Keikkaraportti: Helloween, Helsingin jäähallin Black Box 30.11.2017

Helloweenin uran nousu- ja laskusuhdanteet ovat takuulla tuttuja kaikille melometallidiggareille: räväkkä esikoislevy Walls of Jericho, ”ne ainoat oikeat” klassikot Keeper of the Seven Keys pt. 1 ja pt. 2, taiteellinen päämäärättömyys menestyksen saapumisen ja Kai Hansenin lähtemisen jälkeen, kunnianpalautus solistivaihdoksen myötä ja siitä alkaen keskimäärin kahden vuoden välein ilmestynyt laadukas mutta yllätyksetön power metal -kiekko. Mainitsen tämän kaiken, koska Helloweenin Pumpkins United -kiertue, jota on toisissa piireissä odoteltu mehut housuissa parikymmentä vuotta, niputtaa kolmetuntiseen settiin koko historian yhteen; mukana lavalla toikkaroimassa ovat niin 1990-luvun alkupuoliskolla lähtenyt Kiske sekä pian Keeper of the Seven Keyes pt. 2:n jälkeen Gamma Rayn perustanut Kai Hansen. Vaikka Helloween ei ole koskaan ollut minulle se kaikista kovin saksalainen power-pumppu, tokihan moinen keikka oli todistettava.



Myönnän, että olin liikkeellä väärässä mielentilassa: vesisateinen marraskuu, torstai-ilta, henkilökohtaisen tilan puute loppuunmyydyssä Black Boxissa, erikoisen pitkä aika ovien avautumisesta keikan aloittamiseen ja kaljojaan läikyttelevät känniset keski-ikäiset onnistuivat kaikki yhdessä ärsyttämään minut turraksi. Ajattelin, että seitsemän euron kaljat ja niitä kaksin käsin kittaavat örveltäjät muuttuisivat marginaalimerkinnäksi keikkakokemuksessani, kunhan vain keikka alkaisi ja möykkä, Kisken ääni ja tunnelma olisivat korkealla.



Keikka alkoi, kuten olettaa saattoi, Kisken ja Deriksen duetoimalla Halloweenillä. Olin vilkuillut settilistaa netistä jo etukäteen, joten tiesin odottaa maratonia; samoin olin puolikorvalla kuunnellut läpi joitakin YouTube-videoita aiemmilta keikoilta, joten tiesin odottaa puolikuntoista Kiskeä. Silti… Etenkin Halloween meni Kiskeltä aivan reisille, eikä touhu helpottanut täysin missään välissä, ja myös kontakti yleisön kanssa jäi puolitiehen. Miekkonen on ilmeisesti ollut kipeänä enemmän tai vähemmän koko turneen ja on joutunut sortumaan lip synciin, mutta eihän miehen vokaalisuoritusten keskinkertaisuudesta oikein mihinkään pääse. Deris osui nuottiin tarkemmin ja piti show’n paremmin pystyssä, vaikka jatkuvat yleisönhuudatukset alkoivat puuduttaa jo siellä Perfect Gentlemanin paikkeilla.



Keikan laulusuorituksista kiinnostavin ja paras oli Kai Hansenin. Hän veti potpurin Walls of Jericho -aikaisista ralleista sekä kokonaisuudessaan Heavy Metal (Is the Law’n), jossa taas huudatettiin yleisöä. Hansenilla on ollut viime vuosina paljon ääniongelmia, mitä pitkäaikainen tupakointi tuskin on koskaan helpottanut, mutta kun hänen osuutensa tiivistettiin (Kiskelle annettua taustalaulutukea ja How Many Tears -liidiä lukuun ottamatta) kahteen biisiin, ääni pelitti pirullisen hienosti. Oli myös oivallinen pieni lisä, että Hansen soitti kitaraa kaikissa biiseissä (tai ainakin melkein kaikissa), vaikka settilistassa oli paljon Deris-aikaisia ralleja.

 

Settilistasta voi aina nillittää – miksi, esimerkiksi, The Dark Ridelta (joka on paras Deris-aikainen levy) pitää vetää se tylsin biisi (If I Could Fly)? Ihan vaan, koska se oli sinkkubiisinä kohta kaksikymmentä vuotta sitten? Ininää, ininää. Oikeasti setti oli ihan kelvollisesti koostettu katsaus 30 (ja rapiat päälle) vuotta kattavaan diskografiaan, vaikka fokus oli luonnollisesti alkuperäisissä Keeper-levyissä.



Kun bändi vetää kolmen tunnin setin, ymmärrän välttämättömäksi, että muusikoille annetaan hengähdystaukoja, mutta keikalla näytetyt Seth & Doc -animaatiot olivat aivan hirvittävää paskaa. Niissä kaksi kurpitsapäähahmoa pukeutuu hassusti, heittää tavaraa likavesialtaaseen ja sormus pyörii – ei huumoria, ei oivaltavaa johdantoa tulevaan kappaleeseen, ei mitään viihdearvoa. Idea on hyvä, mutta toteutus kaikkea muuta. Jos jotain, animaatiot olivat ihan tyylikkäästi tehtyjä, mutta sisältö ja sen puute olivat ongelman juuri ja varsi.

 

Soitto kulki mainiosti ja rumpali Dani Löblen ”rumpubattle” yhtyeen alkuperäisen ja vuonna 1995 itsemurhan tehneen Ingo Schwichtenbergin videoversion kanssa oli oivallinen tribuutti. Mutta ilta oli pedattu solisteja, etenkin Kiskeä, varten, kiitos osin lavan rakenteen: yksi mahtui valokeilaan, kitaristit heiluivat siellä jossakin varjoissa sivuilla, harvoja spottivalosooloja lukuun ottamatta.



Yhteenvetona Pumpkins United oli kelvollinen keikka, ei enempää. Jos päässäni olisi -7,5 vahvuiset nostalgialasit, ikää enemmän ja veressäni promille tai pari, saattaisin olla toista mieltä ja väittää kokemusta yhdeksi parhaista koskaan, mutta eihän se oikeasti ollut. En itkenyt, kun Kiske ensimmäisen kerran kiekaisi tai luritteli A Tale That Wasn’t Rightin, vaikka veikkaan aika monen vetistelleen. Nostalgiasta onanoinnissa ei ole mitään vikaa – tietyissä rajoissa, toki –, mutta sen sivusta seuraaminen on toisinaan karmivaa. Jos Kisken ääni olisi ollut paremmassa terässä, animaatiot olisivat olleet onnistuneita ja olisin itse ollut neutraalimmalla mielentilalla liikkeessä, voisin sanoa keikkaa hyväksi tai jopa erinomaiseksi. Jossittelu on kuin settilistasta nillittäminen: helppoa ja toisinaan hauskaa, mutta loppumaton merkityksettömyyden suo.



Ainoa toiveeni on, että Helloween ei tee "udoja" ja venytä kiertuetta monivuotiseksi rahasammoksi, vaan tekisi joskus uutta materiaaliakin… vaikka sitten Kisken ja Hansenin kanssakin.

Setti: Halloween / Dr Stein / I'm Alive / If I Could Fly / Are You Metal? / Rise & Fall / Thunder / Perfect Gentleman / Kai Medley / Forever And One / A Tale That Wasn't Right / I Can / rumpubattle / Little Time / Why / Sole Survivor / Power / How Many Tears / Invitation & Eagle Fly Free / Keeper Of The Seven Keys / Future World / I Want Out.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Aleksi Peura   Kuvat: Tero Kukkonen
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2869 Palaa »