Keikkaraportti: Dirkschneider & Raven, Gong, Turku 15.11.2017

Udo oli sen verran kovassa iskussa toissa kesänä Dirkschneider-hankkeensa kanssa Sweden Rockissa, että jäi pieni mielenkiinto uusintaotoksellekin. Kun kiertuekumppaniksi julkistettiin vielä NWOBHM-pikkulegenda Raven, niin pitihän sitä lähteä, kun kotikonnuille saapuivat.

Veteraaniaktien kakkosbändit tuppaavat nykyisin turhan usein olemaan nuoren polven edustajia, joilla ei ole mitään yhteistä pääesiintyjän kanssa. Dirkschneiderin kainaloon oli onneksi kaapattu vanha yhteistyökumppaninsa Raven, joka ei pitkiä sairauslomia lukuun ottamatta ole missään vaiheessa varsinaisesti lopettanut jo vuodesta 1974 alkanutta mekastustaan. Bändin ura karahti 80-luvun lopussa kiville Amerikan markkinoille siirtymisen jälkeen hysteerisen semipikametallin muututtua hillitympään ilmaisuun, mutta valikoitunutta yleisöä on riittänyt näihin päiviin asti. Uutta kuuntelijakuntaa Raven on kerännyt nuorista, niin sanotun käppähevin ystävistä.

Itselleni Ravenin-kuuntelu on ollut hyvinkin satunnaista sitten 80-luvun, mutta silloin sen verran ahkeraa, että selkäranka tunnisti kattauksen. Viimeisimmän albumin raidat, Destroy All Monsters ja Tank Treads (The Blood Runs Red) menivät siinä sivussa. Sofistukoituneempaa jenkki-Ravenia setissä edusti vain Stay Hard -albumin videoraita On And On, joka kuulosti hyvinkin riisutulta verrattuna studioversioon. Muuten pysyttiin Neat Recordsille levytetyn neljän ensimmäisen albumin materiaalin parissa, mihin kohkaava ilmaisu sopikin. Gallagherin veljekset John (laulu, basso) ja Mark (kitara) jaksoivat kirmailla sivuttain pitkin Dirkschneiderin backlinelta kapoisaksi jäänyttä stagea. Ensin mainitun liikkumista ei rajoittanut edes perinteinen keskellä lavaa seisova mikkiständi, vaan laulu ja korkeat kiljaisut välittyivät Sammy Hagarinkin aikoinaan suosimasta kuulokemikrofonista. Mark Gallagheria taas ei aikoinaan pysäyttänyt edes kirjaimellisesti päälle kaatunut seinä, joka katkaisi molemmat jalat. Rundille lähdettiin pyörätuolissakin! Viime keväänä terveydellisistä syistä sivuun jääneen Joe Hasselvanderin korvannut Fear Factory -rumpali Mike Heller paiskoi nuorella innolla vakaan tahdin Gallagherien elämöinnille.


80-luvun ravenit olivat varreltaan bodeja, sportteja ja tsemppiksiä ristien musiikkinsakin atleettiseksi rokiksi. Nyttemmin aika oli saavuttanut näidenkin miesten keskivartalon ja lavalla riehui kaksi perusbrittiläisen pubi-kulttuurinharrastajan näköistä hahmoa. Herroista välittyi kuitenkin samanlainen sympaattinen "unelmia ja soittohommia" -henki kuin katsellessa aikalaiskohtalotoveriensa, kuten Thorin, Anvilin ja Picturen esityksiä. Jotain he ovat tehneet joskus oikein, kun vieläkin pystyvät kiertämään maailmaa yli 30 vuotta vanhojen biisiensä voimalla. Ravenin näkeminen oli taas yksi lovi lisää henkiseen kävelykeppiin, johon on kaiverrettu merkki jo monestakin mahdollisesta ja mahdottomasta nuoruuden suosikista.

 

Menestyselokuvat ja sittemmin myös levyt ovat tavanneet saada jatko-osia. Nyt niitä saavat myös kiertueet. Udo Dirkschneider on vuoden 2016 alusta lähtien ollut Back to the Roots –kierroksella, jolla ainakin alkuperäinen pyrkimys oli esittää Acceptin sävelaarteistoa viimeisen kerran. UDO-hommiin piti palata viimeistään kuluvan vuoden syksyllä, mutta kysyntä pisti kuitenkin suunnitelmat uusiksi, ja näillä näkymin tarjontaa on vielä vuoden päästäkin. Repertuaari tosin pistettiin loppukesän keikkojen jälkeen remonttiin. Lisäksi tuoreissa haastatteluissa Udo on alkanut osoittaa pientä varausta siihenkin suuntaan, että jos perus-UDO-setin jälkilöylyissä heitettäisiin jatkossakin metallisydämiä ja palleja seinille.

Leijonanosan uudesta setistä haukanneeseen 90-luvun Accept-aineistoon itselläni ei ole mitään tunnesidettä, eikä sitä syntynyt nytkään. Ihan kelpo perushevisahausta, mutta liian jynkkyä omaan makuuni bändiltä, jolta itse aikanaan totuin sävellettyihin sooloihin ja lauluharmonioihin. Gongissakin kuultu Amamos la Vida on tosin hieno kappale, joskin sitä ei olisi kannattanut soittaa peräkkäin toisen hiturin, Can't Stand the Nightin, kanssa. Draamankaari olisi kestänyt toisenkin suvannon. Loppuunmyyty katsomo otti kuitenkin tuntemattoman aineistonkin kohteliaasti vastaan, vaikka peruskäyttäjä todennäköisesti odotti Princess of The Dawn - Metal Heart - Fast As A Shark - Balls To Wall -loppuketjua.

Kasperi Heikkisen korvannut kitaristi Bill Hudson oli välillä hyvinkin poissaolevan näköinen, mutta näkyi sentään Balls To The Wall -levyn iskusävelmien aikana innostuvan. Liekö vielä epävarmuutta, kun pestiä on vielä vasta puolitoista kuukautta alla. Hudson otti vähän vapauksia Love Childissa, mutta muuten ei ainakaan allekirjoittaneelle tärkeässä materiaalissa ollut heittoa. Heavy metallin Pekka Siitoin oli itse hyvässä vedossa, eikä monen ikätoverinsa tavoin vilkuillut telepromptereita, ellei niitä nykytekniikalla saada silmäluomiin.

Eniten aikalaiselle maistui, ei niin kauhean yllättäen, Balls To The Wallin ja Russian Rouletten biisistö.  Erityisesti jälkimmäisen Another Second To Be oli mukava yllätys. Vielä jos samaisen levyn It's Hard to Find a Way olisi mahtunut mukaan palettiin. Yleensä jatko-osat eivät pärjää ykkösosalle. Sama vika oli Back to the Rootsin jatkeella. Itse puitteet olivat kunnossa, mutta ykkösessä oli parempi sisältö.



© Imperiumi MMVII. Teksti: Mika Penttinen   Kuvat: Tero Kukkonen
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1225 Palaa »