Keikkaraportti: Sólstafir, Grave Pleasures & Helén, Tavastia, Helsinki 13.11.2017

Musiikki on aina ollut suorin tie meikäläisen sisimpään. Lukemattomat ovat ne kerrat, kun musiikin avulla on tullut iskettyä kuokkaa milloin mihinkin kipupisteeseen ja kaivauduttu entistä syvemmälle montun pohjalle. Musiikki on myös se kaikista paras ystävä, joka aina kuuntelee, aina lohduttaa, on saatavilla milloin ja missä vain. Musiikkityylillä tai genrellä ei ole niin väliä. Kyse on enemmänkin kokonaisuuksista, sielukkuudesta tai vaikkapa tekstin ja musiikin puhuttelevuudesta. Se mikä koskettaa, voi yhtä hyvin olla Jesse Kaikuranta kuin Watain. Sólstafirin musiikki on jo monta vuotta ollut yksi näistä läheisimmistä ystävistäni.


Ennen kun islantilaiset tunnelmanrakentajat pääsivät irti, sai Tavastialle hyvissä ajoissa saapunut yleisö nauttia kahden kotimaisen bändin soitosta. Niistä ensimmäisenä vuoroon astui Kimmo Helénin sooloprojekti Helén. Jotenkin tämä Svart Recordsin kautta talvella 2016 debyyttinsä julkaissut projekti oli päässyt meikäläiseltä täysin ohi.



Olipa Helén sooloprojekti tai ei, lavalle nousi viisi muusikkoa. Jo ensimmäisestä biisistä lähtien tuli selväksi, että bändin musatyyli istuu Sólstafirin kaltaisen bändin lämmittelijäksi hienosti. Se ei ole liian raskasta ja siitä löytyy sopivan viipyilevää melodisuutta ja ennen kaikkea tumman kaunista melankoliaa.



Ensimmäisessä biisissä erityisesti esiin miksattu basso toi hienoa rytmiä kattaukseen. Vahvasti värittävän kosketinefektiosaston ohella maestro Kimmo Helénin viulu toi kokonaisuuteen mukavaa, omaa väriä. Kolmannessa biisissä laulumelodiaan nousi mukaan myös vahvaa kansallisromanttista sävyä, jota löytyi myös setin viimeisestä biisistä. Päätöskappaleen nimeä en tiedä, mutta bändi päätti puolen tunnin setin sen verran vakuuttavasti, että meikäläisen täytyy ottaa Helén soittolistalleen. Herkän kaunista tulkintaa!
 



Nelisen vuotta sitten, Grave Pleasuresin aiempi muoto, Beastmilk, toimi niin ikään Sólstafirin neljän keikan Suomen-kiertueen lämppärinä. Itse näin sen kiertueen keikan Nosturissa, mutta en muista bändistä yhtään mitään. Pääbändikin oli tuolloin aika laiskassa vedossa. Sittemmin kansainvälistäkin pöhinää aikaansaanut Beastmilk muuttui Grave Pleasureksi ja on jo julkaissut pari lättyä joista uusimman, Motherbloodin, pari kuukautta ennen keikkaa.



Harry Trumanin Hiroshiman atomipommin jälkeisen TV-puheen kaikuessa taustalla Grave Pleasures nousi lavalle ja aloitti oman vetonsa. Poljento oli välittömästi reipasta, soundit miellyttävät ja Matt McNerneyn (yllä) laulut aivan jäätävän kovaa suoritusta. Musiikkityyli ei kenties osu aivan meikäläisen sektorille, mutta näin laadukkaalla esiintymisellä sektorin ulkorajoja saadaan väännettyä uuteen uskoon.

Erityisesti Be My Hiroshima sekä Mind Intruder tarjoavat mukavan tummasävytteistä soundia, jossa McNerney pääsee vetämään lauluaan laajalla spektrillä. Bändin biisien miellyttävä rytmi pakottaa jalan hakkaamaan tahtia ja pään nyökyttelemään hyväksyvästi. Yhdeksän biisin setissä Grave Pleasures vetäisi myös yhden Beastmilkin aikaisen biisin, joka selvästi osoitti, että bändin evoluutio yhdestä toiseksi on ollut pikemminkin nimenvaihto kuin suunnanmuutos. Itse ydin on selvästi pysynyt muuttumattomana. Jos Helénin aikana Tavastian sali vielä ammotti tyhjyyttään, Grave Pleasures puolestaan sai vetää oman osuutensa lähes täydelle salille. 



En tiedä Telluksen muista päälle seitsemästä miljardista ihmisestä, mutta ainakin minussa asuu pieni masokisti. Näin Sólstafirin viimeksi Norjan Midgardsblot-festivaaleilla ja koin bändin esityksen aikana jonkinasteisen henkisen romahduksen. Bändin biisit, välispiikit ja lavalta välittynyt tunnelma, osuivat vain niin maaliin, että itsensä kasassa pitämisessä oli hommansa. Kun bändi sitten Suomeen rantautuu, on masokistinen toimittaja pelonsekaisista odotuksista huolimatta valmis lähtemään taas kentälle ja iskemään Sólstafirin musiikillista puukkoa suoraan sydämeensä.

Sólstafirin parin vuoden takainen case-Gummi, julkisesti käyty riitaisa ero rumpali Guðmundur "Gummi" Pálmasonista, teki bändin ilmeelle ihmeitä. Vuoden 2015 keikalla Helsingin The Circuksessa näin ensimmäistä kertaa todella vapautuneen bändin, jonka positiivista energiaa oli ilo seurata. Samaa oli ilmassa myös Norjassa, mutta siellä Sólstafirin otteessa oli myös välittämistä ja myötäelämistä, joka vei oman elämykseni altaan syvään päähän. Tällä kertaa Helsingin Tavastialla bändi toi esille taas iloisempaa puoltaan esiin, joten ennakoitua ja pelättyä romahtamista ei tällä kertaa tarvinut kokea.

Sólstafir oli rakentanut settilistansa pitkälti toukokuussa 2017 ilmestyneen Berdreyminn-levyn ympärille, jolta yhdeksän biisin settiin oli otettu neljä kappaletta. Juhlistaakseen esiintymistä Helsingissä, johon Sólstafirilla laulaja Aðalbjörn Tryggvasonin mukaan on vahvat siteet, bändi esitti ensimmäistä kertaa koskaan Bedreyminnin Hula-kappaleen livenä. Norjasta tuttua masennusaihetta Tryggvason sivusi Bláfjall-kappaletta edeltävässä puheessaan, mutta keikan tunnelman mukaisesti asia tuotiin nyt esiin kepeän humoristisella otteella. Itse biisin bändi omisti kaikille masennuslääkkeitä syöville kuulijoille.



Lähes jokaisella keikalla soiva Fjara kuultiin tälläkin kertaa, kuiten myös monesti setin päättävä Köld-levyn Goddess Of The Ages, yksi parhaista lopetusbiiseistä koskaan. Kappaleen nousujohteinen loppupuolisko on kuin luotu yleisön ihan viimeisten höyrynrippeiden vapauttamiseen. Tryggvason tasapainoili biisin aikana jälleen pitkin etuaitaa, lainaten siinä sivussa ainakin parin kuulijan kännykkää joihin taltioitiin faneille ikimuistoista kuva- ja videomateriaalia. Goddess Of The Agesin lisäksi Köld-levyltä kuultiin nimikappale, ja sen resonointi kuulijoissa oli sitä luokkaa, että Trygvassonin itsekin totesi, että heidän varmaan pitäisi joku päivä soittaa Suomessa läpi koko levy. Itse en väittäisi vastaan, koska minulle Köld on selvästi bändin vahvin teos.



Jos pitäisi nimetä yksi bändi maailmassa, joka elää ja hengittää kaikella tekemisellään musiikkinsa mukana, Sólstafir olisi siihen vahva ehdokas.  Erityisesti Trygvasson vaelsi kitara matalalla roikkuen pitkin lavaa, kuin bändin jokaista säveltä tunnustellen. Viereltään mieheltä löytyy vähäeleinen ja vakavamielisempi kitaristi Sæþór Sæþórsson sekä infernaalisella sykkeellä rautaa takova basisti Svavar Austman. Kolmikon taustalla bändiin pari vuotta takaperin liittynyt rumpali Hallgrímur Hallgrímsson on myös selvästikin löytänyt oman paikkansa. Sunnuntaijumalanpalvelukseen matkalla olevan näköinen partaniekka takoi sliipatusta ulkomuodostaan huolimatta kannuja kuin itse Luciferin piiskaamana.

Tällä kokoonpanolla Solstafir saa keikan intensiteetin avauksesta lähtien kattoon ja sieltä sitä ei puolessatoista tunnissa päästetty laskeutumaan. Vaikka Sólstafir ei tällä kertaa meikäläistä sinne epätoivon monttuun ajanutkaan, esitys oli taas riipaisevan kaunis sukellus tummansiniseen maailmaan, jossa kaikesta huolimatta asuu vahvasti parantavaa voimaa.

Settilista: Silfur-Refur / Ótta / Lágnætti / Ísafold / Köld / Fjara / Hula / Bláfjall / Goddess of the Ages



 

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Sari Katainen
http://www.solstafir.net/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 812 Palaa »