X Japan

ENNÄTYKSET RIKKONUT OMAKUSTANNE

Keväällä 1987 X:n live-esiintymiset kävivät entistä rajummiksi ja bändi sonnustautui entistä räikeämmäksi. Bändiä moitittiin paitsi liiasta koreilusta, myös musiikillisesta sekavuudesta, se kun ei vieläkään kunnioittanut genrerajoja. Huomiota – negatiivistakin – saatuaan Yoshiki ja X vain lisäsivät vettä huhumyllyyn ja bändi lanseerasi iskulauseen "Psychedelic Violence – Crime Of Visual Shock".

Keikoilla käyneet rockjournalistit sanoivat, että jos bändi haluaisi uralla eteenpäin, sen ainoa tapa saada suuren levy-yhtiön sopimus olisi "ottaa musiikkinsa vakavammin” ja jättää riehunta vähemmälle. Yoshiki vastasi ajamalla tunnistamansa lehtimiehet X:n keikoilta ulos. Nämä totta kai kostivat julkaisemalla bändin naurettaviksi leimaavia artikkeleita. Yoshiki poltti päreensä, kirjoitti lehtiin palautteita ja soitteli toimituksiin haukkuen journalistit pataluhaksi.

Saber Tigerin kanssa jo kertaalleen rockmankelin läpi käynyt Hide sai lopulta puhuttua Yoshikille järkeä ja vakuutettua tälle, että ihan vain bändin uran ja tulevaisuuden kannalta journalistien kanssa kannattaa olla mieluummin hyvissä kuin huonoissa väleissä. Suhteita paikatakseen X järjesti tapaamisen erään keskeisen kriitikon kanssa, mutta kokouksessa Yoshikin auktoriteettiongelma taas "hieman" leimahti. Tapaaminen kärjistyi jo, kun journalisti esitti ajatuksen bändin uudeksi imagoksi, joka oli maastohousuineen ja militantteine koreografioineen käytännössä saksalaisyhtye Acceptilta vohkittu, mutta lopullisesti Yoshikilta poksahti proppu kriitikon kehotettua X:ää vastaisuudessa välttämään tv-esiintymisiä. Yoshiki haistatti toimittajalle pitkät ja ilmoitti ykskantaan X:n menevän telkkariin aina kun vain pääsee. Möläyttipä hän päälle päätteeksi X:n julkaisevan mieluummin omakustannealbumin kuin muuntautuvan major-yhtiöiden mieleiseksi.

Möläytys oli hintavaa sorttia. Vuonna 1987 albumin julkaiseminen Japanissa ilman levy-yhtiöiden tukea tarkoitti pomminvarmaa kaupallista itsemurhaa. Albumin äänittäminen, jälkikäsittely, painatus ja mainostuskulut maksoivat yhteensä kymmenisen miljoonaa jeniä (joka vastaa ostovoimaltaan tämän päivän rahassa noin 150 000 euroa) eikä summa sisältänyt vielä edes jakelukuluja. Hide oli Yoshikin sekopäisessä uhmassa tekemästä julistuksesta suorastaan haltioissaan, muu bändi ei niinkään.

Hullun suunnitelman toteuttaminen alkoi treenimäärän moninkertaistamisella. Bändi vuokrasi neljännesmiljoona jeniä kuukaudessa maksavan treenitilan, joka tietysti söi kaikkien vähäisetkin tulot. Bändihommien sivussa pianonvirittäjäksi opiskellut Toshi otti toisen työpaikan tarjoilijana oman osansa maksaakseen, Pata jatkoi päivätöissään ja Taiji siivosi visvaisia love hoteleja. Hide teki keikkahommia oikeassa ammatissaan kampaajana ja Yoshiki puolestaan mankui äidiltään lisää rahaa. Kun rahat eivät muuten riittäneet treenikämpän vuokraan, kaverukset myivät omaisuuttaan.

Ikään kuin rahanmenoa ei olisi ollut levyprojektissa jo tarpeeksi, Yoshiki sai päähänsä että bändi julkisuutensa maksimoimiseksi tekisi kriitikkoja ja levy-yhtiöitä varten omalla kustannuksellaan kolme showcase-keikkaa (alla yksi): Tokiossa, Megurossa ja Osakassa. Eikä siinä vielä kaikki: bändi myös jakaisi keikoilla kahdellesadalle ensiksi paikalle tulleelle lahjaksi videon.

 

Lahjavideon (joka myöhemmin julkaistiin uudestaan faniklubin jäsenille, alla) tekeminen saatiin onnistumaan talkoohengellä ja käytännössä ilmaiseksi. Videot kuvattiin minimimiehityksellä ja videon näyttävyysaspektista huolehtivat Yoshikin vanhasta kaveripiiristään pestaamat moottoripyöräkerholaiset kulkupeleineen. Videonauhalla, joka sisälsi kappaleet XCLAMATION, Kurenai ja Stab Me in the Back, esiintyi bändin lisäksi yli 50 pärinäpoikaa.

 

Videon "jakelukin" hoidettiin omin pikku kätösin. Bändin jäsenet raapivat kokoon 150 000 jeniä, joilla ostivat tuhat VHS-videonauhaa. Graafisestikin lahjakas Yoshiki teki videopaketin kannet itse ja kasetin monistamisen sai tehtäväkseen totta kai videovuokraamossa työskentelevä Pata-poloinen, joka kopioi nauhoja työpaikallaan iltapuhteikseen normaalitöidensä jälkeen. Tuhannen narun kopiointi ei käynyt ihan hetkessä.

Video Gig -nimikkeellä hurjan treenirupeaman jälkeen tehdyt keikat olivat sekä kaupallinen menestys että mikä yllättävintä, myös kriitikkojen mieleen. Näytöskeikkojen ja kopioina jo kulovalkean lailla levinneiden videonauhojen aiheuttaman momentumin turvin bändi lähti pakettiautollaan ensimmäistä kertaa koko maan kattavalle kiertueelle. Vania ajoivat unettomuusoireita jo potenut Yoshiki öisin ja päivisin vuorostaan hämäräsokea Hide, sillä muilla ei ollut ajokortteja.

Konsertit myytiin loppuun pitkin maata, keikkapaikat kasvoivat ja palkkiot nousivat summiin, jotka olisivat mahdollistaneet bändiläisten jäämisen jo pois muista töistä, mutta X – erityisesti Yoshiki ja Hide – olivat jo keränneet mainetta keikkojen jälkeisistä pirskeistään joihin kutsuttiin kaikki tutut ja puolet ventovieraistakin. Bändin kirjanpitäjänä toiminut Toshi ja muuten vain tolkun mies Pata yrittivät suitsia kauhukaksikon kupittamista, mutta jokapäiväisistä hyvistä aikeista huolimatta bändi nukkui kiertueella useammin pakettiautonsa penkeillä kuin hotellissa, ihan silkkaa persaukisuuttaan.
Taas kerran keikan jälkeen jouduttuaan majoittumaan Toshin sukulaisten luo, X:n hulmut lopultakin keksivät nykyään jokaiselle bändille itsestään selvän tulonlähteen: oheistuotemyynnin. X:n tapauksessa avaintuotteeksi tulivat tarrat.

Laajan keikkailun siivittämänä Yoshikin maine Japanin nopeimpana rumpalina levisi, ja sehän sopi yhtyeen jo muutenkin äärimmäisyyksiä tavoittelevaan imagoon mitä parhaiten. X:n keikoilla ja afterpartyissä sattui ja tapahtui – ja mitä ei tapahtunut, senkin pian oli joku jo liioitellut tapahtuneeksi.

X keräsi rahaa kohti levyunelmaansa keikkapalkkioilla ja tarrojen myynnillä, mutta pianhan se kävi selväksi, että ei niillä kymmentä miljoonaa jeniä saataisi ikinä kokoon. Yoshiki vetosi taas kerran äitiinsä, joka alkoi olla saanut tarpeekseen pojan iänikuisesta rahan ränkymisestä. Äiti sanoi, että tämä saisi olla viimeinen kerta, kun hän antaa rahaa pojan musiikkipanostuksiin. Hän antaisi nyt tämän summan vielä, mutta ainoastaan lainaksi ja velaksikin vain sillä ehdolla, että ellei ko. summalla tehty albumi menestyisi, Yoshiki palaisi koulun penkille ja lopettaisi musiikkihömpötyksensä. Ei siitä ammattia tulisi kuitenkaan.

Taisipa siitä silti tulla.

Yoshikin tuottama, kiihkeästi rokkaava X:n esikoisalbumi Vanishing Vision ilmestyi 14.4.1988, ja sen ensimmäinen kymmenentuhannen kappaleen painos myytiin loppuun viikossa. Yoshikin levy-yhtiön Extasy Recordsin toimistolla pakattiin ja lähetettiin vinyylejä ympäri vuorokauden ja taloon alkoi virrata rahaa. Levymyynnin tulot sijoitettiin riippumattomalle bändille ennennäkemättömän laajaan lehtimainontaan ja levyn toiseen painokseen, joka oli kuvalevy. Lopulta yli 20 000 kappaleen myynteihin kiivenneestä Vanishing Visionista tuli Japanin siihen saakka ylivoimaisesti eniten myynyt indie-levy ja, historiallisesti, myös ensimmäinen koskaan valtavirtalistalle, Oricon Chartille (sijalle 19) noussut indie-levy.

Levyä seuranneella 24 konsertin kiertueella salit vetivät järjestään jo 500–800 hengen yleisöjä. Loputkin X:ää mollanneista kriitikoista käänsivät takkinsa. Yhtäkkiä X oli japanilaisen rockin kuuminta hottia.

Journalistit eivät kuitenkaan olleet ainoita mielensä muuttaneita. Työmäärän käytyä liian suureksi Yoshiki siirsi Extasy Recordsin päivittäiset toimet apulaisille, ja alkoi miettiä isomman levy-yhtiön suojiin siirtymistä. Niin hyvin kuin Vanishing Vision oli pärjännyt, ei se ollut vielä mitään: suosituimmat major-yhtiöiden kotimaiset artistit myivät kuusi–seitsemänsataatuhatta levyä…

Yoshiki oli tehnyt jo kaiken, mitä riippumattomana artistina vuoden 1987 Japanissa voi tehdä. Ilman vetoapua se ei kuitenkaan ollut tapahtunut, sillä ennen ensimmäisen levyn julkaisemista X:n pelastavana enkelinä oli aina ollut kukkaronnyörejään kärsivällisyytensä äärirajoille venytellyt Yoshikin äiti. Yhtä tärkeä takapiru uusiin suunnitelmiin oli levy-yhtiö CBS/Sonyn a&r-tuotantopäällikkö Tsuda Naoshi (kuvassa oikealla). Tsuda oli korviaan myöten ihastunut asiat omalla tavallaan tekevään X:ään, hän näki siinä japanilaisen rockin tulevaisuuden. Naoshi ei kuitenkaan vielä omien vakuuttelujensa voimalla saanut esimiestensä tukea ajatuksilleen X:n kiinnittämisestä Sonyn artistiksi, joten hän alkoi kulkea tallentamassa X:n keikkoja videokamerallaan, etsi niistä virheitä ja analysoi bändin esiintymisiä kuin urheiluvalmentaja, ja sitten antoi Toshille esiintymisvinkkejä. Koulittuaan laulajaa mielestään tarpeeksi ja saatuaan levy-yhtiön päättäjät vakuuttuneiksi X:n kaupallisesta potentiaalista, Tsuda tarjosi X:lle levytyssopimusta. 

Vuonna 1988 mikä tahansa indieyhtye olisi ottanut riemusta kirkuen vastaan maailman suurimpiin kuuluvan yhtiön levytyssopimuksen, ihan millä tahansa ehdoilla. Yoshiki ei. Hän kokousti ensin lakimiesten kanssa ja varmisti kaiken omalle Extasy Recordsilleen jo tehdyn ja kaiken tulevaisuudessa syntyvän kappalekataloginsa kustannusoikeudet ja teki Sonylle vastatarjouksen, jollaista yhtiö ei vielä koskaan ollut suostunut allekirjoittamaan: X siirtyisi CBS/Sonyn suojiin ainoastaan, jos sen ei tarvitsisi tehdä näiden kanssa kustannussopimusta, joka oikeuttaa levy-yhtiön puoleen levyjen mekanisointi-, synkronointi- ja nuottimyyntituloista. Kaiken lisäksi Yoshikin vaatimuksen mukaan juuri Tsudan pitäisi allekirjoittaa levytyssopimus yhtiön puolelta, sillä Yoshiki ei luottanut keneenkään muuhun.

Tuohtunut Sonyn toimitusjohtaja hääti 22-vuotiaan kukkopojan toimistostaan.

Sopimus syntyi toisella yrittämällä. Elokuun ensimmäisenä päivänä 1988, Tsudan suostuttelemana ja saatua Yoshikin ymmärtämään, ettei a&r-managerilla ole valtaa toimeenpanna levytyssopimuksia, vaikka hän artistit yhtiölle etsiikin, Yoshiki allekirjoitti Sonyn tarjoaman vakiodiilin. Alle miljoonan kappaleen myynneistä yhtye saisi puolet kustannusopimukseen piiriin kuuluvista tuloista, mutta jos albumi myisi yli miljoona kopiota, yhtyeen osuus tuloista nousisi 70 prosenttiin. Nyt vain piti myydä se miljoona.

X:n toisen albumin esituotanto aloitettiin heti sopimusneuvottelujen jälkeen.

Toisen levyn teon aikaan levyn avustavana tuottajana toimineen Tsudan huomio kiinnittyi kappaleeseen, joka poikkesi jopa tyyilltään kaikesta Yoshikin siihen saakka säveltämästä materiaalista. Punk- ja metalliräimeen rinnalle oli ilmaantunut mahtipontinen pianoballadi, Endless Rain, joka toi bändistä esille toisen, Sonyn kannalta katsoen kaupallisesti huomattavasti helpommin hyödynnettävän puolen. Tsudan suureksi riemuksi Blue Blood -nimen saaneella 65-minuuttisella albumilla oli lopulta peräti neljä herkempää kappaletta.

CBS/Sony julkaisi Blue Bloodin huhtikuun 21. päivä 1989. Albumi rynnisti myytyään 28160 kopiota viikossa Oricon-listan sijalle 6, jolle yksikään japanilainen rockyhtye ei ollut aikaisemmin yltänyt. X:ää ennen eniten myyneet rockyhtyeet olivat olleet kansainvälisestikin uraa jo luonut Loudness sekä Show-Ya, joiden suurimpien yksittäisten albumien myynnit olivat olleet sadan tuhannen kappaleen luokkaa.

Vuoden 1989 loppuun mennessä, radioissakin jyränneiden menestyssinglejen Kurenai ja Endless Rain vetämänä Blue Blood oli myynyt 188 940 kopiota. Seuraavana vuonna se myi hurjat 378 910 levyä lisää. Ei miljoonaa, mutta paljon.

Menestyksen myötä kiertueolosuhteetkin muuttuivat. Bändin kovia kokeneen pakettiauton korvasivat lennot ja luotijunat. Menestyksellä oli myös hintansa: Yoshikin riehuva soittotyyli pään sivuttain moshaamisineen oli vahingoittanut jo rumpalin niskaa, joka alkoi oireilla. Työuupumus ja unettomuuskin vaivasivat vasta 23-vuotiasta muusikkoa. Konserttejakin Yoshikin vaivojen vuoksi jo peruttiin. Siitä tulisikin piirre, joka leimaisi X:n koko loppu-uraa.

 

 

Itsensä loppuun ajaneen Yoshikin kroppa teki lopulta täyden tenän 22. marraskuuta 1989 Shibuyan-keikalla. Rumpali lyyhistyi lavalle kesken soolonsa ja keikka täytyi keskeyttää.

Pitkän toipumisjakson aikana Yoshiki loikoili kotona ja yritti pitää rumpujensoittotuntumaa yllä naputtelemalla kapuloilla kirjankansia. Lepo herätti luovuuden, ja Yoshiki aloitti elämänsä suurimman sävellystyön. Hän upottaisi elämänsä kaikki tähänastiset menetysten ja kipujen tuskat yhteen valtavaan kappaleeseen.

Sairastelun vuoksi lykätty kiertue saatettiin päätökseen toukokuussa 1990. Samana kesänä valmistui lähes puoli tuntia pitkän Art Of Life -eepoksen demo...

FACTS FILE
UUSIN JULKAISU HAASTATELTAESSA

We Are X Soundtrack
KOTIPAIKKA
Tokio

JÄSENET
Yoshiki - rummut, piano
Toshi - laulu
hide - kitara
Pata - kitara
Taiji - basso


DISKOGRAFIA
I'll Kill You (single) 1985
オルガスム - Orgasm (single) 1986
XCLAMATION VHS 1987
Vanishing Vision 1988
Blue Blood 1989
Kurenai (single) 1989
Endless Rain (single) 1989

© Imperiumi MMVII. Teksti: Mape Ollila   Kuvat: CBS/Sony, YouTube
http://www.xjapan.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1281 Palaa »