Bruce Dickinson

Bruce Dickinson ei esittelyjä kaipaa varsinkaan Suomen kaltaisessa heavymetallin luvatussa maassa. Miehen luotsaama Iron Maiden on jo vuosikymmenten ajan lukeutunut maamme suosituimpien bändien joukkoon, ja on sitä yhä. Aiheesta on helppo esittää todisteena vaikkapa bändin Helsingin Areenalla ensi toukokuussa nähtävät keikat, jotka myytiin loppuun lähes ennätystahtia. Dickinson on toki Maidenin ohella tehnyt urallaan paljon muutakin. Vyöltä löytyy myös muun muassa Samson-bändin kanssa ennen Maidenia levytetyt tuotokset ja nippu tasoltaan vaihtelevia soololevyjä.

Jos unohdetaan musiikkipuoli kokonaan, niin herran taskusta löytyy myös muun muassa lentolupakirja ja useammankin yrityksen omistajuuksia. Mies on myös ollut mukana kirjoittamassa kirjoja, elokuvien käsikirjoituksia ja ollut tasoltaan ihan vakavasti otettava miekkailija. Näistä ja monista muista asioistaan Dickinson avautui marraskuussa julkaistussa What Does This Button Do -kirjassaan. Kyse on miehen ensimmäisestä, ja omien sanojensa mukaan myös viimeisestä, omaelämäkerrasta jossa hän ruotii läpi elämäänsä lähtien varhaislapsuudesta aina vuoden 2015 loppuun asti, jolloin Iron Maiden päätti edellisen The Book of Souls -maailmankiertueensa.

Dickinson on tunnettu paitsi kaikesta edellä mainitusta, myös siitä, että mies on varsinainen työnarkomaani. Niinpä miehen koko syksy onkin kulunut kirjaimellisesti ympäri maapalloa matkatessa, uuttaa kirjaa promoamassa. Suomessa järjestettiin kirjan tiimoilta peräti kaksi nimikirjoitussessiota, joihin ilmestyi paikalle useita satoja faneja. Kahden päivän kirjoittelun jälkeen luulisi, että mies olisi vähintäänkin rättiväsynyt, mutta mitä vielä. Jälkimmäisen päivän kirjoittelusession jälkeen mies teki vielä useamman tunnin ajan pressiä ja vastaili kärsivällisesti sekalaisen toimittajaryppään mitä erilaisimpiin kysymyksiin hymyn hyytymättä kertaakaan. On se vain kova ukko!

Olet Suomessa promoamassa uutta Omaelämäkerta-kirjaasi (What Does This Button Do?). Millaista palautetta kirja on poikinut tähän mennessä?

– Olen ollut oikein tyytyväinen täkäläiseen reaktioon. Olemme pärjänneet suorastaan hämmästyttävän hyvin, kirjasta otetaan luullakseni jo kolmatta painosta. On hienoa olla täällä vain päivää ennen itsenäisyyspäiväjuhlaanne.

 

Onko sinulla tapana seurata mitä media sinusta, bändistäsi tai kirjastasi kirjoittaa vai koetatko pysytellä irti palautteiden lukemisesta?

– Eipä minulla nyt enää ole oikein vaihtoehtoja, koska kirja on ilmestynyt ja ihmiset voivat kirjoittaa ja sanoa siitä, mitä haluavat. En voi kontrolloida asiaa, joten en sitä myöskään murehdi.

Kirja on hyvin henkilökohtainen, ja kertoo yksityiselämäsi aroistakin asioista, kuten esimerkiksi sairastamastasi syövästä. Miten päätit, mitkä aiheet kirjaan sisällytetään ja mitä ei?

– Tein päätöksen, että minun ei välttämättä tarvitse käsitellä muiden elämää paljoakaan, sillä omassakin elämässäni on tapahtunut ihan riittävästi mielenkiintoisen kirjan tekemiseksi. Ja siksi kirjassani ei ole mukana skandaaleja, läjittäin muita rocktähtiä tai muuta sen sorttista hölynpölyä. Ei siis lainkaan. Joka tapauksessa, kirja on – no, olen itse tietysti se isoin osa elämääni, mutta on siellä paljon muutakin jonka uskon ja toivon kiinnostavan ihmisiä. Tiedätkö, kun aloitin tämän omaelämäkerran kirjoittamisen, minun piti jo silloin tehdä linjanveto: mitä sinne kuulu ja mitä jää pois? Kaikkea ei voi sisällyttää 400 sivuun. Piti siis päättää, mitä jää pois. Karsin joka tapauksessa pois 40000 jo kirjoittamaani sanaa. Mitä taas tulee vaimoihin, lapsiin ja niin edelleen, kaikki mitä kirjoitan, saattaa vaikuttaa heidän elämäänsä tavalla, jonka en usko olevan välttämättä pelkästään positiivinen. Ihmisillä on tapana juoruilla. Kysymys ei ole siitä, etteikö perhe olisi totta kai tärkeä minulle, vaan siitä, että he eivät ole välttämättä tärkeitä omaelämäkertani tarinalle.

Useimmat rocktähtien elämänkerrat pyörivät pyhän aihekolminaisuuden – seksin, huumeiden ja rock’n’rollin – ympärillä, mutta sinun kirjassasi ei suuremmin seksistä tai tytöistä puhuta. Tahdoitko jättää ko. aiheet tahallasi pois?

– No, se on mikä se on. Eikä siinä rehellisesti puhuen paljoa huumeistakaan puhella. Joo, polttelinhan minäkin yliopistoaikoinani jotain. Se on kirjassa kyllä mainittu, mutta se on muka lähinnä, koska halusin tehdä selväksi, etten varsinaisesti ymmärrä huumeiden pointtia; niillä ei ollut minuun oikein mitään vaikutusta. Niinpä polttelun lopettaminenkin oli minulle hyvin helppoa. En siis ole tosiaan koskaan ollut mikään addikti, sillä en ole eläissäni ostanut huumeita. Olen oikeastaan siis siinä suhteessa planeetan pahin näätä, sillä minulla oli tapana poltella muiden huumeita! Mutta joo, huumeet siis mainitaan melkein yksinomaan tuon näkökohdan esittääkseni. Seksi taas… siitäkin hiukan mainitsen, mutten käy siis kuvailemaan miten mahtava olen sängyssä, miksi tekisin niin? Ikään kuin ihmiset eivät tietäisi miltä seksi tuntuu. Useimmilla on tyttö/poikaystävät joiden kanssa rakastelevat. Voin kertoa, että oma kokemukseni ei toisten vastaavista eroa. Kaikki pelaavat samaa peliä. Koko planeetta kokee samoja asioita – miten minä muista eroan, miksi siis kertoisin kirjassani seksistä? Sekin olisi taas vain yksi rocktähden narsismin ilmentymä. Ja se taas ei ole tämän kirjan tehtävä. En halunnut tämän olevan mikään ripittäytyminen kuinka mahtava meisseli minulla on tai "kuinka senkin yhden kerran Odessassa lässyn pälä…" Sellainen on pitkäveteistä ja ikävystyttävää luettavaa. Kirjan pitää viihdyttää ja siitä pitää myös voida oppia jotain, sen pitää siis olla sekä hieman informatiivinen että hauska. Kirjan tulee juhlia elämää.

Miten kirjankirjoitusprosessi eroaa mielestäni esimerkiksi sooloalbumin kirjoittamisesta? Se taisi kuitenkin olla melko henkilökohtainen projekti, jos sitä vertaa mihin tahansa Iron Maidenin kanssa tehtyyn juttuun?

– Ei se ollut lainkaan verrattavissa sooloalbumin kirjoittamiseen. Sooloalbumin kirjoittaminen on sooloalbumin kirjoittamista. Lauluilla luodaan fiktiota. Kirjan kirjoittaminen on aivan erilainen prosessi. Omaelämäkerran teko ei ole edes samanlaista kuin fiktiivisen kirjan kirjoitus. Ei se vertaudu edes tietokirjan kirjoittamiseen, sillä tietokirjassa kirjoittaja voi pysytellä syrjässä ja tutkia asioita. Mutta tässä kirjassa olin itse koko ajan mukana. Se on siis outo omaelämäkertahybridi. Sellaista kirjoittaessaan täytyy olla aika valikoiva. Ei siihen voi sisällyttää joka ainoaa elämässään tekemäänsä asiaa. Jotkut kirjaavat kaiken päiväkirjoihinsa. Itse en koskaan viitsinyt sellaista pitää, eikä minulta voi odottaa, että olisin kirjannut kaiken mitä olen tehnyt päivittäin. Luoja, että se olisi ikävystyttävää. Ja se on pulmallista, sillä onhan sitä ihmisiä jotka pitävät päiväkirjoja ja vieläpä julkaisevat ne lähes sellaisenaan. Ja hyvä Jumala sentään, että ne ovat todella ikävystyttäviä. Arvaat varmaan, että tarkoitan Richard Burtonin päiväkirjoja: "Ajattelin että vautsi – opin jotain tänään: minulla oli ruijanpallas. Se oli alikypsennetty. Tuuli todella ilkeästi. Sänky oli kuitenkin kaunis ja mukava." Monet omaelämäkerrat ovat juuri noin pitkäveteisiä. Siksipä en niitä juurikaan lue. Mutta tätä kirjoittaessani käytin silloin tällöin tunnin selaillen muiden kirjoittamia omaelämäkertoja. Isoin juttu, jonka niistä sain, oli oivallus, että haluan kirjoittaa epätavallisemman ja vähän erilaisen omaelämäkerran. Sellaisen, jota lukiessaan ihmiset saattaisivat hoksata, että oho, tuotapa en tiennytkään, sepäs mielenkiintoista. Tai jotain. En halunnut tehdä vain sitä tavallista rocktähden omaelämäkertaa.

Mikä sai sinut lopulta päättämään, että haluat kirjoittaa kirjan elämästäsi?

– Kaikenlaiset ihmiset rukoilivat minua kirjoittamaan kirjaa noin 10–12 vuoden ajan, enkä koskaan siihen lähtenyt, koska tiesin mitä se todella vaatii. Ja tiesin myös sen, että kirjan tekemiseen kuluisi kauan aikaa. Ensin mietin, etten kerta kaikkiaan viitsi tehdä koko kirjaa. Sitten minulle tuli syöpä, josta selviydyin, ja sen jälkeen tein Maidenin kanssa The Book Of Souls -kiertueen. Olin siinä kohtaa jo täysin toipunut syövästä ja ajattelin, että omaelämäkerran kirjoittamisessa on se ongelma, ettei oikeastaan voi tietää mihin kohtaan elämää sen lopettaisi. Tosiasiassahan sellainen pitäisi päättää juuri ennen kuin kuolee. Jossakin kohtaa se täytyy lopettaa. Arvelin, että tämä on täydellinen paikka päättää se, juuri siihen kun sain terveen paperit. Siinä kohdassa oli helppo löytää kirjalle pysähdyspiste: sehän on samalla loppuelämäni alku. Kirja on siis matka. Omaelämäkerrankin – samoin kuin romaanin – pitäisi olla matka jonkin alusta sen loppuun. Kustannustoimittajani HarperCollinsilla, Jack Fog, oli ihan suurenmoinen: hän otti peräkkäiseen järjestykseen kaiken kirjoittamani materiaalin ja alkoi muokata sitä kuten romaania. Kun istuimme yhdessä alas karsimaan materiaalia, meiltä kesti noin kolme ja puoli päivää päästä eroon niistä 40000 sanasta. Hän kuvitteli, että siitä olisi tullut todella vaikeaa, mutta heti kun ymmärsin, mitä hän tavoitteli, karsimme molemmat materiaalia kuin hullut. Kävi todella helpoksi poistaa jopa 8–10 sivun kokonaisia tarinoita, sillä ellei lukija tiedä niiden olemassaolosta, hän ei myöskään tajua että niitä on poistettu.

Kerrot kirjassa missanneesi nuorena Genesiksen show’n, koska menit kouluun vasta vuoden sen jälkeen, kun yhtye opiskelupaikkakunnallasi esiintyi. Niinpä kysykin, että onko muita yhtyeitä joita olisit todella halunnut nähdä, mutta et koskaan siinä onnistunut?

– Todellakin. Olen missannut kaikki suosikkiyhtyeeni niiden kulta-aikoina. Missasin silloin ne kaikki paitsi Uriah Heepin ja heidän vokalistinsa David Byronin, joka on suurimpia vaikutteitani. Black Sabbath, Deep Purple, Rainbow, Jethro Tull... en koskaan nähnyt niistä yhtäkään, ja sille on syykin: olin koulussa. Okei. Olin siis sisäoppilaitoksessa. Se oli myös rahakysymys, sillä minulla ei yksinkertaisesti ollut varaa mennä niitä katsomaan. Yksinkertaista. Ne bändit eivät koskaan olleet minun saavutettavissani, joten minun piti kuvitella millaista heidän keikoillaan olisi ollut. Se oli vähän kuin markiisi De Sadella, joka ei sekopäisistä, pornografisista kirjallisista töistään huolimatta koskaan harrastanut seksiä muuten kuin mielikuvituksessaan, sillä hänhän oli lukkojen takana vankilassa. Hänen piti kirjoittaa hullut fantasiansa vessapaperille. Tämä on totuus. Mitä kauemmin hän oli vankilassa, sitä hullummaksi hänen fantasiansa kävivät ja lopulta niistä tuli täysin järjettömiä. Siis ihan naurettavia. Minulla oli musiikin kanssa vähän sama tilanne: kuvittelin ihmiset lavalle tekemään hämmästyttäviä juttuja, koska silloin ei ollut mitään videoita. Ei ollut saatavilla mitään filmejä tai livekiekkoja, tiedätkö, ei ollut mitään Top Of The Popsia tai mitään vastaaviakaan. Minä siis tavallaan kuvittelin ihmisten liikkeet. Minulta kysellään miksi juoksentelen näyttämöllä niin kuin juoksen, ja se johtuu siitä että kuvittelin kaikkien sankarieni ravaavan pitkin lavaa juuri niin. Ja sitten kun todella näin näitä bändejä niiden reunionien jälkeen, olin hurjan pettynyt, kun oikeasti ne ukot pelkästään seisoskelivat lavalla.

Kirjassa kerrot mahtavia tarinoita Iron Maidenia edeltäneistä yhtyeistäsi, kuten Samsonista. Vaikuttaisi siltä, että sinulla oli heidän kanssaan paljonkin vaikeuksia, mutta olet kuitenkin hyvin ylpeä niistä ajoista.

– Todellakin. Olimme todella outo yhtye. Tarkoitan siis, että olimme todella sekava sakki, mutta kokemuksena Samson oli iso. En vaihtaisi sitä aikaa mihinkään, sillä opin silloin niin paljon kaikesta. Opin myös paljon juttuja, mitä kannattaa jättää tekemättä. Mutta tiedätkö – sain varsinkin Samsonin kanssa tekemästäni toisesta albumista, Shock Tacticsista, todella paljon. Opin sen albumin myötä valtavasti laulamisesta. Ja se johti melko suoraan siihen, mitä sain aikaan vähän myöhemmin aikaan The Number Of The Beastin parissa. [Tuottaja] Martin Birch sitten teki… tiedätkö, hän sai aikaan sen, että minusta tuli oikea laulusolisti.

Ennen Samsonia olit johtohahmo bändissä nimeltä The Shots (yllä). Se ryhmä rehellisesti sanoen näytti ihan hirveältä. Kysynkin siis, että oletko koskaan nähnyt jotain todella, todella huonoa ryhmää, josta joku yksittäinen jäsen olisi onnistunut luomaan merkittävän uran musiikkibisneksessä?

– Varmaan niitä on muutama ollut, mutten itse muista nyt mitään niistä nimellä. Minun pitää miettiä tätä enemmän, hahaha.

Yksi The Shotsille tyypillinen asia oli ainutlaatuinen pukeutumisenne. Käytit siihen aikaan muun muassa kultaista alasuojusta. Mitä sille tapahtui?

– Kultaiset munasuojat ovat aikoja sitten kadonneet ja joutuneet matojen suihin. Se passaa minulle, ne ovat lopulta päässeet parempaan paikkaan. Hahaha.

Kirjassa on hienoja tarinoita sooloalbumeistasikin. Jospa puhutaan seuraavaksi vähän soolourastasi. Sinultahan ilmestyi vastikään kaikki sooloalbumisi sisältävä vinyyliboksi. Tarkoittaako tämä, että olet ehkä lähitulevaisuudessa jälleen aktivoitumassa soolourasi kanssa?

– Ei, ei, ei. Roy Z:n makuuhuoneen hyllyllä kököttää kyllä puoli levyllistä uutta sooloalbumimateriaaliani juuri tälläkin hetkellä. Tarvitsen vain vähän aikaa mennäkseni Royn luo ja kirjoittaa vähän lisää materiaalia. Olin jo puolessa välissä uuden soolokonseptialbumin tekemistä, sen nimeksi piti tulla If Eternity Should Fail ja sen nimikappaleelle kävi samoin kuin Bring Your Daughter To The Slaughterille: se kaapattiin Iron Maidenille ja levytettiin. Mutta jos tosiaan teen vielä sooloalbumin, taidan silti pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassani ja pitää sen levyn nimikappaleena. Kirjoitinhan sen ensin soololevyäni varten. Se todennäköisesti siis sisältyisi myös soololleni, mutta hieman erilaisena kuin Maidenin versio.

Jospa haastattelun lopuksi palataan vielä hetkeksi kirja-asioihin. Olet kertonut haastatteluissa nauttineesi tämän kirjan kirjoittamisesta. Kuten jo mainitsit, tästäkin jäi materiaalia yli. Miltä nyt tuntuu: voisiko elämästäsi syntyä myöhemmin vielä toinenkin kirja vai oliko tämä nyt siltä osin tässä?

– Niin, minullahan on tuolla 40000 sanaa lillumassa tästä kirjasta. En vain oikein tiedä, miten ne organisoisi tai miten niistä toisen kirjan kokoaisi. En juurikaan ajattele asiaa nyt, koska olen vielä pitkään täysin kiinni tässä kirjassa. Sehän on ollut ulkona vasta parin kuukauden ajan, joten tämän kanssa on vielä paljon töitä jäljellä. Tiedätkö, tämähän julkaistaan kovakantisena vasta ensi vuonna Saksassa, sitten Brasiliassa, Espanjassa ja Italiassa ja vaikka missä. Sitten vielä myöhemmin ilmestyvät pokkariversiot, joten tässä on vielä pari vuotta työtä tämän kirjan parissa. Sen aikana saatan toki kirjoittaa jotain osia lisää – tai sitten en, mutta minun pitää miettiä miten niitä lähestyisin, koska eihän sitä voi toista omaelämäkertaa kirjoittaa. Tokihan jotkut kirjoittavat jo viidettään, vaikka ovat vasta 25-vuotiaita, Sivuilla on paljon tyhjää tilaa ja paperikin on todella paksua, hahaha.

Haastatteluaikamme taitaa olla lopussa, mutta meillä olisi vielä yksi kysymys. Iron Maiden on keväällä taas tien päällä ja Suomeenkin olette palaamassa. Mitä fanit voivat odottaa tulevalta kiertueelta?

– Voitte totta kai odottaa paljon yllätyksiä, mutta sanonpa vain, että olen todella mielissäni, että tämä kiertue tehdään tällä kertaa pääsääntöisesti sisätiloissa. Päätimme tietoisesti yrittää tehdä mahdollisimman paljon sisäkeikkoja ensi kesänä, mutta totta kai meillä on muutamia festivaalivetojakin, joten eihän siinä voi ihan täysin onnistua. Pääsyy sisäkeikkoihin kuitenkin on se, että olemme suunnitelleet uutta lavashow’ta nyt jo melkein vuoden. The Book Of Soulsin show oli niin komea, että olemme tosiaan rassanneet päitämme keksiäksemme miten siitä voisi vielä parantaa. Niinpä olemme nyt saaneet aikaan jotain mahtavaa. Voi luvata että te ette takuulla halua missata uuden show’n alkua…

© Imperiumi MMVII. Teksti: Marko Syrjälä   Kuvat: Marko Syrjälä, Iron Maiden, HarperCollins, bookofhours.net
https://ironmaiden.com/whatdoesthisbuttondo/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2968 Palaa »