita pyörittää. Mutta köyhällä ei ole varaa halpaan ja kännissä on kätsää, joten Kekke Roos vain sullekin. (AK)
© Imperiumi MMVII. Teksti: Kari Sarlin, Meeri Koskialho, Niko Kaartinen, Antti Klemi, Jani Kesänen, Esa Orjatsalo, Marko Saarinen, Marko Heino, Eero Kaukomies   Kuvat: Atte Kuusela, Paul-Erik Törrönen, Mape Ollila, Jani Kesänen, Beseech, Jarmo Katila, Marita Heikkala, Matti Dahlbom, Ossi Jääskeläinen
http://www.tuska-festival.fi Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 15526 Palaa »
Bookmark and Share