Keikkaraportti: Eluveitie & Silent Circus, Nosturi, Helsinki 15.12.2017

Kun yhteisö käy läpi muutoksen, sen tekeminen voi saada uutta tuulta purjeisiin tai mennä niin sanotusti plörinäksi. Bändissä lauluosuuksista vastaavalla henkilöllä puolestaan on valtava rooli. Kun sveitsiläisessä Eluveitiessä vaihtui toisen laulajan lisäksi myös rumpali ja kitaristi, tuntui kuin bändin primus motor, Chrigel Glanzmann, olisi joutunut monella tapaa rakentamaan vanhan bändinsä uudestaan alusta. Hyvin mies tässä onnistui, sillä aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Evocation II - Pantheon -albumi on kova suoritus. Vaikka Glanzmann itse esiintyy aina karismaattisesti ja eläytyen, uudistuneen bändin dynamiikka saattaa livenä kuitenkin olla täysin toinen juttu. Tällaisia miettien tämä Eluveitie-fanipoika asteli kohti Nosturia.

 

SILENT CIRCUS

Illan avauksesta vastasi pääesiintyjän maanmiehet, Silent Circus. Bändin julkaisemat pari levyä ovat menneet täysin ohi, enkä näkemäni perusteella taida niihin vastaisuudessakaan perehtyä. Lavalle asteli viisihenkinen bändi, jonka kaikki vähäinen heavymetallienergia oli yksin kitaristi Cedric Dupontin harteilla. Karismaa ei kuitenkaan tainnut muistaa ottaa mukaan lavalle kukaan. Kun bändin biisimateriaalikin oli ohutta, ei esityksestä jäänyt kotiin vietäväksi yhtään mitään.

 

Silent Circuksen musiikki osuu jonnekin Papa Roachin, Linkin Parkin ja Bring Me The Horizonin suunnille, sillä erotuksella, että raivo ja vahva tunnelataus olivat rap-tyylisestä rääkymisestä jääneet kokonaan pois. Kokonaisuus oli muovinen, eikä sitä pelastaneet edes biisien melodiset osuudet, savusuihkut, valot tai muutkaan ulkomusiikilliset elementit. Puolet setistä yritin saada kiinni jostain, mutta lippalakkipäisen laulaja Peter Hallerin Chester Bennington -henkinen esiintyminen ei vain tarjonnut mitään mihin tarttua. Setin loppupuoli oli siten pelkkää odottamista. Kun verhot lavan vedettiin eteen ja salin täytti taustamusiikki, saatoin hengähtää odottamaan illan pääaktia.

 

ELUVEITIE

Melko tarkalleen kaksi vuotta sitten Eluveitie vetäisi samaisella Nosturin lavalla parin tunnin setin, joka sisälsi myös viiden biisin mittaisen täysin akustisen osuuden. Vaikka Eluveitiellä on nyt alla lähes täysin akustinen levy, akustinen sessio jätettiin tällä kertaa väliin. Evocation II:n biisejä kyllä kuultiin, mutta lähes 20 biisin setti tykitettiin lyhyttä Artio-välisoittoa lukuun ottamatta läpi vauhdilla.

 

 

Chrigel Glanzmann on aina ollut Eluveitien ehdoton kärkihahmo. Edellisessä kokoonpanossa Anna Murphy nousi toisinaan keulaukon rinnalle, mutta Eluveitiessä kuitenkin selvästi jokainen jäsen loisti omalla tontillaan. Se pätee yhä, mutta Eluveitien ilme on ihan uusi. Kärkihahmoja löytyy nyt näkemäni perusteella kolme: Glanzmannin lisäksi viulusti Nicole Ansperger otti isoa roolia, mutta esiin nousi eniten uusi vokalisti Fabienne Erni. Punatukka osoitti paitsi upeaa laulutaitoa, myös sen luokan eläytymistä ja karismaa, joita lavalta pitääkin löytyä, jotta yleisön voittaa puolelleen. Kuunnellessani alati kauniisti hymyilevälle Ernille osoitettuja suosionosoituksia tuntui kuin koko Nosturi olisi suin päin rakastunut uuteen Eluveitien naisvokalistiin. Eikä se syyttä rakastunut. Ernin ääni ei ehkä ole yhtä omalaatuinen kuin mistä Murphy aikoinaan tuli tutuksi, mutta puhdasta taitoa löytyy monin verroin enemmän: The Call Of The Mountains ja A Rose To Epona eivät ole ehkä koskaan kuulostaneet yhtä hyvältä kuin nyt.

 

 

Bändin muut jäsenet tuntuvat kuitenkin jäävän niin pahasti taka-alalle, että esimerkiksi kummastakaan kitaristista ei mieleeni jäänyt minkäänlaista muistijälkeä. Eluveitien jäsenten keskinäinen dynamiikka on muuttunut selvästikin paljon, ehkäpä itse kunkin roolit ovat vielä hieman hakusessa. Yllättäen esimerkiksi bändissä jo lähes kymmenen vuotta soittanut basisti Kay Brem pysyi lähes koko keikan lavan takaosassa. Tuore hurdy-gurdyisti Michalina Malisz sen sijaan viihtyi lavan etu-alalla, mutta karismassa hänellä vielä on oppimista. Murphyn saappaat ovat nuorelle naiselle isot täytettäväksi ja tästä syystä myös Maliszin instrumentin rooli tuntui jääneen äänikuvassa hieman taka-alalle.

 

 

Dynamiikan muutoksista huolimatta uuden Eluveitien ulosanti on pysynyt korkeatasoisena. Soundit olivat kunnossa, äänimaailma tutusti monipuolinen ja "pure fucking folk metal" raikasi niin, että pitti jaksoi pyöriä ja hiki lensi. Eluveitie tarjosi jälleen kerran hienon kattauksen raivoa, rakkautta ja historian siipien surullista havinaa, jonka kosketuksesta ei millään voinut välttyä. Viimeistään gallien viimeisen vastarinnan kukistumista kertaavaan Alesia-kappaleeseen mennessä iho nousi kananlihalle ja kylmät väreet virtasivat pitkin kehoa, mistä kiittäminen on Ernin suorastaan häikäisevää suoritusta. Hänen kauttaan muinaiset kelttijumalat ja ihmiskohtalot heräsivät taas ainakin hetkeksi henkiin.

Juuri sitä on folk-metal parhaimmillaan.

 

 

Eluveitien setti: Your Gaulish War / King / Nil / Omnos / Neverland / Lvgvs / Catvrix / Artio / Epona / Thousandfold / The Call of the Mountains / A Rose for Epona / Kingdom Come Undone / Tegernakô / Alesia / Drum Solo / Havoc / Helvetios. Encore: Inis Mona.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Sari Katainen
http://www.eluveitie.ch/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 711 Palaa »