Stone

Kolmekymmentä vuotta sitten koko 1980-luvun ajan nousua tehnyt thrash metal eli suurinta kukoistuskauttaan. Klassikkolevyjä tuli genren tunnetuimmilta edustajilta kuin liukuhihnalta, sillä edeltävänä vuonna esimerkiksi Metallica oli julkaissut Master of Puppetsin, Slayer Reign in Bloodin ja Megadeth Peace Sells... But Who's Buying? -albumin. Ei siis ole ihme, että ilmiö alkoi samoihin aikoihin kunnolla rantautua myös Suomeen ja poikimaan pelkän fanituksen lisäksi myös bändejä, jotka alkoivat itse soittaa samankaltaista musiikkia. Yksi näistä yhtyeistä oli keravalainen Stone, joka julkaisi ensimmäisen singlensä Real Delusionin marraskuussa 1987 osan jäsenistä ollessa vielä alaikäisiä. Bändin basistilaulaja Janne Joutsenniemi, minkälaisia fiiliksiä tällainen merkkivuosi herättää?

– Se on totta, että 30 vuotta tulee siitä sinkusta, mutta itse ehkä ajattelen sitä enemmän albumilähtöisesti. Varmaan jonkinnäköiset bändikekkerit täytyy pitää sitten maaliskuussa. Jos ei muuta, niin mennään starttamaan kesää yhdessä. Kyllä se totta kai jonkinlaisen juhlan paikka on. Onhan toi ihan älytöntä, kun ajattelee, että kolmekymmentä vuotta. Tarkoittaa sitä, että ollaan aika vanhoja ukkoja. Onhan se hieno juttu, että se yhä edelleen puhuttelee ihmisiä ja että tästä joutuu jorisemaan 30 vuotta tapahtumien jälkeen. Mutta ei tollasia asioita itse sillä tavalla mietiskele. Se on yksi hieno virstanpylväs tässä omassa tekemisessä.

Olit vasta 18-vuotias Stonen julkaistessa debyyttilevynsä. Millaisena nyt näet senaikaisen itsesi?

– Heheh, mitenhän sen nyt sanoisi. Tykkäsin antaa sellaisia sarkastisia ja aika teräviä lausuntoja. Siinä oli vähän sellaista omanlaista huumoria, joka ei ehkä sitten auennut kaikille. Se oli vähän sellaista retostelua, mitä nyt ei ehkä tänä päivänä sitten ihan samalla tavalla ole. Mutta se kuuluu siihen aikakauteen ja siihen ikään, kyllähän sitä nyt pitää vähän sellainen maailmanomistaja ollakin. Sillain rinta rottingilla lähtee eteenpäin niin sanotusti. Vaikka siis meillä ei ikinä sellaista starailua ollut, mutta se tekemisen meininki on kuitenkin aina ollut sellaista, että täältä pesee, mutta hymyssä suin kuitenkin. Siinä mielessä kuitenkin sama tyyppi, mutta käy ehkä vähän hitaammalla (naurua).

Onko yllättänyt, että Stonen tuoreilla keikoilla on ollut myös nuorta sukupolvea, joka on syntynyt vasta yhtyeen lopettamisen jälkeen?

– No onhan siellä suurin osa porukkaa kuitenkin sitä, jotka on just ollut 80-luvun lopussa teinejä tai nuoria poikia. Mutta se oli todella hämmentävää ja yllättävää, kun katseli että saatana, siellä on sellaisia junioreita mukana. Silloin kun meillä oli se klubikiertue (maaliskuussa 2013 -toim. huom.), niin meillä oli siellä kaksi keikkaa ja niistä ensimmäinen oli alaikäisille, jonne sai täysi-ikäisetkin siis tulla, mutta sinne pääsi myös alaikäiset sisään. Se myi myöskin helvetin hyvin. Circuksen iltakeikka oli loppuunmyyty ja en muista paljonko siellä ekalla keikalla oli, mutta helvetisti porukkaa myös siellä. Mutta kaikki eivät tosiaan tietenkään olleet alaikäisiä.

– Totta kai ihan älytön juttu ja tietenkin mairittelevaa, että edelleen löytyy nuoria tyyppejä, jotka ei ollut syntynytkään silloin, mutta jotka diggailee bändistä. Kuten sanoin, niin rinta rottingilla tehtiin ja kyllähän sitä totta kai itse oli sitä mieltä, että homma toimii. Oli sellainen tarve, jos ei nyt ihan uho, mutta juuri sellainen tekemisen meininki, että tää on helvetin kova. Selvästi se sitä myös jollain tasolla oli, koska se on kestänyt aikaa. Sinänsä speed metal muoti-ilmiönä oli aika lyhytkestoinen, mutta se musiikki on kuitenkin jäänyt elämään niiltä ajoilta aika monelta muultakin bändiltä. Se on sellainen aikakausi, josta on syntynyt paljon helvetin hyviä levyjä, joita voi vieläkin kuunnella.

– Osittain uskon, tietenkin, että koska Roope oli Bodomeissa ja niillä oli uusia faneja ympäri maailmaa ja sitten kun ne on googlaillut Roopen menneisyyttä ja kun on Spotifyt ja vittu Napsterit ja mitä ikinä onkaan, kaikki on verkossa, niin sitä kautta tommoset jutut tulee uudelle porukalle kun ne on helposti saatavilla. Sitä kautta mä itse kelasin, että siinä olisi osittain ainakin tällainen pehmittävä tie se, että Roope oli Bodomeissa ja sieltä löytyi sitä tuoretta yleisöä. Mutta oli se tie mikä tahansa, niin se oli kyllä hämmentävää.

Olisitko uskonut 1992 syksyllä lopettaessanne bändiä, että vielä 2010-luvullakin tuoreet suomalaiset metalliyhtyeet inspiroituvat Stonen musiikista?

– Joo ei ollut mielessä. Kyllä nenä on näyttänyt aina eteenpäin, ei sitä ole jäänyt miettimään niitä vanhoja. Ne on hauskoja juttuja ja hauskoja muistoja, mutta ei ole jäänyt miettimään, että niillä pitäisi jotenkin lypsää ja ratsastaa, kuten tässä on sitten myöhemmin käynyt. Mutta ei sitä silloin ajatellut sillä tavalla. Sen kanssa on tehnyt rauhan, että se on hieno juttu ja jengi diggaa siitä, niin sen äärelle on hauska palata välillä, mutta ei sitä omia tekemisiään rakenna siltä pohjalta. Kuitenkin on aina katsonut eteenpäin asioissa.

Vaikka 1980-luvun lopulla Suomessa oli muitakin suosioon nousseita thrash/speed metal -bändejä, oli Stone niistä selvästi suosituin. Esimerkiksi yhtyeen kakkosalbumi No Anaesthesialta! (1989) julkaistu single Back to the Stone Age kävi Suomessa jopa listakärjessä.

 

– Me osuttiin oikeaan paikkaan oikeaan aikaan ja meillä oli myöskin ikään kuin tarpeeksi iso jalka täyttää ne saappaat sillä hetkellä sellaisena metallin uudistajana tai suomalaisen skenen piristäjänä. Me oltiin sen aallonharjalla juuri oikealla hetkellä. Ja biisit oli sellaisia, että ne osui ja upposi ihmisiin.

– Se, että osaa soittaa soittimiaan hyvin ja soittaa kimpassa hyvin on yksi juttu, mutta ne biisit on kuitenkin se mistä lähdetään. Se oli varmaan myös se, joka erotti meitä muista orkestereista. Ymmärrys siitä, että ne biisit ratkaisee eikä vaan se, että on vitun kova meininki ja sahataan vitusti E:tä. Se ei ihan vielä riitä, pitää olla myös sisältöä biiseissä ja tarttumapintaa. Me oltiin aika popbändi. Meillä oli ihan selkeät kertsit ja niissä oli – ei ehkä kovin kaksisia – melodioita ja joku punchline, jota ihmiset pystyi huutamaan messissä. Niissä oli sitä tarttumapintaa. Sitten se muuttui vähän sellaiseksi mutkikkaammaksi matkan varrella. Alun biisit oli kuitenkin ihan peruskauraa omalla tavallaan, jos ajattelee biisillisesti.

Onko ikinä tuntunut taakalta, että sinut yhdistetään yhä vieläkin Stoneen, sillä suurimman osan musiikkiurastasi olet touhunnut täysin muiden projektien parissa?

– Silloin kun me lopetettiin Stone ja Subbarit (Suburban Tribe, Jannen vuonna 1994 perustama bändi -toim. huom.) alkoi, niin siinä vaiheessa se tuntui jonkinlaiselta taakalta. Taakka on ehkä liian iso sana, mutta silloin olisi tietenkin halunnut saman tien, että ihmiset ottaa sen Subbarit vastaan eikä vertaa sitä Stoneen tai huuda, että ”soittakaa Stonea” tai jotain tällaista. Silloin se tuntui, että siihen sisältyy jonkinlaisia, jos ei nyt negatiivisia, mutta ei kovin positiivisia juttuja. Mutta sitten taas kun se lähti lentämään omalla painollaan, niin sitten nää jutut, että jos joku haluaa tulla kertomaan, että diggaili jostain, niin sehän on vaan mukavaa. Siinä on pelkästään positiivisista asioista kyse.

TEHTIIN NIIN PERKELEESTI

Stone julkaisi debyyttilevynsä vuoden 1988 maaliskuussa ja viimeiseksi jääneen neljännen studioalbuminsa Emotional Playgroundin loppuvuodesta 1991. Alle neljässä vuodessa yhtye sai siis aikaan yhteensä neljä kokopitkää, mikä tänä päivänä vaikuttaa todella ripeältä tahdilta.

– Se oli oikeastaan sen ajan henki, että levy per vuosi. Nyt kun sitä ajattelee, niin sehän on tietenkin ihan älytön vauhti ja tahti. Ehkä me oltaisiin oltu pitkäikäisempi orkesterikin, jos me oltaisiin tajuttu pitää jonkinnäköisiä breikkejä ja vähän hitaammalla tahdilla julkaistu niitä levyjä. Mutta ei siinä ollut mitään outoa. Silloin me oltiin kaikki viikonloput keikoilla ja sitten pari viikonloppua jätettiin välistä, kun tehtiin levy. Ja sitten taas lähdettiin keikoille. Ei kukaan silloin osannut kertoa, että siinä olisi mitään outoa. Se oli sen ajan juttu, kaikki rokkibändit teki samalla tavalla.

– Me ei haluttu koskaan toisintaa sitä levyä, mikä oltiin jo tehty. Koko ajan oli kunnianhimo jollain tavalla uudistaa sitä omaa biisintekometodia ja löytää uusia tapoja soittaa joku asia. Just että sitä E:tä ei tarvii sahata koko ajan, vaikka se onkin vitun kivaa. Että löytää uudenlaisia biisejä, uudenlaista dynamiikkaa, uudenlaisia sävyjä ja niin edespäin. Sitä kautta ne levyt on kaikki omanlaisiaan ja mun mielestä hyvä niin.

– Sitten jossain vaiheessa vaan tajusi, että nyt alkaa innostus hiipua. Se alkoi ehkä omalla tavallaan maistua työltä, mikä oli siihen aikaan kuitenkin selkeästi kirosana. Silloin ei osannut ajatella asiaa siltä pohjalta, että se olisi työpaikka. Nykyään bändit on huomattavasti tietoisempia urista ja mitä tehdään, että viedään sitä uraa eteenpäin. Meillä ei ollut mitään sellaista. Totta kai se, miten me päästiin levyttämään oli määrätietoista hommaa. Mutta siitä eteenpäin se oli vaan sitä, että tehtiin keikkoja välissä ja käytiin treenaamassa niitä. Sitten tehtiin levy ja sitten kun se tuli ulos, niin sitten tehtiin taas keikkoja. Eikä kukaan kertonut, että pieni tommonen mietintämyssy päässä voisi olla hyvä, että mitä siirtoja kannattaa ja mitä ei kannata tehdä. Mutta se oli silloin sellainen meininki.

Emotional Playgroundin julkaisun aikaan tehtyjen haastattelujen perusteella bändillä oli vielä optimistisia ajatuksia tulevaisuudesta ja esimerkiksi keikkailemisesta muualla Euroopassa. Päätöksen lopettamisesta Stone teki kuitenkin jo levyä seuranneen kevään aikana.

– Meillä oli muutama uusi biisi ja niitä oli tarkoitus mennä treenikämpälle katsomaan, mutta siinä vaiheessa huomasi, että koko ajan oli jotain menoa kenelläkin, että ei sinne treenikämpälle oikein meinattu päästä. Kun ihmisille tulee ikää, tyttöystäviä ja töitä, niin se ei enää olekaan enää se ainoa asia siinä elämässä. Oltiin kuitenkin niin nuoria, että ei ehkä oltu valmiita sellaiseen työpaikkamaiseen ajatukseen siitä.

– Kun huomattiin, että se liekki ei enää pala kunnolla, niin alettiin puhumaan siitä, että tuntuu että on aika laittaa hanskat tiskiin. Kun se päätös tehtiin keväällä ja se muistaakseni ääneen sanottiin, niin sitten meille oli kuitenkin kesälle festareita sovittuna ja syksyksikin ja sitten se livelevy äänitettiin. Ne oli ihan loistokeikkoja, koska uuden tekeminen on aina iso ponnistus ja se lasti oli pois. Kaikki vastuu tulevaisuudesta jäi pois. Se vika kesä ja se syksy oli ihan mahtavia. Se loppui kyllä todella hyvillä fiiliksillä.

Oliko mikään Stonen levyistä erityisen vaikea tehdä?

– Kolmas levy oli meille se vaikein sitä kautta, että kitaristi vaihtui Jiristä Nirriin ja me tehtiin sitä palasissa osittain siellä Maikkarin studioilla, jossa tehtiin kaksi ekaakin, mutta sitten me siirryttiin Finnvoxiin. Tai ainakin näin muistelen. Finnvoxissa sitä ainakin tehtiin, mutta en ole aivan varma, että tehtiinkö se alusta lähtien siellä. Siinä oli muutakin, sillä meidän treenikämppä paloi ja siellä kuoli frendi, niin ne meni vähän onnettomissa merkeissä just ne hetket. Mutta ei se sen vaikeampaa ollut, eli siis sinänsä ihan hyvissä merkeissä kaikki levyt on tehty. Se tahti ei sillä hetkellä tuntunut mitenkään oudolta. Oltiin nuoria, vitusti virtaa ja tehtiin niin perkeleesti.

Kolmas albumi Colours (1990) julkaistiin aikanaan hieman yllättäen ilman suurempaa ennakkopromoamista. Oliko levy jo tekohetkelläkin jonkinlainen välityö?

– No ei tietenkään, kuka sitä nyt tekisi tietoisesti mitään välitöitä. Tai no, en mä tiedä tekeekö jotkut niin. Meille se oli jatkumoa sille edelliselle levylle niin kuin ajatuksena, että ei meillä ollut mitenkään että ”tehdäänpäs nyt tämä tästä alta vaan pois”. Aina kun levy on pihalla ja tehty ne ensimmäiset keikat, niin jossain vaiheessa se tulee taas, että aletaan tehdä uusia biisejä sun muuta, että se prosessi sinänsä oli ihan tuttu ja sama.

– Se tietenkin mikä on suuri ero, että ensimmäinen levyhän on dokumentti niistä varhaisista vuosista siihen hetkeen. Eli se voi olla vähän pidempi matka. Yleensä sitten siitä eteenpäin ne on sen vuoden aikana synnytettyjä biisejä. Siinä mielessä tietenkin se niiden biisintekoperiodi on paljon lyhyempi ja sitten se oli varmaan myöskin vielä, että me tehtiin Anaesthesian myötä niin perkeleesti niitä keikkoja edelleenkin. Olisi ehkä ollut suotavaa, että niitä biisejä oltaisiin tehty vähän pidempään. Mä nyt ajoin ehkä itseni vähän ansaan. En mä ole koskaan ajatellut niin ja jossittelu on niin helvetin turhaa ja hyödytöntä. Vastaan, että ei ollut välityö, vaan tehtiin ihan niin kuin muitakin levyjä (naurua).

LEMPEÄ HITLER

Stone kurkotteli aikoinaan myös ulkomaiden suuntaan ja kävi tekemässä muutaman keikan jopa Yhdysvalloissa asti. Kuinka realistisena pidät sitä mahdollisuutta, että Stone olisi menestynyt ulkomailla kilpailussa kansainvälisten saman genren bändien kanssa, mikäli ulkomusiikilliset seikat olisivat olleet kunnossa?

– Kyllä mä uskon, että meillä oli ihan hyvät mahdollisuudet ja ajateltiin olevamme ihan samalla viivalla muiden kanssa, vaikkakin tullaan Suomesta. Että ei siinä ollut mitään ongelmaa. Meillä oli kasa pieniä mahdollisuuksia, jotka sitten syystä tai toisesta eivät oikein lähteneet aukeamaan. Eikä me sitäkään jääty silloin surkuttelemaan. Nämä taustajoukot olivat silloin vielä ehkä hieman lapsenkengissä, nimenomaan toi ulospäin Suomen rajojen ulkopuolelle meneminen. Kun ajattelee jotain Waltaria ja Amorphista, niin siitä se pikkuhiljaa lähti aukeamaan se pää.

– Ja ei silloin mitään managementteja ollut. Oli vaan joku ikään kuin managerityyppinen hahmo, joka sitten hoiti asioita. Siitä se sitten pikkuhiljaa lähti aukeamaan, ja ihmiset oppi tuntemaan tyyppejä ulkomailla ja kontaktit levisi. Teknologiakin kehittyi siinä matkan varrella ja fakseja lähti ja niin edespäin. Jossain vaiheessa tuli kännykät. Maailma pieneni sitä kautta, mutta silloin kaikki ulkomaan valloitukset tuntuivat todella kaukaisilta ja etäisiltä ajatuksenakin. Vaikka se ulkomailla soittaminen oli totta kai meille yksi unelma ja semmonen, en tiedä päämäärä, mutta sellainen jota mielellämme ajateltiin. Ei välttämättä Wembleyllä, mutta kuitenkin samalla tavalla kuin Suomessakin tehtiin keikkoja, niin miksei ne olisi voinut olla siellä rajojen ulkopuolellakin. Mutta se ei vaan sitten oikein silloin lähtenyt.

– Se oli siinä mielessä hyvä juttu, että meillä ei ollut mitään sellaista epätoivoa siinä, että pitäisi puskea ja väkisin vääntää ja tehdä vitusti keikkaa tai lähteä sinne ulkomaille pyörimään. Me tehtiin sitä mikä meille sillä hetkellä oikealta tuntui. Meillä oli sellainen fiilis, että siihen oltaisiin tarvittu vähän isompi koneisto puskemaan sitä eteenpäin. Me saatiin levydiili aika sellaisella määrätietoisella duunilla, että vietiin demoja levy-yhtiöihin ja käytiin soittamassa keikkoja, johon kutsuttiin levy-yhtiöiden väkeä ja näin. Suomen kokoisessa paikassa me itse pystyttiin tekeen se. Sitten nimenomaan ne ulkomaat tuntui niin helvetin kaukaisilta mestoilta, niin me tiedettiin, että yksin me ei siihen pystytä. Sitä kautta niitä taustajoukkoja oltaisiin kaivattu, mutta koska niitä ei ollut, niin me ei lähdetty sen enempää myöskään ihmettelemään eikä jossittelemaan. Ei silloin eikä nyt jälkikäteenkään.

Oliko mielestäsi 80-luvun lopussa metallibändille helpompaa nousta Suomessa esiin kuin nykypäivänä?

– Hankala kysymys tietenkin siinä mielessä, että sitten kun näitä bändejä alkoi tulla kuin sieniä sateella, niin ainahan se sitten on tavallaan vaikeampaa. Mutta sitten taas toisaalta kun on sellainen metallikulttuuri ja jengi diggaa metallista, niin siinä on tietenkin se, että koska ei kukaan diggaa vaan yhdestä bändistä, vaan sitä kuulijakuntaa on silloin paljon, niin silloin on tietenkin mahdollisuus siihen, että jengi löytää myös ”mun bändin”.

– Totta kai silloin, kun tulee joku tuollainen buumi, niin voisi sanoa, että siellä muutama bändi sai varmaan hyvin helposti sen levytyssopimuksen. Oikeastaan kaikilla levy-yhtiöillä oli kiire sainata sitten joku vastaava speed/thrash metal -bändi. Mutta sitten kun Spinefarm tuli ja niin edespäin, niin sitten oli kanssa paljon bändejä, jotka sai levydiilejä. Näiden majoreiden kanssa ei nyt ihan hirveästi muistaakseni metallibändit tehnyt diilejä. Tietenkin nyt kun julistetaan, että ”rock on kuollut, kun se ei soi Spotifyssa”, ja kaikki on mun mielestä aaltoliikettä, mutta eihän se tarkoita etteikö edelleen voisi nousta ikään kuin maanmaineeseen ja ulkomaillekin vastaavalla tavalla metallibändejä. Se, että se ei pyöri jossain iltapäivälehtien tai musiikkilehtien kansissa, ei tarkoita etteikö sitä kulttuuria olisi.

Onko jotain, joka olisi jäänyt kaduttamaan Stonen ajoilta?

– Ei. Kuten sanoin, että ei olla jossiteltu, niin ei olla myöskään mitään kaduttu. Jälkikäteen ei olla jossiteltu tai kaduttu asioita, mutta on tajunnut sen, että bändin ura olisi voinut olla vähän pidempi sitä kautta, että oltaisiin ymmärretty pitää pieniä breikkejä ja ehkä pidentää levytysvälejä. Sitä kautta siinä olisi voinut olla jatkuvuutta ja oma puhti ei olisi loppunut sitten siinä 90-luvun alkupuolella. Mutta en mä sitä kadu. Se meni just niinku meni. Vaikka se oli lyhyt ja ytimekäs homma, niin tässä sitä edelleen pälätetään.

– Ja koska asiahan olisi voinut olla toisin päin, että me oltaisiin vaan jatkettu ja jatkettu ja sitten ketään ei olisi enää kiinnostanut. Tavallaan se myös edesauttoi sitä, että se ura oli sen verran lyhyt. Me ikään kuin lopetettiin hyvällä hetkellä. Sitten tuli kaikki muut metallit ja ne pesi speed- ja thrash-bändit kentältä sillä hetkellä. Mutta nyt kun katsoo ja on katsonut kymmenen vuotta sitten tai 15 vuotta sittenkin, niin sieltä ne samat bändit puskee Tuskaan soittamaan vuodesta toiseen suurin piirtein. Metallica käy Suomessa jatkuvasti ja niin edespäin, niin jotain hyvää silloin on syntynyt kuitenkin, joka on jäänyt elämään sitten.

Sen lisäksi että olit bändin keulakuva, sinä ja Roopen sävelsitte käytännössä kaikki Stonen biisit. Kuinka paljon Stone oli sinun bändisi?

– No kyllähän mä siinä ikään kuin tietynlaisena, liideri on ehkä vähän turhan vahva sana, koska kyllähän meillä ihan bändin sisällä kuitenkin sellainen tietty demokratia pyöri, mutta jokainen demokratia vaatii kuitenkin sellaisen lempeän Hitlerin siihen, että pysyy se fokus ja punainen lanka ja että se menee johonkin suuntaan. Ehkä mä olin sitten se, joka osoitti sitä, että nyt mennään eteenpäin. Niin siinä mielessä joo, ja sitten koska olin laulaja ja toinen biisintekijä, niin nää haastattelutkin, no kyllä me tehtiin Roopen kanssa aika paljonkin kimppaan näitä, että siinä mielessä ihan molemmat näissä haastatteluissa oltiin. Mutta joo, jokainen bändi tarvitsee sen ja kaikilla on vähän sellaisia omia alueita ja vahvuuksia. Että ei kaikki ollut mun harteilla, sitä yritän tässä sanoa. Jokaisella oli selkeä rooli kuitenkin bändissä.

Oliko kuitenkin aina selvää, että kaikki musiikki tulee sinulta ja Roopelta?

– Ei ollut mitään lakeja, mutta niin se vaan tapahtui. Jos oltaisiin haluttu soittaa rockabillya, niin Pekka olisi voinut tehdä hyvinkin paljon biisejä (naurua). No ei. Mutta siis Jiriltä ja Pekalta ei tullut biisejä. Minä ja Roope taas vanhoina naapureina aloitettiin se bändihomma sillä tavalla, että me tehtiin omia biisejä. Se oli luontevaa, että me tehtiin ja se perustui siihen, että me tehdään niitä biisejä. Mutta ei ollut mitään sellaista, että eikö muutkin olisi saanut tehdä niitä biisejä. Se sitten vaan meni noin.

Onko Stonen tuotannossa jotain yksittäisiä biisejä, joista olet erityisen ylpeä?

– Mun oma lemppari tommosista onnistuneista tehokkaista metallibiiseistä on Sweet Dreams. Kyllähän kaikki biisit enemmän tai vähemmän, mutta sitten Roopen biiseistä Light Entertainment oli helvetin hyvä biisi. Mä diggasin The Day Of Deathistakin todella paljon, joka oli ekan sinkun kakkosbiisi. Sehän on meidän mittakaavassa hidas biisi. Mutta sitä oli kiva livenä soittaa, sellainen raskas jumputus. Kyllä ne kaikki biisit, joita on noilla viimeisillä keikoilla soitettu, niin onhan ne kaikki ihan rakkaita. Mutta Sweet Dreams olisi se "the biisi".

 

PELKKÄÄ NOSTALGIAA

Roopen ja Children of Bodomin muutaman vuoden takainen teiden eroaminen luo hedelmällistä maaperää kaikenlaiselle Stoneen liittyvälle spekuloinnille. Näetkö mahdollisena, että Stonelta tulisi tulevaisuudessa muutakin kuin pelkkiä yksittäisiä keikkoja?

 

LOST SOCIETYN SAMY ELBANNA STONESTA:

Millainen oli ensikosketuksesi Stonen musiikkiin?

– Eka biisi mitä Stonea koskaan kuulin oli No Commands, mutta Bodomin vetämänä, Hatebreeder-levyn bonusbiisinä. Heti kuultuani biisin, ihmettelin että mitä hittoa, ihan v*tun tykkii kamaa! Etsin heti käsiini Stonen debyytin ja siitä se sitten lähti. Rässiin olin juuri tutustumassa noihin aikoihin, mutta Stonen kama yllätti todella positiivisesti. Oli freesiä, oli suunnattoman äkäistä ja uskomatonta kitaratyöskentelyä.

Mitkä piirteet Stonen musiikissa viehättävät?

– Itselleni varmaan yhtenä kovimpana asiana tulee aina olemaan yltiömäiset riffittelyt ja kitarasoolot. Myös se, että Stonen musassa ei ikinä mehusteltu pelkän yhden kompin biiseillä, vaan oli vaihtelua paljon ja todella nerokkaita kikkoja.

Mitkä yksittäiset kappaleet nousevat Stonen tuotannosta mielestäsi selvästi muita korkeammalle? Miksi ne?

– Onhan niitä hemmetisti. Kuunnelluimmat Stone-levyt itselleni ovat kaksi ensimmäistä, koska joka ikinen biisi on aivan älytön. Esimerkiksi No Commands -biisin pääriffi on yksi metallihistorian kovimpia, Get Stoned -biisin soolot ovat ihan älyttömät, ja lista jatkukoon. Mutta kovin biisi meiningin kannaltahan on totta kai ekan levyn Overtake!

Millä tavalla Stonen vaikutus kuuluu Lost Societyn musiikissa?

– Eniten varmasti kitaratyöskentelyssä. Minä ja toinen kitaristimme Arttu Lesonen ollaan diggailtu Stonea helvetin pitkään ja meidän riffeissä varmasti kuulee paljon, että kuunneltu on. Myös soolomaailmassa eritoten Roope on ollut suurena vaikuttajana.

Haluaisitko nähdä Stonen kokoavan rivinsä vielä uudestaan ja tekevän uutta musiikkia?

– Jos jätkät aidosti haluaisivat niin sitten todellakin! Musaa ei voi olla koskaan liikaa ja musta tuntuu, että just nyt maailma tarvitsee lisää Stonea!

– En. Kyllä noi on hyvin selkeästi ollut joka kerta sellaisia, että päädytään siihen, että tehdään joku keikka ja se poikii sitten vielä toisen keikan ja mitä ikinä. Ne on ollut aina sellaisia isoja päätöksiä. Ei ole halunnut lähteä liikaa sillä ratsastamaan ja joka kerta kun sen on tehnyt, niin se on ollut helvetin hauskaa.

– Mekin nähdään niin harvoin toisiamme, niin se on sitten aina ollut sellaista, että sama luokkaretki jatkuu taas kun lähdetään johonkin bussilla ja mennään perkele, mikä tää nyt on, luokkaretkellä mentiin Särkänniemeen. Tätä osastoa. Se on aina hauska nähdä äijiä ja se on myös sellainen tietty aikamatka. Voi naureskella niille samoille jutuille ja niin edespäin.

– Se on ollut myöskin ihan itsestäänselvää koko ajan, että me ei esimerkiksi tehdä uutta levyä. Todella moni levy-yhtiö on lähestynyt vuosien varrella tästä asiasta, että pitäisikö tehdä levy. Mutta se on ollut meille ihan selvä juttu, että tää on ihan pelkkää memory lanea. Me itse diggaillaan siitä samasta jutusta sillä hetkellä sen yleisön kanssa ja meillä on ihan yhtä hauskaa ja se on ihan puhtaasti nostalgiaa. Pidetään hauskaa sen verran, mutta ei yritetäkään kääntää sitä joksikin tämän päivän jutuksi. Koska jos me tehtäisiin levy, niin sittenhän meidän pitäisi istua tähän päivään ja me ollaan silloin samalla viivalla muiden levyttävien artistien kanssa. Mä mieluummin pidän sen legendan maineen (naurua).

Voisiko Stonella olla jotain tarjottavaa nykypäivän speed/thrash-skeneen?

– Totta kai sen verran nyt pitää rehvastella, että kyllä mä uskon että meillä olisikin, ei siinä, mutta se kuitenkin pitää lähteä siitä tekemisen palosta ja sydämestä tulemisesta. Sen pitäisi tulla siitä, että on himassa väsännyt jo nipun riffejä ja niitä alkaa yhtäkkiä tuleen että mitä vittua, nyt täältä tulee tällaisia juttuja ja sitten niistä tekee kokonaisia biisejä. Sitä kautta se on joskus silloin aikoinaankin lähtenyt, biisien tekemisestä. Se pitäisi lähteä niin päin eikä niin, että päätetään että nyt tehdään uutta musaa ja sitten aletaan tekeen. Silloin se marssijärjestys on väärä.

– Kun ajattelee, että nostalgiastahan tässä on kysymys tavallaan, niin jos me tehtäisiinkin sen kuuloinen levy kuin Black Sabbathin se käsittääkseni viimeiseksi jäänyt levy. Nehän oli kaikki sellaisia vähän tutuista aineksista tehtyjä Black Sabbath -kappaleita ja Ozzy lauloi siinä vielä mukana. Kyllä jengi hehkutti, mutta kyllä mun oli vähän vaikea kuunnella sitä sillä tavalla, kun joka biisistä tulee kaksi tai kolme Ozzyn aikaista Sabbath-biisiä mieleen. Ihan kuin olisi annettu kotiläksyt, että tässä on nyt nää riffit, kuunnelkaa ne ja tehkää niistä uusia biisejä. Se ei taas mua ajatuksena kiinnosta, että me oltaisiin pastissi itsestämme. Eihän siinä ole mitään järkeä.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta ensimmäisestä levystä. Onko tämän tiimoilta suunnitteilla esimerkiksi keikkoja?

– Ei oo. Me ollaan puhuttu aiheesta toki ja festareita on lähestynyt, mutta emme ole lähteneet mihinkään. Sen näkee sitten, että tehdäänkö joskus jotain, mutta tässä vaiheessa mitään konkreettista tai sitä ensimmäistäkään askelta ei olla otettu. 

FACTS FILE
UUSIN JULKAISU HAASTATELTAESSA

Emotional Playground
KOTIPAIKKA
Kerava

JÄSENET
Janne Joutsenniemi – laulu ja basso
Roope Latvala – kitara
Jiri Jalkanen (1985-1990) – kitara
Markku "Nirri" Niiranen (1990-) – kitara
Pekka Kasari – rummut


DISKOGRAFIA
Real Delusion (single) 1987
Get Stoned (single) 1988
Stone 1988
Back to the Stone Age (single) 1988
No Anaesthesia! 1989
Colours 1990
Empty Suit / Friends (single) 1990
Emotional Playground 1991
Mad Hatter’s Den / Emotional Playground (single) 1991
Free 1992
Stoneage (kokoelma) 1998
Get Stoned, Stay Stoned DVD 2007
Stoneage 2.0 (kokoelma) 2008
Complete (kokoelmaboksi) 2013
© Imperiumi MMVII. Teksti: Taavi Lindfors   Kuvat: Live: Susanna Ahvalo. Levyt: Megamania/Universal
https://www.facebook.com/noanaesthesia Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 3316 Palaa »