X Japan

YOSHIKI, LAPSUUS JA VARHAISNUORUUS

Tokiosta noin 50 kilometriä etelään, Tateyaman pikkukaupungissa Chiban prefektuurissa 25.11.1965 varsin varakkaaseen perheeseen syntyneen Yoshiki Hayashin koko elämää leimannut kirous – kuoleman varjo ja sairastelu – alkoi jo syntymässä. Äidin kohdun supistelemattomuuden vuoksi poika syntyi heikkona ja sairaalloisena. Hento poika kärsi läpi varhaislapsuutensa niin vakavasta astmasta ja allergisista oireista, että ne käytännössä vangitsivat pojan neljän seinän sisään. Yoshikille – nykyajan jälkiviisauden turvin katsottuna osin sairautensa vuoksi ja osittain myös ylisuojelevien vanhempien vuoksi – mitkään normaalilasten liikuntaharrastukset eivät tulleet kuuloonkaan.

Lastenhoitajiensa "Yo-chaniksi” kutsuma hintelä ja hauras, mutta etuoikeutettu poika aloitti pianonsoiton nelivuotiaana – kukaan ei tiedä miksi, hän vain ilmoitti vanhemmilleen tahtovansa pianistiksi.  Lapsi harjoitteli antaumuksella ja saavutti nopeasti muutamaa vuotta vanhempien soitto-oppilaiden tason. Yoshiki esitteli itsensä julkisesti "artistiksi" ensimmäisen kerran kahdeksanvuotiaan itsevarmuudella, jolloin hän jo kolmasluokkalaisena esiintyi ensimmäistä kertaa Tateyaman musiikkikoulun jokavuotisessa konsertissa.

Musiikillisen ihmepojan hengenahdistukset ja astmakohtaukset yltyivät kuitenkin niin lamauttaviksi ja niitä tuli niin tiuhakseen, että jatkuvien poissaolojen vuoksi Yoshiki jäi koulussa muista jälkeen. Ensimmäisen kerran Yoshikin sanotaan jo kahdeksanvuotiaana toivoneen ääneen pääsevänsä pois tästä elämästä. Voimissaan ollessaan hän kuitenkin sävelsi ensimmäiset omat klassiset sävellyksensä jo kymmenvuotiaana. Usein toistuvien sairasvuode-episodiensa aikana poika luki isänsä hänelle tuomia suurmiesten elämäkertoja: Thomas Edison, Abraham Lincoln, Curiet, Ludwig van Beethoven. Viimeksi mainitun tarina kuuroudenkin rajan yltävästä intohimosta musiikkiin muovasi pojan mieleen kuvan tämän tehtävästä elämässä. Yoshikin kohtalona olisi musiikki.

Hänestä tulisi uusi Beethoven.

Varhaismurrosikää lähestyessään poika vahvistui ja aloitti liikunnallisempia harrastuksia, luokkatoveriensa suureksi ihmetykseksi muun muassa maastojuoksun, jossa pärjäsikin oikein mainiosti, sekä baseballin. Viidesluokkalaisesta saakka Yoshiki soitti myös trumpettia, osittain instrumentin itsensä haasteen vuoksi, mutta enimmäkseen, koska huomasi sen vahvistavan pallealihaksia ja keuhkoja ja siten myös helpottavan astmaa.

Kesäkuussa 1976 Yoshiki palasi jälleen kerran trumpettikerhosta harjoituksista kotiin, joka oli täynnä sukulaisia. Isä makasi liikkumatta lattialla valkoinen pyyhe kasvoillaan. Äiti, šokissa itsekin, yritti selittää pojalle isän olevan sairas ja nukkuvan. Isi ei enää heräisi. Yoshikille valkoinen vale sairaudesta ei mennyt läpi. Jokin pojan sisällä meni lopullisesti rikki. Valetta jatkettiin myöhemminkin, kun Yoshikille ja tämän pikkuveljelle Kokille kerrottiin isän menehtyneen sydänkohtaukseen.

11-vuotias surun murentama poika joutui ymmärtämään kuoleman tavalla, jota moni samanikäinen ei onneksi joudu hahmottamaan. Yoshiki sulkeutui kokonaan itseensä. Elämä jatkui päällisin puolin entisellään, mutta kipu pojan sisällä ei hellittänyt, ja ajan kanssa murheesta ja elämän turhuuden tunteesta syntyi raivo ja uhma, jotka veivät aikaisemmin niin mallikkaasti käyttäytyneen pojan sittemmin hankaluuksiin koulussa ja törmäyskurssille opettajien kanssa.

Pian isänsä menehtymisen jälkeen Yoshiki oli tutussa levykaupassa, josta oli tottunut ostamaan klassisia levyjään, löytänyt kirkasvärisen levynkannen jossa oli erikoisen näköisiä naamioituja hahmoja. Poika osti levyn ja löysi sen urilta uuden maailman. Yoshikin rakastamien Schubertin ja Beethovenin rinnalle tulivat uudet sankarit, KISS. Naamionelikko sytytti musikaalisessa ihmepojassa kipinän, josta syntyi palava kiinnostus rockmusiikin maailmaa kohtaan. KISSin levyillä häntä kiehtoi eniten rumpujen soitto – sellaista hän ei ollut klassisilla levyillä kuullut.

Ilmoitettuaan äidilleen tahtovansa seuraavaksi joululahjakseen rumpusetin ja sen saatuaan Yoshiki löysi paitsi uuden instrumentin opeteltavakseen, myös purkautumiskanavan surulleen ja raivolleen: hän vain halusi hakata jotain, ja rumpujen rankaisu tuntui paikkojen hajottamista rationaalisemmalta. Pianotunnit saivat jäädä sikseen ja Yoshiki käytti käytännössä kaiken vapaa-aikansa rumpujen soittamista opetellen, lyöden niitä aina vain kovemmin ja nopeammin, piesten itsensä kerta toisensa jälkeen uuvuksiin, mutta tuska ja mustat varjot eivät pojan mielestä hälventyneet.

Kesällä 1977 KISS saapui kiertueelle Japaniin, ja Yoshiki ränkyi äitinsä mukaan näiden konserttiin Tokion Budokanissa. Kuten arvata saattaa, konsertti teki poikaan kovan vaikutuksen. Yoshiki oli jälleen löytänyt kohtalonsa.

Hänestä tulisi rocktähti.

Ensimmäisen rockyhtyeensä rahtusen alle 12-vuotias Yoshiki perusti pian konsertin jälkeen, lastentarhasta saakka tuntemansa itseään paljon urheilullisemman pojan, Toshimitsu Deyaman (kuvassa vas.), kanssa. Kitaraa soittava, Toshiksi kutsuttu poika oli Yoshikin koulukavereiden joukossa ainoa, joka tämän lisäksi piti KISSistä. Kaverusten bändin nimeksi annettiin Dynamite. Mitäpä se muuta olisi soittanut kuin KISS-lainoja.

12-vuotispäivälahjakseen Yoshiki halusi ja sai sähkökitaran, josta opetteli nopeasti perusasiat, mutta pian hän huomasi kehityksensä Stratocasterin kanssa pysähtyvän ja jätti kitaroinnin bändikavereille. Ala-asteen loppuun mennessä rocktähtiunelmalleen omistautunut Yoshiki oli jo silmämuniaan myöten syventynyt rockbändinsä johtamiseen. Siinä sivussa Yoshiki kuitenkin yhä jatkoi trumpettiharjoituksiaan koulun puhallinkerhossa ja kouluorkesterissa, jossa myös Toshi soitti baritonitorvea. Koulumenestyskin alkoi olla hyvää luokkaa, sillä liikunta- ja soittohommissa tarmokas, järjestelmällinen ja nopeajärkinen poika oli kirinyt muiden oppiaineita kiinni omine nokkineen.

Vuonna 1978 Yoshikin siirryttyä yläasteelle kaverusten bändin nimi vaihtui Noiseksi. Uusi bändi alkoi treenata entistä järjestelmällisemmin ja päämäärätietoisemmin.

Sitten japanilainen koulujärjestelmä päätti ottaa rokkarinalulta luulot pois.

Eräänä päivänä yksi opettajista nappasi koulun käytävällä Yoshikia käsivarresta kiinni ja alkoi kuumottaa tätä liian pitkistä hiuksista; latvuksethan koskettivat jo korvalehtiä. Opettaja vaati poikaa pahoittelemaan kampaustaan ja menemään välittömästi parturiin. Kun Yoshiki kieltäytyi tekemästä kumpaakaan, kansankynttilä ajeli pojan kaljuksi ja palautti tämän luokkaansa. Luokkakaverit totta kai pilkkasivat tuoretta kuulapäätä, ja poika otti pahemman kerran itseensä. Yoshikissa alkoi kapina ja auktoriteettiongelma, joka ei ole täysin poistunut vieläkään. Se kapina mullistaisi koko japanilaisen rockmusiikin.

Soittajapojan uudet hiukset olivat kasvaneet takaisin tuskin kahta-kolmea senttiä, kun Yoshiki otti ja värjäsi ne vaaleiksi. Totta kai opettajat kapinoinnin tunnistivat, ja pääkarvoitus sai taas lähteä. Kuvio toistui kerta toisensa jälkeen. Yoshikista tuli lehtoreiden silmätikku; vapaata riistaa, jonka tulevaisuuden unelmista kertovassa esseessä paljastamia rocktähtiunelmia sai kyseenalaistaa ja pilkata ääneen luokan edessä. Samalla opettajien ivan tulilinjalle päätyivät myös kaikki nuoren kapinallisen bändikaverit Noisessa paitsi aina tunnollinen Toshi.

Yläasteen toisella luokalla Yoshiki bändikavereineen alkoi hengailla paikallisten pärinäpoikien kanssa ja haaveili omasta moottoripyörästä. Hän alkoi tupakoida ja lusmusi ne koulutunnit, jotka eivät kiinnostaneet. Koulussa ollessaan hän oli loisto-oppilas ja musiikissa totta kai poikkeustapaus, mutta purki raivoaan muiden kiusaamiseen. Hän liittyi myös koulun jalkapallojoukkueeseen, muttei otteidensa vuoksi pysynyt yleensä kentällä montaakaan minuuttia. Hän käyttäytyi aina vain huonommin, ja japanilaisissa kouluissa fyysinen kuritus oli silloin vielä ajan tapa: opettajien läimäytyksistä ja Yoshikin uhmasta tuli toisiaan ruokkiva rikkoutumaton noidankehä. Opettajat miettivät päänsä puhki, mutteivät saaneet pojasta selvää: kuinka moinen öykkäri saattoi soittaa pianoa niin herkästi, kauniisti ja ihanasti? Pojan käytös ja koulumenestys olivat radikaalissa ristiriidassa.

 

14-vuotiaana rummuissakin edistynyt Yoshiki lisäsi Rainbow-pannuttaja Cozy Powellin innoittamana soitinarsenaaliinsa kahden bassorummun setin. Poika kehittyi nopeasti ja kekseliäiden biisivalintojen (KISSiä ja Deep Purplea) avulla Noise-yhtye sai osakseen sen verran jo opettajienkin hyväksyntää, että pääsi esiintymään koulun juhliin. "Keikka" meni hienosti, Yoshiki keräsi kaikkien huomion ja ihailun vimmaisella tuplabassarien poljennallaan. Poika oli löytänyt kotinsa – tätä esiintymishommaa oli päästävä tekemään lisää.

Mutta sen saavuttamiseen bändiin olisi pitänyt ensin löytää kunnon laulaja. Rokkarituttavia pojilla ei ollut, joten päätettiin että Noisen laulajaksi tulee se joka jo bändissä olevista laulaisi parhaiten. Paljastui, että Toshi oli pitänyt laulutaitojaan bändikavereiltaan piilossa jo pitkään. Toshinkin kehitys kitaransoitossa näytti pysähtyneen, joten hän siirtyi kokonaan laulajaksi ja hänen taitojensa turvin Noise alkoi sisällyttää repertuaariinsa myös Led Zeppelinin kappaleita. Palo lavalle oli niin kova, että koltiaiset laittoivat yhteen kaikki taskurahansa ja vuokrasivat keikkapaikan. Sinne he kutsuivat kaikki naapurikoulujenkin oppilaat ja saivat toiselle keikalleen jo satapäisen yleisön.

Samaa vauhtia kuin bändi alkoi menestyä, Yoshiki joutui entistä pahemmin opettajien hampaisiin, ja jokaista kurituskertaa ja pakkotukanleikkuuta seurasi entistä pahempi vastareaktio: Yoshiki kävi hulmukavereineen kivittämässä koulun ikkunat tai töhrimässä seinät. Poika pärjäsi koulussa yhä, muttei viihtynyt siellä. Hän ymmärsi, mitä koulun keskeyttäminen merkitsisi, mutta siellä pysyminenkin tuntui sietämättömältä. Elämä alkoi taas tuntua, murrosikäisen mielellä ajatellen, aika turhalta. Hän alkoi roikkua entistä enemmän moottoripyöräjengiläisten liepeillä ja osallistui näiden kolttosiin. Äidinkään kanssa ei enää mennyt kovin hyvin, mutta sen lupauksen Yoshiki tälle piti, ettei sekaantunut huumeisiin ja rikollisuuteen.
Taas kerran koulusta lintsatessaan ja merenrannassa kavereidensa kanssa vetelehtiessään Yoshiki loikkasi mitään sanomatta kaikki vaatteet päällään murtoveteen ja upposi sinne. Hätääntyneiden kavereiden kiskottua Yoshikin pinnalle ja takaisin rantaan, tämä virnisti ja lausahti, että "kaikkienhan täällä täytyy kuolla”. Hän oli vastikään saanut kuulla, että ei hänen isänsä mihinkään sydänkohtaukseen ollut kuollut, vaan riistänyt henkensä pakokaasulla autossaan. Yoshikin mieli askarteli aina enenevissä määrin elämisen ja kuolemisen kysymyksissä. Poika myös satutti itseään tuon tuosta, omien sanojensa vuoksi selvittääkseen oliko hän itsekään edes elossa.

Mitä elossa oleminen edes oli? Miksi ihmiset elivät?

Kuolema olisi ainakin pelkkää pimeyttä ja tyhjyyttä; tämän ainaisen vihaisuuden ja kivun loppu.

Enemmän tai vähemmän näissä synkissä ajatuksissa kului Yoshikin seuraava vuosi, kunnes hän muutti pois Tateyamasta. Yläasteen päättöseremonioiden päivänä Yoshiki kävi vielä asioikseen kertomassa opettajille, ettei koskaan tottelisi aikuisten mielivaltaisia sääntöjä.

Koulutie jatkui Awan lukioon. Toshi lähti samaan kouluun. He olivat 15-vuotiaita.

Uudessa opinahjossa Yoshiki pääsi silmätikuksi heti eikä tosiaankaan ilman omaa syytään: punaiset hiukset, polvipituinen värikäs takki ja nypityt kulmakarvat saivat valiolukion opettajat ihmettelemään, mikä ihmeen otus hyvämaineiseen Awan lukioon oli päästetty. Yoshiki yritti levittää kapinahenkeään myös kanssaopiskelijoihin, jotka jo yliopistot tähtäimissään eivät lämmenneet hänen lietsonnoilleen lainkaan. Kavereita koulusta ei siis löytynyt, ja kun opiskelu ei kiinnostanut muutenkaan, Yoshiki hakeutui taas prätkäpoikien ja muiden hampuusien seuraan Tateyaman rautatieaseman tienoille. Koreilevan pukeutumisensa vuoksi hän joutui tuon tuosta myös tappeluihin. Yoshiki tappeli kuin mielenvikainen. Poika saattoi saada huolella turpaansa, muttei antanut koskaan periksi. Sellaisesta saa teini-ikäisten keskuudessa pelottoman maineen, ja sitä vahvistaakseen Yoshiki liittyi koulun judokerhoon. Sielläkään hän ei antanut koskaan periksi, vaikka senseit ottivat asioikseen käsitellä huonomaineista poikaa hieman muita oppilaita kovemmalla kädellä.

Jouduttuaan moottoripyöräonnettomuuteen – josta selvisi kaverinsa pyörää ajettuaan naarmuitta samalla, kun kyydissä olleelta pyörän omistajalta murtui kymmenkunta luuta – Yoshiki sai koululaisten joukossa leiman jo melkeinpä kuolemattomana.

Tämä maine johti lukion toisella luokalla siihen, että 17-vuotias "Hullu-Hayashi" alkoi toimia koululaisten kiistojen välimiehenä. Hän esti öykkäreitä kiusaamasta ja kiristämästä pienempiä ja ratkoi riitoja, saavuttaen opiskelijatoveriensa luottamuksen. Samalla hän kai alkoi arvostaa itseäänkin, koska päätti muuttaa käytöstapojaan ja sopeutui muiden opiskelijoiden joukkoon paremmin. Opettajien suhtautumista rokkariin tämä ei kuitenkaan korjannut. Rockmusiikkia pidettiin paheellisena ja sen soittajia automaattisesti ongelmatapauksina. Kun Noisen bändikaveritkin alkoivat suhtautua opiskeluihinsa jo vakavammin, Yoshiki hajotti bändin ja alkoi Toshin kanssa suunnitella uutta.

Oli vuosi 1982. Yoshiki halusi uuden yhtyeensä soittavan samanlaista musiikkia kuin Euroopassa kovaan huutoon noussut lontoolainen Iron Maiden. Hän halusi uuteen bändiinsä kahden kitaran melodiat ja hän kirjoittaisi yhteen musiikin itse. Ensimmäiseksi hän kirjoitti kappaleen nimeltä I’ll Kill You, joka laulettiin osittain japaniksi ja osittain englanniksi.

Bändin nimeksi annettiin X.

Osa 2: 1982–1987

FACTS FILE
UUSIN JULKAISU HAASTATELTAESSA

We Are X Soundtrack
KOTIPAIKKA
Tateyama / Tokio, Japani

JÄSENET
Yoshiki Hayashi, rummut
Toshimitsu Deyama, laulu, kitara


DISKOGRAFIA
-
© Imperiumi MMVII. Teksti: Mape Ollila   Kuvat: yskentertainment.com
http://www.yoshiki.net/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 779 Palaa »