Festariraportti: SteelChaos, Nosturi, Helsinki 10.-11.11.2017

Suomen festivaalikartan metallisemmassa päässä menee edelleen hyvin. Vaikka vuosien varrella moni isompi festivaalinimi on säilyttänyt asemansa, muutama taas pitänyt taukoa tai tyystin lopettanut, niin ainakin toistaiseksi tilaa näyttää uusille riittävän. Tästä osoituksena vuonna 2017 kartalle nousi kokeneiden järjestäjien hoitamana parikin uutta nimeä; lokakuun lopulla Ääniwallissa järjestetty Heavy Metal Cauldron sekä muutamaa viikkoa myöhemmin Nosturissa järjestetty SteelChaos.

Hyvinkäällä järjestettävän Steelfestin rinnalle noussut SteelChaos paikkaa sopivasti sen underground-metallifestarin tyhjiötä, minkä sittemmin lopettanut Black Flames Of Blasphemy jätti. Ajankohta on kutakuinkin sama ja myös festareiden luonnekin alleviivaa samaa henkeä. Nosturin lavalla tarjottiin kahden päivän verran otantaa niin uudemmasta suomalaisesta blackmetallista kuin kartalle vakiintuneestakin osastosta. Ulkomaanelävien osalta varsinaisina täkyinä toimivat australialaislähtöinen Deströyer 666, Svea-mamman raivokas Nifelheim ja ennen kaikkea kulttimainetta nauttiva tšekkiläinen Master's Hammer.

Kun tarjontaa on bändikartalla nykyään enemmän kuin mitä seurata voi, oli bändikatras tällä kertaa ainakin itselle sikäli kiintoisa, että seassa oli montakin kotimaista tuttavuutta joita on tullut kuunneltua vasta tämän festarikiinnityksen myötä. Eli ei kun menoksi.

 

Kuiluun astumisen aloitti hyvinkääläinen Sawhill Sacrifice, jonka miehistöstä Blade oli myös yksi tapahtuman järjestäjistä. Yhtyeen aiempi tuotanto on jäänyt itseltäni täysin piiloon, mutta bändi julkaisi vastikään uuden albumin Pimeyteen ja kuolemaan, josta keikalla saatiin muutamakin näyte. Levyllä esiintyviä koskettimia ei kuultu edes taustanauhoilta, josta syystä soundimaailma kääntyi hieman raaemmaksi. Vääntö oli varmaotteista, mutta samalla vähän kaksijakoista. Perinteinen rytinä eteni sopivassa kulmikkuudessaankin ihan mallikkaasti, mutta puhtaammat laulut sekä muutamat seesteisemmät sävelet laskivat hieman keikan intensiteettiä. Soundit olivat kyllä kohdillaan, ja se taas vahvisti kokonaisuuden sisäistämistä.

Settiä vahvisti myös vieraileva tähti, kaapuun pukeutunut White Deathin Vritrahn, joka rääkyi päälaulajaa kireämmin. Lisäshow’ta saatiin, kun mies pisti Raamatun (tai Koraanin tai...) säpäleiksi, veti kaavun ylös, housut kinttuun ja rykäisi kirjan päälle performanssiset kyykkypaskat. Oikeaa torttua ei tullut, mutta yleisöön tempaus kyllä osui, sillä salissa kävi spontaani naurunpyrähdys. Pientä lisärituaalia nähtiin myös ristin kanssa.

Kokonaisuutena keikka oli kuitenkin varsin hyvä ja jo näin alussa melko runsaslukuinen yleisökin sai oivat alkulämmittelyt.

 

Urn ei ollut taannoisella Nostuorin-paluukeikallaan Nosturissa ihan niin tikissä kuin odotin. Jokin siinä esityksessä tökki, mutta nyt bändillä oli ihan eri lukemat mittarissa. Lavapresenssiinkin oli satsattu enemmän – oli kaapua ja panosvöitä. Välispiikit olivat tosin välistä vähän juntteja ja olihan niissä kontrastia bändin muuhun habitukseen, mutta eipä se liikaa haitannut.

Yhdeksän vuoden levytystauko katkaistiin uuden albumin, The Burningin, myötä, mutta setin pääpaino oli silti vanhemmassa materiaalissa. Suunnilleen puolen tunnin setti tarjosi tarttuvia rykäyksiä kuten Morbid Death, Legions United, Heavy As Hell ja tietenkin klassisen Possessed By Satanin. Uusimmalta kiekolta kuultiin vain aloituskappale Celestial Light. Vaikka keikka hieman lyhyehkö olikin, ei rujo black thrash jättänyt yleisöä viileäksi.

 

Ensimmäinen ulkomaanelävä (tai kuollut) saatiin alunperin yhdysvaltalaisen mutta nykyisellään saksalaistuneen Crimson Moonin muodossa. Bändin melodinen black metal ei ole juuri levyillä jaksanut yksittäisiä biisejä lukuun ottamatta oikein innostaa, mutta eipä bändi lavallakaan ollut kaikista jämäkin tapaus…

Parhaimmillaan bändin polkeminen oli varsin tukevaa, mutta kokonaisuus oli hengetön ja suvantokohdat epäkiinnostavia. Koskettimetkin tulivat1 vain taustalta. Lopussa rumpalin pedaali päälle päätteeksi hajosi, ja sen fiksaamiseen meni hetken aikaa, minkä bändin kieliosasto olisi voinut paikata soittamalla edes jotain. Ei nyt oikein lähtenyt, mutta kyllä bändillä yleisössä selvästi omat faninsa oli, mitä nyt tilannetta yläkerrasta käsin katselin. Itselleni veto ei uponnut juuri yhtään.

 

Hollannin black'n'rokkarit ovat muuttuneet alkupäivistään. Toki alku-uran levykaksikolla Black Metal Holocaust ja Devilworshipper sitä rokkaavampaakin osastoa oli, mutta niillä oli vielä myös laahaavuutta. Suurin ero on kuitenkin laulussa, mikä on muuttunut alun bm-kärinöistä kohti perinteisempää rock-linjaa.

Vaikka melkoisen rock-vaihteen bändi laittoikin pystyyn, niin kyllä tällainen alkoholiväritteinen biletys toimi todella hyvin, ja oli oikein sopiva suunnanmuutos Crimson Moonista. Nyt Saatanaa palvottiin kynttilöiden ja soihtujen sijasta olutlasi kädessä. Toki Hereticin biisit ovat hyvinkin samanlaisia keskenään, mutta menossa on silti samaa henkeä, kuin esimerkiksi Midnightissa tämän soittaessa 2015 Black Flames Of Blasphemyssa.

Moshpittikin setin aikana käynnistyi, mikä aiheutti joissakin hieman pahaa verta, mutta onhan sekin nyt energisempää katseltavaa kuin kädet puuskassa patsastelu. Bändi oli selvästi tyytyväinen vastaanottoon, mikä sai erityisesti laulaja-kitaristi Thomas Goatiin vähän ylimääräistä energiaa. Komiikkaa seurasi, kun mies totesi "cheers" yllättävän kimeällä äänellä, minkä mies itsekin huvittuneena noteerasi ja röhäisi kurkkuaan. Siitä sainkin hyvän syyn lähteä hakemaan oluen, sillä seuraavaksi olisi vuorossa Tuhöavaa Voimaa 666.

 

Useammankin kerran Suomessa käynyt aussilähtöinen susilauma Deströyer 666 (yllä) ei petä. Vaikka miehistöä on tullut ja mennyt, ja nykyinenkin kokoonpano on aika tuore, niin bändiä alusta lähtien piiskanneen KK Warslutin johdolla saatiin taas kerran tappava annos melodista mutta samalla päällekäyvää black thrashia. D666:sen liidit, kompit, riffit, kollektiivinenvimma ja vastustamaton groove ylläpitävät pakettia, joka toimii aina.
A Breed Apart, aina iskevät I Am The Wargod ja Son Of Perditon, samoin kuin hieno Trial By Fire siivittivät alakerran yleisötungokseen enemmänkin liikettä. Keikan päätti melko yllättävä valinta, Exciter-laina Heavy Metal Maniac, jonka jälkeen KK muitta mutkitta hyppäsi lavalta ja katosi jonnekin, kenties alakerran baariin. Hän näytti muuten istuvan siellä vielä seuraavanakin iltana.

 

Mielipiteitä ja ulkopuolisten mielipahaa ruokkiva Sveitsin Bölzer joutui harmillisesti perumaan keikkansa, koska duosta jommankumman selkävamma äityi ylivoimaiseksi. Täysin ymmärrettävää. Korvaaja ei onneksi ollut siitä heikoimmasta päästä, sillä aiemminkin nopeahkolla aikataululla vastaavissa tilanteissa hätiin kutsuttu, ainoa ja oikea Archgoat otti uuden rumpalinsa Goat Aggressorin kanssa tilan suvereenisti haltuun.

Sitä samaa myllytystä bändi toki tarjosi kuin aiemminkin. Pienin nyanssein jyrisevää ja esiintymisellään melko eleetöntä suorittamista, jossa murean raskas riffimatto lanasi Nosturin läpi. Ei yllättävää mutta toimii aina yhtä tehokkaasti.

 

Perjantain päätös olikin yksi illan odotetuimmista rykelmistä, Ruotsin Nifelheim (yllä). Bändi lupaili spesiaalishow’ta, mikä tässä tapauksessa tarkoitti harvemmin nähtyä full stage production -mallia. Tässä kohtaa aikataulu lopulta kosahti, bändin annettua odotuttaa itseään parisenkymmentä minuuttia. Mutta sitten kun verhot lopulta aukesivat, niin yleisöä vietiin kuin mätää kukkoa.

Bändin peruspalikat on rakennettu vahvoista palikoista, ja kun asennekin on lavalla 666-prosenttinen, ei tylyn ulkonäön omaavan veljeskaksikon luomalla materiaalilla mennä metsään. Lavarekvisiitta ei toki mikään aivan överi spektaakkeli ollut, vaan lavalla nähtiin reunoilla naruin tehdyt hämähäkinseitit, sivuilla ristit väärinpäin (tai siis oikein päin) ja keskellä arkkualttari vuohensarvineen. Somisteet ajoivat toki asiansa, ja niin teki myös musiikki. Tietenkin ”Bröderna metal”, basisti Tyrant ja laulaja Hellbutcher ovat se esityksen keskipiste, ja heistä luonnollisesti Hellbutcher pitää yllä suurinta elämää ja show’ta. Riehuipa hemmo jopa niin kiihkeästi, että taisi maskeista valua vähän ylimääräistäkin silmään kun siinä isompaa elohiiren tapaista näkyi. Tuskin hän meille mitään silmää kuitenkaan iski.

Bändillähän on teurastusta vaikka huru mykket: Storm Of The Reaper, Unholy Death, Open The Gates Of Damnation, Final Slaughter sun muut heiluttivat terävää viikatettaan. Sen sijaan emme kuulleet odotettua Satanic Massia, mutta tulipahan nyt ainakin Satanic Sacrifice.

Nifelheimissa kiteytyy oikeastaan kaikki, miksi metallimusiikki on niin helvetin siistiä. "Fuck off" sanoo bändi. Se on kohteliaisuus, ja me myös otamme sen sellaisena.

 

Lauantain korkkaajaksi, ensimmäisen oluen ohella, oli valikoitunut parin albumillisen verran rouheaa black metalia vääntänyt turkulainen Malum. Liekö edellisen illan krapula vai mikä vaivannut maksanutta yleisöä, mutta alussa näytti siltä, että bändi soittaisi treenit kymmenelle kuulijalle. Onneksi tilanne siitä kuitenkin vähän parani, ja jengiä alkoi pikkuhiljaa valua saliin enemmänkin.

Vaikka Malumin setti olikin varsin tavanomaista tavaraa, niin samalla se pisti niskaankin liikettä. Kaikessa perusmyllytyksessään bändi tarjosi sopivasti tunnelmaa, kuin myös tarttuvaa draivia ja pieniä koukkuja. Kaiken kaikkiaan hyvää myllerrystä hyvillä soundeilla. Kyllä niillä edellisen illan karstoja pois karsittiin.

 

Havukruunu edustaa hieman tuoreempaa osastoa suomalaisella metallikartalla. Toinen albumi, Kenelle surut soi, on saanut hyvää palautetta. Bändin melodisessa ja eeppisessä black- ja pakanametallissa huokuu hieman Moonsorrow’n ja Bathoryn henki, samoin kuin myös viimeisimmät Immortalit.

Mutta se mikä toimii levyllä, ei aina täytä lavaa. Havukruunulla oli hieman tätä vikaa. Liekö ollut ensimmäinen keikka, missä tapauksessa soitanta ja esiintyminen eivät olleet lainkaan epäkelpoa, mutta levyillä soivaa havujen ja synk’metsän tunnelmaa ei saavutettu, vaan lavalla rehasi tästä suoraviivaisempi versio. Lisäksi: kun sisällä ollaan, niin sen pipon voisi ottaa pois päästä.

Kuitenkin, jos keikka nyt oli ensimmäinen (tai ensimmäisiä), ei bändi kylmiltään lavalle noussut, vaan oli selvästi satsannut soittovarmuuteen. Kyllä tästäkin ihan hyvät maut jäi.

Albumirintamalla vasta yhden levyn, Valo aikojen takaa, julkaisut Antimateria oli samaten uusi tuttavuus johon tutustuin vasta festarin kynnyksellä, ollakseni edes vähän kartalla minkälainen bändi on kyseessä.

Keskitempoista ja melankolisen tunnelmallista black metalia soittavat. Siinä missä Havukruunu otti tuntumaa yleisöönsä, Antimateria keskittyi yhtenevään pukukoodiin ja eleettömämpään ilmaisuun. Periaatteessa Antimateriahan oli todella hyvä: bändin musiikki ei sinänsä tarjoa varsinaisia kohokohtia, vaan nojaa enemmänkin tiiviiseen tunnelmaan. Samoilla eväillä elettiin myös livenä, mutta setin herättävin hetki oli kuitenkin levyn ässäksikin noussut Kun aukeaa mysteerit kuoleman.

Kovin pitkää keikkaa ei tätä tavaraa kenties jaksaisi seurata, kun visuaalisesti bändi ei tosiaan paljoa tarjoa. Pidempi setti voisi kääntyä jo itseään vastaan, mutta näissä mitoissa Antimateria tarjosi hyvinkin vahvan ja tiiviin tunnelman. Oikein hyvä.

 

Kohu. Niin, niistähän se on nykyinen median ja some-raivojen maailma tehty. Joka päivälle pitää olla vähintään yksi. Onhan se selvä, sillä juuri puusta laskeutunut ämpärikansa tarvitsee päivittäisen banaaninsa, vaikka kommunikoikin edelleen heittelemällä kakkaa.

Aina valloittavan kepeä Ride For Revenge nousi lavalle yhdessä erään noise-scenen tunnetuimman nimen, Bizarre Uproarin, kanssa. Etukäteen oli jo tiedossa, että tarjolla olisi jotain epätavallista. No, eipä tällaiselle festarille yleensä lumihiutaleet eksy ja erityisesti Bizarre Uproarin tuntevat tuskin yllättyivät siitä, mitä sieltä voi tulla. No, tulihan sieltä... nimittäin pissaa ja kakkaa. Primitiivisyys oli silti hallittua (melkein loppuun asti), toisin kuin ämpärikansalla. Lopputulemana oli festarin jyrkin esitys.

Bändikaksikon yhteistyönä soitettiin Ride For Revengen pitkä The Fog is Green and Pungent, jonka tehtävä oli olla soundtrack lavalla nähdylle performanssille. Biisihän on lähinnä alkukantaista komppia, riffien surinaa ja noisea. Rituaalia. Vaan mitäpä se keikka itse sitten sisälsi?

Kuminaamariset mies ja nainen olivat käskyläisinä lavaa hallinneelle dominaattorille. Päät tungettiin joko ulostetta tai verta sisältävään kippoon, ja toisinaan mies kusi naisen naamalle. Mukana oli myös kuollut rotta, joka sai oman osansa seksuaalisesta molestoinnista. Lopussa tapahtui sitten se somessa puitu kakkakepponen, mutta vaikka katsoin keikkaa ylätasanteelta melko paraatipaikalta, en ollut ihan varma, mihin sitä ulostetta sekavassa hetkessä sitten loppujen lopuksi päätyi. Olettaen kuitenkin sinne salin suuntaan. Bändi oli kuitenkin tilanteen tasalla ja keskeytti keikan. Toisaalta keikka oli edennyt jo sen verran pitkälle, että oltiin kai jo jossain määrin kliimaksipuolella, eikä esitys tuntunut jäävän mitenkään kesken.

Not my cup of pee, mutta olipa nyt ainakin näin festarimuodossa erilainen esitys. Eipä näyttänyt yleisökään sen kummemmin mieltään pahoittanut. Jälkipuinnit käytiinkin tunnetusti niissä perinteisissä kanavissa, joissa puusta laskeutuneet "sivistyneet" kakanheittäjät olivat ottaneet tapahtuneesta itseensä asiaa itse edes kokematta. Nyt voisikin taas hakea sitä kaljaa…

 

Festarin ainoa tyylipuhdas death metal -bändi oli ruotsalainen Entrails. Sen murjontahan oli juurikin sitä vanhan koulun Ruotsi-kuoloa: logo on kuin Entombedilta, musiikissa Dismember kohtaa Graven. Bändin historia vie 1990-luvun alkupuolelle, mutta Entrailskin lienee ollut yksi niitä tapauksia, joka vain katosi, jäsenistön päätyessä muihin bändeihin emobändin sen kummempia jälkiä jättämättä.

No, perinteistä Bossin HM2 -jyrinäähän Entrails tarjosi. Ei huonoa, ei erinomaista, mutta kaikessa perinnetietoisuudessaan mainio matka 90-luvulle. Keikan lopussa Sadistik Forestin laulaja Markus Makkonen tuli vetämään parit örinät, mutta suurempaa lisäarvoa ei miehen osuus settiin tuonut. Kaveri tuli lavalle ja siinä se. Entrailsin rytinässä oli toimivaa draivia.

 

Ja vaihteeksi aikataulut taas venyivät. Näin edellisen kerran Darkened Nocturn Slaughtercultin Hammer Open Airissa 2011, jolloin sakemannipatteristo iski suoraviivaisella, mutta samalla tiukasti ajavalla blackmetallillaan aika hyvin ohimoon. Melko vahvan omaleimaisen säväyksen bändille antaa keulakuvana toimiva kitaristi-laulaja Onielar.

Kun bändi sai viimein säätämisensä hoidettua, niin samanlaista pommitustahan sen setti oli edelleen kuin kuusi vuotta takaperinkin. Onielar oli pukeutunut ikään kuin ruumiskaapuun, joka yllä mentiin pari biisiä. Huppu pois, jossa kohtaa huomasin, että neidillä on aika pitkä tukka. Siis… TODELLA pitkä tukka, minkä myös vieressä seisseet naiset noteerasivat hieman hämmentyneenä ja ihaillen. Vaan tukasta viis, sillä kyllähän DNS tiukasti veti. Bändin räväkkä metalli on vain sen verran yksioikoista kaikesta vimmastaan huolimatta, että se toimii paremmin kokonaisuutena kuin yksittäisinä biiseinä. Toki biisit sisältävät tempon vaihteluja ja koukkuja, mutta kokonaisuus ei ihan kantanut koko kestoaan ja ilman Onielarin persoonallisuuta, bändi menettäisi aika paljon.

Vaikka pidinkin keikasta, niin tässä kohdin sen huomasi, että bändijärjestyksen suunnitteleminen ei ole aina se helpoin tehtävä. Ehkäpä DNS olisi voitu vaihtaa paikkaa Entrailsin kanssa, mutta hyvinhän tuota toki seurasi. Ainoastaan keikan venyminen korpesi, kun sen tiesi, että seuraavan kanssa mentäisiin jo pitkälle sunnuntaiyöhön.

 

 

 

Koko festarin kovin kulttinimi oli tšekkiläinen Master's Hammer. ja varmasti myös se kaikista odotetuin. Nosturin-keikka oli huomionarvoinen siksikin, että se oli yhtyeelle vasta toinen Tšekin ulkopuolella. Elokuun lopussa Norjan Bergenissä järjestetty Beyond The Gates oli ensimmäinen.

Yhtyeen live-kokoonpanohan ei ole alkuperäinen, vaikka levyillä enemmän alkuperäisiä jäseniä onkin. Lavalla vaikuttaa laulajakitaristi Franta Štormin mukaan siis osaavampi ryhmä, ja toisaalta eipä taida osa vanhoista musikanteista edes kaivata lavalle. Luonnollisesti Franta on se, kenen tahdissa lavalla ollaan, mutta rinnallaan on myös alkuperäinen patarumpali Honza "Silenthell" Pribyl. Muu kolmikko on uudempaa, joskaan ei yhtään vähäisempää kaartia. Toisessa kitarassa vaikuttaa Petr "Blackosh" Hošek (ex-Root), bassossa Vlasta Henych (ex-Törr) ja rummuissa Honza Kapák (Avenger, Maniac Butcher). 

Bergenin-keikka kallistui old school -linjalle ja siellä pääpaino oli Ritual-albumilla, niin eipä nytkään livetty liikaa linjalta. Toki sitä uudempaakin matskua olisi mielellään kuullut, kun kerran levyjä tehdään, mutta n. 80-minuuttinen keikka oli silti melkoista juhlaa. Jilemnický Okultistasta Já Nechci Mnoho Trápiti... sai kunnian aloittaa seremoniat, jota seurasi useampikin Ritual albumin biisi. Pád Modly, Géniové, Cerná Svatozár... Huh, ei noilla vaan mennä pöpelikköön. Muutama uudempi toki mahtui mukaan, mitkä hyvin asettui vanhan matskun sekaan.

Franta Štorm oli välistä yhtä hymyä, ja bändillä oli muutenkin todella hyvä tatsi päällä. Ainoa mistä vähän nurisisin, on se, että patarumpu olisi saanut olla enemmänkin pinnalla, kun se nyt kuitenkin on olennainen osa bändin soundia. Tuttuun tapaan tullut Jáma Pekel -kappale lopetti setin ja sitä myöten myös SteelChaoksen kaksipäiväinen kaaos sai päätöksensä kruununaan Master's Hammer.

Mitäpä sitten lopputulemaksi sanoisi? Nosturi on toiminut varsin hyvänä keikkapaikkana, vaikka poistuminen kapeiden porraskäytävien kautta omat kirosanansa tuottaakin. Olut on aika suolaisesti yläkanttiin hinnoiteltu, mutta minkäs tuolle teet – ei olla Tšekeissä, mutta eipä olla onneksi Norjassakaan.

Jos ajatellaan, että SteelChaos täytti Black Flames Of Blasphemyn jättämän aukon, niin lopputulos oli jokseenkin onnistunut. Myös se, että festari oli jokseenkin loppuunmyyty, alleviivasi sen, että tällaisille tapahtumille on edelleen tilausta. Plussaa on annettava myös siitä, että tarjonta ei keskity ainoastaan varmoihin sisäänheittobändeihin, vaan esiintyjävalinnat olivat melko kauttaaltaan onnistuneita. Toki ainahan on bändejä, jotka eivät kaikkiin iske täysiä, mutta mikä ei toimi yhdelle, toimii varmasti toiselle.

Ei muuta, kuin kiitos SteelChaos-organisaatiolle ja bändeille hienosta kaksisarvisista illoista, samoin kuin myös Nosturin henkilökunnalle, joka hoitaa hommansa ammattitaitoisesti. Seuraavaksi juhlitaan sitten Steelfest, mutta sen verran hyvin SteelChaos näytti sujuvan, että toivottavasti sillekin saadaan jatkoa!

© Imperiumi MMVII. Teksti: Janne Rintala   Kuvat: Arto Soini
https://www.facebook.com/events/1842660462623363/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1762 Palaa »