Keikkaraportti: Testament, Annihilator & Death Angel, Arena, Wien 20.11.2017

Mikäpä olisi parempi viikonavaus kuin tuhti annos jenkkirässiä maanantai-iltana. Testament tarjosi kera Annihilatorin ja Death Angelin taannoin Wienissä varsin tuhdit tahdit. Malcolm Youngin siirryttyä vastikään ajasta ikuisuuteen Arenalla pauhasi ennen illan ensimmäistä bändiä ja muiden bändien välissä lähes pelkästään AC/DC:n katalogi.

 

DEATH ANGEL

Ajattelin maanantai-illan rokottavan jonkin verran yleisömäärää, sillä vielä muutama minuutti ennen ilmoitettua showtimea lattialla oli hyvinkin tyhjän näköistä. Mistä lie koloista porukka kuitenkin kaivautui kenttätasolle, ja yhtäkkiä permannolla näyttikin olevan lähes tungos.



Laulaja Mark Osegueda oli alusta asti hyvinkin nälkäinen näkemään pittejä, ja suorastaan vaati noidanpadan porisevan yhtä soittoa. Father Of Lies- ja The Dreams Calls For Blood -rykäisyjen jälkeen Mark piti ensimmäisen palopuheensa. Jenkkiuhoa ja sylkeä ei säästelty, kun peikkotukka vaahtosi, että niiden pittien todellakin pitää pysyä liikkeessä, metallimusiikin ystävät pitävät livemusiikin elossa ja muita kliseitä siitä, kuinka tällaisina iltoina heavymusiikin ystävät ovat yhtä suurta perhettä. Näkyipä siitä huolimatta keikan jälkeen eräs kolmen miehen joukko saavan jonkinlaisen käsirysyn aikaiseksi.

Death Angelin soittoaika ei ollut juuri 35 minuuttia pitempi. Wienissä bändi jätti soittamatta parista edellisillasta poiketen AC/DC-laina Dog Eat Dogin. 35-minuuttinen rupeama oli pian ohi eikä bändi tuossa ajassa ehdi katalogillaan paljoa brassailla. Pelkän The Ultra-Violencen nimeen vannovia muistettiin Mistress Of Painillä ja pätkällä nimikkobiisiä. Olihan Death Angel mukavaa nähdä pitkästä aikaa, mutta tosihan se on, että bändi on 99-prosenttisesti Mark Oseguedan ja Rob Cavestanyn varassa.

Setti: Fathers Of Lies / The Dream Calls For Blood / Claws In So Deep / The Ultra-Violence & Thrown To The Wolves / Mistress Of Pain / The Moth.

ANNIHILATOR

Meikäläisen vinkkelistä Annihilator oli enemmänkin pieni välipala Death Angelin ja Testamentin välissä. Parit viimeiset levyt ovat vieläkin pitkällä "kuunnellaan kun keretään" -listallani, joten mielenkiintoni keikkaa kohtaan ei ollut kovin korkealla. Toisaalta, Annihilatorin keikalla pysyy ihan hyvin kärryillä, vaikkei uudempia levyjä tsekkaisikaan; vanhaa matskua siellä joka tapauksessa tykitetään.

Valoista vastannut kaveri saisi lähteä lamppuostoksille mahdollisimman pian, sillä miltei koko keikan lavalle paistaneet punaiset valot saivat jätkät lavalla näyttämään avaruusolioilta.



Jeff Waters vaikutti aidosti hämmästyneeltä täpötäyden konserttisalin ottaessa bändin avosylin vastaan. Taisi kanadalaiskonkari unohtaa taannoin väsänneensä parikin klassikkolevyä. Tässä vaiheessa iltaa Arena kävi sietämättömän ahtaaksi, vaikkei keikka ollut edes loppuunmyyty. Suomessa vastaavan kokoinen mesta samaisella yleisömäärällä ylittäisi muutamankin massatapahtumien lakipykälän...



Jeff Waters jarrutteli konsertin kulkua miltei joka biisin välissä toistellen jatkuvasti, kuinka äänekkäälle yleisölle on mukava soittaa. Tiedä sitten, paljonko se antoi bändille lisäbuustia, mutta minusta "Analeaterin" keikka oli enemmänkin tasapaksu perusveto kuin ylenpalttisen energinen spesiaalituokio.

Setti: One To Kill / King Of The Kill / No Way Out / Set The World On Fire / Phantasmagoria / Twisted Lobotomy / W.T.Y.D. / Alison Hell / Human Insecticide.

TESTAMENT

Kun Testamentin teknikot riisuivat lavalta verhokankaita, joiden alla soittokamat ja lavarakennelmat olivat valmiina, Testamentista tuli jollain tapaa mieleen thrashmetallin Iron Maiden. Gene Hoglanin patteristo oli parimetrisen korokkeen päällä, jolle nousi molemmin puolin portaat. Parit Iron Maiden -klassikot soivatkin PA-laitteistosta ennen keikkaa, mutta taas Malcolm Youngia kunnioittaen viisi minuuttia ennen h-hetkeä ilmoille kajahti For Those About To Rock -klassikko, jonka kertsiä yleisö ulvoi kuin susilauma.



Testament avasi pelin tuoreimman Brotherhood of the Snake -levyn nimikkorallilla. Mikäli keikan pari ensimmäistä biisiä ei jostain syystä olisi ollut katsojalle tuttuja, niistä olisi ollut aivan mahdotonta saada mitään tolkkua. Bändi puski biisit ihan järjettömän paskoilla ja suttuisilla soundeilla ja kaiken lisäksi Rise Upin soolon aikana Alex Skolnickin työkalusta kuului kesken kaiken omituinen ääni, jonka jälkeen kitara tuntui vaikenevan hetkeksi. Startti ei ollut paras mahdollinen, mutta kun alkukankeuksista selvittiin, niin voi pojat, kuinka jenkkiseniorit piiskasivat ratsunsa vereslihalle.



Chuck Billy näyttää aina vain bikeriltä, ja miehen tavaramerkki on ollut jo hyvän aikaa raudanpätkää muistuttava mikkiständin tynkä. Samaisena maanantai-iltana läheisellä Gasometer-hallilla musisoi Marilyn Manson, ja tottahan toki Chuckin piti heittää siihen suuntaan pieni piikki sanoen, että metallin ystävät ovat Arenalla ja "pussies and wimps" viereisessä konserttisalissa.



Testamentin settilistasta ei toden totta raskautta puuttunut, sen takasi jo pelkästään viimeisen kolmen levyn materiaali. Vanhemmatkin biisit ovat Steve DiGiorgion yliluonnollisen bassotaituroinnin ja Gene Hoglanin atomikellon tarkan soiton myötä saaneet aivan uudet ilmeet. Molempien taitureiden taitoa pystyi ihailemaan ja hämmästelemään parhaiten Centuries Of Sufferingin aikana, jonka bändi kaahasi läpi helvetinmoisella tempolla. Ilman Steven kimurantteja basso-osuuksia biisit eivät olisi puoliksikaan yhtä mielenkiintoisia. Kaiken tämän jätkä tuntuu taikovan 3- ja 6-kielisistä bassoistaan niin pirun helpon näköisesti. Alex Skolnickin vuoro loistaa parrasvaloissa oli juurikin Centuries Of Sufferingin jälkeen muutaman minuutin kitarasoolonsa aikana, jolloin kaveri kanavoi sisäistä Steve Vaitaan oikein urakalla. Soolonumeron sekaan Alex upotti parin riffin verran totta kai AC/DC:täkin.

Kun Chuck Billy spiikkaasi jostain muustakin kuin siitä, kuinka metallikansa rulaa, hän mainitsi että harvemmin kuultuja ralleja mallia Low haluttiin nostaa tällä kiertueella esille, koska jätkät halusivat vihdoin viimein vaihtelua biiseihinsä. Tiedä sitten, että onko Low sitä kaikkein harvinaisinta matskua, mutta käsittääkseni ainakaan Urotsukidôji-instrumentaalia ei ihan joka kiertueella vedetä. Kyllähän tämänkin bändin takataskusta löytyisi ralli jos toinenkin, jonka soisi paikkaavan niitä iänikuisia The New Ordereita ja Souls Of Blackeja. Itselleni kelpaisi settilistan täydeltä vaikkapa kolmea viimeisintä Testament-plattaa oikein hyvin.



Testament on tällä hetkellä paitsi brutaali, myös erittäin aggressiivinen. Kun bändi karauttaa maaliskuussa Suomeen, menkää ihmeessä paikalle.

Setti: Brotherhood Of The Snake / Rise Up / The Pale King / Centuries Of Suffering / Electric Crown / Into The Pit / Low / Stronghold / Throne Of Thorns / Eyes Of Wrath / First Strike Is Deadly / Urotsukidôji / Souls Of Black / The New Order. Encore: Practice What Your Preach / Over The Wall.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: Samuli Keskitalo
httå://www.testamentlegions.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 986 Palaa »