Keikkaraportti: HIM & Jimsonweed, Tavastia, Helsinki 31.12.2017

Sen sijaan että Suomen menestyneimpiin raskaan musiikin yhtyeisiin lukeutuva HIM olisi monen muun pitkäikäisen bändin tapaan jatkanut uraansa pelkän varman tulonlähteen ylläpitämisen takia se teki vuoden 2017 keväällä ratkaisun, jonka turhan harva osaa ajoissa tehdä. Tuolloin yhtye nimittäin ilmoitti soittavansa myöhemmin samana vuonna viimeiset keikkansa ja lopettavansa sen jälkeen kokonaan toimintansa. Päätös oli ymmärrettävä, sillä kyllästyminen on bändin esiintymisistä viime vuosina aika ajoin näkynyt varsin voimakkaasti ja olipa myös viimeiseksi jäänyt studioalbumi Tears On Tape (2013) selvästi aiempia kokopitkiä heikompi. Hautajaispaikaksi valikoitui Suomen maineikkain rockklubi, Helsingin ydinkeskustassa sijaitseva Tavastia.

Tunnelma Tavastialla uudenvuodenaattona oli sähköinen. Paikalle olivat päässeet vain harvat onnekkaat, sillä noin 700 ihmistä vetävälle klubille liput myytiin loppuun sekunneissa. Kysyntä lipuille oli kova, sillä moni oli saapunut katsomaan bändiä ulkomailta asti. Lisäksi paikalla oli jonkin verran myös kutsuvieraita ja illan aikana katsojien joukosta tulikin bongattua julkisuuden henkilöitä ja tunnettuja musiikkitoimijoita. Ennen illan pääaktia oli vuorossa kuitenkin helsinkiläinen kulttibändi Jimsonweed – yhtye, jota HIM lämmitteli aikoinaan Tavastialla ennen menestystään ja jossa myös Ville Valo soitti 1990-luvun puolivälin tienoilla hetken bassoa.

Jimsonweedin esiintymisen aikana yksi asia kävi selväksi: yleisö oli tullut paikalle katsomaan vain ja ainoastaan HIMiä. Jopa taputukset kappaleiden välissä olivat tiukassa ja monikaan ei vaikuttanut tuntevan bändin biisejä. Yhtyeen esiintyminen ei kovasta yrityksestä huolimatta ollut parasta mahdollista ja turhautuminen yleisön elottomuuteen näkyi erityisesti olutta kovalla tahdilla kittaavasta ja mikrofoniin röyhtäilevästä vokalisti Suho Superstarista. Bändi yritti epätoivoisesti saada tunnelmaa nostatettua, mutta yleisö ei missään vaiheessa innostunut lähtemään meininkiin mukaan. Paikka HIMin lämppärinä ei ollut Jimsonweedille paras mahdollinen, sillä sen tyyli eroaa sen verran paljon illan pääesiintyjän hempeilevän melodisesta musiikista, että kohderyhmät bändien välillä ovat melko erilaiset. Yhtye sai kuitenkin kahlattua settinsä läpi ja poistui lavalta vajaan tunnin esiintymisen jälkeen vaimeiden suosionosoitusten saattelemana.

Jimsonweedin jälkeen ilmapiiri alkoi kiristyä. Eturivin tuntumaan päässeet eivät ymmärrettävästi halunneet ainutlaatuisella keikalla paikastaan luopua ja erimielisyyksiä vaikutti aiheuttavan erityisesti se, että onko vessakäynnille tai juomaa hakemaan lähteneillä oikeus palata samalle paikalle takaisin. Asiasta käytiin välillä kovaäänistäkin sananvaihtoa, mutta suurempia käsirysyjä ei kuitenkaan näyttänyt syntyvän. Lopulta puolenyön aikaan, Tavastia-pomo Juhani Merimaan marssiessa lavalle samppanjapullon kanssa, ilmassa leijunut kireys alkoi kääntyä riemuksi. Merimaan lyhyen, rallienglannilla lausutun puheen jälkeen nauhalta alkoi soida The Everly Brothersin Bye Bye Love ja HIMin uran viimeinen esiintyminen oli valmis alkamaan.

HIMin esiintymisten taso on ollut viime vuosina vaihtelevaa, mutta viimeisellä keikallaan se laittoi kaiken likoon. Lopettamispäätös oli selvästi tuonut mukanaan vapautuneisuutta ja esimerkiksi viime kesän Tuskan-esiintymistä vaivannutta jännittyneisyyttä ei ollut havaittavissa. Hyväntuulisuus näkyi esimerkiksi siinä, että hymy oli koko bändillä lavalla herkässä eikä esimerkiksi Ville Valolla ollut tällä kertaa tarvetta purkaa paineitaan viittoilemalla jatkuvasti tiukkailmeisenä monitorimiksaajan suuntaan tai valittamalla yleisön reagoimattomuudesta. Sen sijaan biisien välissä vitsit lensivät tuttuun Valo-tyyliin ja jättipä mies vielä ikimuistoisen jäljen eturivin tuntumassa olleeseen kolmen hengen naisseurueeseen, joiden kanssa hän kävi Wicked Gamen lopussa intensiivistä silmäpeliä kehuen kolmikkoa sen jälkeen vielä välispiikissään.

Viisikko on koko loppuvuoden kiertänyt tiiviisti ja se kuului ulosannissa. Yhteissoitto oli tiukkaa ja varsinkin Valo uskaltautui revittelemään ääntään säästelemättä. Valo ei ehkä ole vokalistina teknisesti taitavimmasta päästä, mutta keikka muistutti siitä, että hänellä on kuitenkin jotain mitä monilla ei ole: omaperäinen ja tunnistettava laulutyyli ja ääni, joka sopii erinomaisesti bändin esittämään musiikkiin. Lisäksi miehen valtava karisma ei ole karissut lainkaan muutaman vuosikymmenen uran aikana.

Noin kahdenkymmenen biisin mittainen keikka oli rakennettu varman päälle, melkein ainoastaan hiteistä. Tässä onkin ainoa valittamisen aihe, sillä muutama harvinaisempi raita loppuunkaluttujen hittien seassa olisi raikastanut settiä. Viimeinen keikka kuitenkin tuntui tuovan bändille lisäpuhtia, sillä tarmoa riitti myös puhkikuluneiden kappaleiden soittamiseen. Ainoita ei-hittejä olivat oikeastaan Love Metalin (2003) livenä mainiosti toiminut Soul On Fire ja yhtyeen ensimmäisen, keräilyharvinaisuudeksi muodostuneen EP:n avausraita Stigmata Diaboli. Jälkimmäisenä mainitun aikana kävi selväksi, että paikalle oli saapunut yhtyeen fanijoukon ydin, sillä toisin kuin Tuskassa, biisi ei latistanut yleisön meininkiä, vaan tunnelma pysyi katossa koko kappaleen ajan. Kahdelta viimeiseltä studioalbumilta kuultiin harmillisesti kummaltakin ainoastaan yksi biisi.

Encoren aloittaneen Billy Idol -laina Rebel Yellin jälkeen oli keikan viimeisen kappaleen vuoro. Päätösbiisiksi oli valikoitunut yksi HIMin parhaimmista kappaleista, aina yhtä säväyttävä When Love and Death Embrace, jonka Valo aikanaan kirjoitti vain 20-vuotiaana. Kappaleen valinta setin viimeiseksi biisiksi oli myös tilaisuuden luonteen huomioiden sopivaa, sillä se oli ensimmäinen HIMin julkaisema single. Harrastunnelmaisen biisin lopussa Valo totesi ”kiitos ja hyvää yötä” poistuen samalla takahuoneeseen bändin jäädessä soittamaan kappaleen loppuun. Tyylikkään vähäeleisen lopetuksen päätteeksi nauhalta alkoi soida Tapio Rautavaaran Sininen uni joidenkin eturivissä olleiden fanien vuodattaessa samalla kyyneleitä.

HIM päätti päivänsä upeasti. Viimeisen esiintymisensä se hoiti kuin minkä tahansa muun keikan, ilman kummempia juhlallisuuksia tai erikoisnumeroita. Ylimääräisiä showelementtejä ei olisi kaivannutkaan, sillä HIM on aina ollut puhdasverinen rockbändi, jonka voima on itse biiseissä sekä rumpujen, basson, kitaran, koskettimien ja laulun voimalla luodussa energiassa. Yhtyeen tarun loppuminen sulkee yhden merkittävän luvun suomalaisen raskaan musiikin historiassa, mutta samalla se avaa myös uusia mahdollisuuksia, sillä ainakin Ville Valolla on tuoreimpien haastattelujen mukaan biisejä jo valmiina tulevaisuutta varten. Se, että oliko Tavastialla Right Here In My Armsin alussa Valon laulama katkelma Baddingin Paratiisista vihje tulevien projektien musiikkityylistä, jää nähtäväksi.

Setti: Buried Alive By Love / Heartache Every Moment / Your Sweet Six Six Six / The Kiss of Dawn / The Sacrament / Tears On Tape / Wings of a Butterfly / Gone With the Sin / Soul On Fire / Wicked Game / Killing Loneliness / Poison Girl / Bleed Well / Heartkiller / Join Me in Death / Stigmata Diaboli / In Joy and Sorrow / Right Here In My Arms / The Funeral of Hearts Encore: Rebel Yell / When Love and Death Embrace

© Imperiumi MMVII. Teksti: Taavi Lindfors   Kuvat: Jarmo Katila
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 3898 Palaa »