Keikkaraportti: Wolves in the Throne Room & Caskets Open, Tavastia 22.11.2017

Sanotaan, että black metalia ei saisi kutsua bläkkikseksi, koska siten puristit ärsyyntyvät ja menettävät kunnioituksensa termin käyttäjää kohtaan. Siispä en aio kutsua bläkkistä bläkkikseksi, vaan bläck metalliksi, joten kaikki ollaan tyytyväisiä, eikö niin? Kuten lienee tämän intron jälkeen selvää, en ole perinteinen bläck metal -diggari, mutta olen kuluneen vuoden aikana innostunut post-bläckistä, kiitos Anomalien huikean hienon Visions-kiekon sekä Wolves in the Throne Roomin (jatkossa WITTR) uuden Thrice Woven -levyn. Myönnän, että olin hieman epäluuloinen omasta ammattitaidostani ja kyvystäni arvioida jälkimmäisen bändin Suomen keikkaa, mutta jos joku bläkkäri nyt vielä mukana keikkuu, pelko pois, aion ylistää yhdysvaltalaista samoilu-/luonto-/post-bläckin pioneeria oikein huolella.

 

CASKETS OPEN

Lämmittelijäbändi Caskets Open kapusi vähäeleisesti lavalle, aloitti soitinten virittämisen ja vaikka Tavastian salista valoja himmennettiinkin, tieto keikan alusta oli epävarma muusikkojen välinpitämättömältä vaikuttavan käytöksen takia. Muutama isku rummuista kuitenkin kertoi keikan alkaneen ja, kiitos taukoamattoman kiireeni ja siitä johtuvan huonon valmistautumisen (eli en ollut ehtinyt tsekata lämppäriä), tyylilajin olevan doom metal, johon yhdistetyt punk-elementit esiteltiin viiden minuutin jälkeen. Kiireetöntä musiikkia, kuten WITTR:n lämmittelijälle sopiikin, ja vaikka doom-tuntemukseni on yleisesti ottaen heikoissa kantimissa, trio soundasi oikein mainiolta: ei missään nimessä mitään poikkeuksellisen erinomaista, mutta ihan pätevää ja hyvin toteutettua menoa. ”Meno” on ehkä huono sana, sillä doom metal on yleisesti ottaen varsin epämenevää musiikkia, mutta väliäkö tuolla…



Musiikin sijaan kiinnitin huomiota siihen, että yhtye ei vaikuttanut kiinnostuneelta esiintymisestä. Mainitsemani vähäeleinen tapa saapua lavalle kuvasti oikeastaan koko keikkaa: kontaktia ei otettu yleisöön, valtaosa ajasta tuijoteltiin kattoon tai vilkaistiin bändikaverien suuntaan ja keikalla oli kaksi välispiikkiä: ”kiitos” sekä ”se olis vika”. Minulle ainakin välittyi kuva, että yhtye ei olisi halunnut olla siellä, ei olisi halunnut ketään paikalle ja meiniki oli pikemminkin treenikämppäsoittelua kuin keikka Tavastialla. Onko tämä nyt sitä punk-mentaliteettiä, että vedetään kuin ei kiinnostaisi? Eikö silti voisi olla jotakin show’ta? Kuvaavaa, jälleen, keikasta oli se, että kun viimeisen biisin viimeinen isku rummuilla oli lyöty, rumpali alkoi välittömästi, viimeisen soinnun yhä bassosta ja kitarasta soidessa, purkaa settiä – kenties roudausrako oli tiukka, mutta kai sitä nyt olisi voinut ne muutamat sekunnit odottaa, että muidenkin muusikoiden soitto olisi lakannut?

 

WOLVES IN THE THRONE ROOM

Jos Caskets Open tuli lavalle vähäeleisesti ja ilman draamaa, Wolves In The Throne Room sen sijaan otti aikansa luodakseen haluamansa tunnelman. Koko sali pimennettiin, muutamia pois lavalta suunnattuja spottivaloja lukuun ottamatta, savukone alkoi tupruttaa hentoa verhoa lavalle ja nauhalta soitettiin (tuulen?) kohinaa sekä yksinkertaista neljän nuotin ambient-loopia. Välittömästi tunnelma oli tyystin toinen kuin lämppärillä, ja vaikka WITTR:n muusikot tulivat lavalle vähäeleisesti, eivät keikan aikana juuri spiikkejä höpisseet ja kontakti yleisön kanssa oli vähissä, ero oli mannerlaattojen kokoinen. Molemmat bändit antoivat musiikin puhua puolestaan, mutta ainakin kaltaiselleni tietämättömälle tavikselle näytti siltä, että vain toinen bändeistä halusi jakaa musiikkiaan soittamalla paikalle saapuneille ihmisille.

Toinen huomionarvoinen seikka WITTR:n keikasta oli valon käyttö. Koska koko sali oli enemmän tai vähemmän pimeänä eikä mitään räiskyvää pinkfloydmaista valoshow’ta ollut luvassa, jokaisen valonlähteen merkitys korostui. Esimerkiksi kitaristien soitintensa kauloihin iskemät valot toimivat myös ainoina yleisön suuntaan kohdistettuina spottivaloina, kunhan muusikko hieman liikahti. Taustakangas oli lavaa paremmin valaistu ja etenkin Weaverin veljekset näkyivät miksauskopin tasalle lähinnä siluetteina. Tämä saattaa kuulostaa todella tylsältä, mutta lopputuloksena oli todella intiimi ja intensiivinen tunnelma, jonka aikana sai nauttia hienosta ja kiireettömästä musiikista. Tunnelmaa rikkoivat hetkittäin kameroiden salamavalot sekä yleisöstä hiljaisempina kohtina huudetut ”YEAH!”-hihkaisut, mutta niille bändi ei voinut mitään. 

Wolves In The Throne Roomin musiikki, sitä tuntemattomille, on kaunista, melankolista, dramaattista, kiihkeää ja silti bläck metalia. Nämä ovat myös parhaita adjektiiveja kuvaamaan keikkakokemustani, sillä en muista milloin viimeksi olisi joutunut keikkaa katsoessa pysähtymään näin totaalisesti. Seisoin samoilla jalansijoilla ja annoin musiikin vyöryä ylitseni. En ottanut ainuttakaan kuvaa keikan aikana (vaikka moiseen harvoin muutenkaan ryhdyn), koska se olisi saattanut murtaa syntyneen lumouksen. Muistiinpanojen tekeminenkin unohtui. Ulkopuolinen maailma huolineen, stressinaiheineen ja kiireineen haihtui hetkeksi. Jäi lähinnä kaduttamaan, että en tullut raahanneeksi ainuttakaan kaveriani katsomaan keikkaa, sillä näin hienosta elämyksestä ei pitäisi jäädä paitsi; toisaalta olen tyytyväinen, että menin juurikin yksin, sillä kaverille heitetty huono vitsi olisi saattanut särkeä hienovaraisen tunnelman.

Keikalta oli pakko lähteä siihen tavalliseen maailmaan. Kuinka tylsää. Olisin voinut kuunnella vielä ainakin tunnin lisää vartin mittaisia post-bläck-eepoksia.

Setti: Born From the Serpent's Eye / Dea Artio / Vastness and Sorrow / The Old Ones Are With Us / Prayer of Transformation / I Will Lay Down My Bones Among the Rocks and Roots .

© Imperiumi MMVII. Teksti: Aleksi Peura   Kuvat: Jarmo Siira
http://wittr.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 534 Palaa »