Keikkaraportti: Deep Purple, Jäähalli, Helsinki 11.11.2017

Alamme olla lopullisten asioiden äärellä. Legendat ja muuten vain iäkkäät alkavat olla raskaamman musiikin saralla vähiin käyvä vara, eikä tilanteeseen ole odotettavissa ainakaan parannusta. Pölyisiä sivuja suljetaan, eikä uusia vastaavia enää availla. Menoa alusta asti seuranneet ja myös me hieman myöhemmin kelkkaan hypänneet tunnemme sydämessämme pientä pistoa, sillä kukaan ei tästä maailmasta elävänä poistu.

Ei edes Deep Purple, joka on taistellut asiansa puolesta poikkeuksellisen pitkään ja vieläpä pääosin kunnioitettavin ottein. Debyyttilevystä tulee ensi vuonna kuluneeksi puoli vuosisataa. Itselleni yhtye edustaakin yhtä raskaan musiikin tärkeimmistä pioneereista ja puhtaasti musiikkia ajatellen nostan nämä herrasmiehet vielä Black Sabbathiakin korkeampaan asemaan. Asiaan vaikuttaa vahvasti myös se, että vanhassa vellomisen sijaan ukot ovat pukanneet ulos uutta musiikkia aina näihin päiviin asti ja vieläpä erittäin hyvällä tatsilla. Infinite (2017) tulee jäämään mitä suurimmalla todennäköisyydellä Deep Purplen testamentiksi, eikä merkintää tarvitse hävetä tipan vertaa.

Tätä mieltä taitaa olla myös yhtye itse, sillä loppuunmyydylle yleisölle tarjoiltu settilista käsitti uudelta levyltä peräti neljä raitaa. Henkilökohtaisesti näkisin myös, että Deep Purple edusti lavalla kenties parhaassa mahdollisessa elossa olevassa kokoonpanossaan. Blackmorea en ole kaivannut takaisin koskaan. Pysyköön äijä luuttunsa ja puolinaisesti uudelleen kasatun Rainbow'n kimpussa, sillä Deep Purplelle Blackmore ei voisi tarjota enää muuta kuin masentavan persoonallisuutensa.

Steve Morse on nimittäin kitaransa kanssa mies paikallaan, vaikka soittikin lyhyen soolospottinsa alussa pätkän Sometimes I Feel Like Screaming -klassikon alkua. Tämä sai yleisöltä välittömät ja innostuneet aplodit, mutta kappaletta ei kuitenkaan tätä enempää kuulu. Pirujako pitää tuolla tavalla vakavilla asioilla härnätä. Jos antaa ymmärtää, niin pitäisi ymmärtää myös antaa.

Settilistaa ajatellessa on nimittäin vaikea uskoa, että joku aivan oikeasti haluiasi kuulla Bloodsuckerin tai Space Truckin'in kaltaisia kivirekiä. Ensimmäinen on vain tylsä ja täysin mitätön raita kaukaa menneisyydestä, kun taas jälkimmäistä rasittaa ankara korroosio ja kappaleen sopimattomuus Ian Gillanin ikääntyneelle äänelle. Space Truckin' oli nimittäin niitä harvoja hetkiä, kun kuuntelija herkesi ajattelemaan laulajan kunnioitettavia ikävuosia. Osin tämä johtui toki myös siitä, että laulua ei pidetty miksauksessa kovinkaan lujalla, mutta toki myös siitä, että vanha herrasmies päästeli loppujen lopuksi nykymainettaan paremmin. Keikan ehdottomaksi kohokohdaksi noussut, uudelta levyltä napattu ja yhtyeen kirkkainta parhaimmistoa edustava The Surprising esimerkiksi laitettiin ilmoille selkäpiitä värisyttävällä tehokkuudella. Korkealta ja kovaa Gillanilta ei enää aivan entiseen malliin irtoa, mutta keskialueella herra operoi yhä vakuuttavalla ja herkistävällä nuotilla.

Noin muutoin muusikkojen suorituksesta ei jää mitään kritisoitavaa. Jokaisessa kokoonpanossa mukana ollut Ian Paice tykittää basisti Roger Gloverin kanssa yhä sen verran tanakkaa komppia, että johan kelpaa musisointia kuunnella. Glover sai ennen viimeisenä soitettua Black Nightia myös oman pienen soolospottinsa. Myös Jon Lordin aikanaan onnistuneesti korvannut Don Airey antoi sormilleen kovaa kyytiä. Velmusti virnuillut ja hyväntuuliselta vaikuttanut miljoonasormi päästeli oman soolonsa aikana myös erästä suomalaisille kovin tuttua sävelmää, joka nostattikin yleisössä riemukasta ulvontaa. Härskiä kosiskelua jos jokin, vaan eipä tuossa mitään vikaa ole. Tuttu tehokeino jo Lordin aikaisen Deep Purplen ajoilta.

The Surprisingin ohella uudelta levyltä kuultiin myös kappaleet All I Got Is You, Birds of Prey, sekä keikan vielä hieman puolivaloilla avannut ensisingle Time for Bedlam. Kelpo valintoja jokainen. En olisi laittanut pahakseni, vaikka listalle olisi napattu enemmänkin parin uuden levyn materiaalia, sillä esimerkiksi mainiolta Now What?! (2013) -levyltä mukaan oli jäänyt enää vain massiivinen Uncommon Man. Knocking at Your Back Door oli myös miellyttävä yllätys, enkä varsinaisesti harmitellut myöskään Fireballin aina yhtä viehättävää kiihdyttelyä.

Yleisesti ottaen taidan kuitenkin edustaa Deep Purplen fanikannassa tiettyä modernia kerettiläisyyttä. Yleisöpohjaa katsoessa saattoi nimittäin ajatella, että tällä jengillä ei ole enää kosketusta mihinkään mitä bändi on tehnyt sitten kultaisen 70-luvun. Näkemykseni on karrikoitu, mutta valitettava tosiasia on, että keikan lopulla kuullut vanhemmat ja klassisemmat raidat taisivat painella yleisön nappuloita melko isolla prosentilla. Omasta puolestani olisin voinut heivata lähes kaikki kuluneimmat kappaleet klassikkojen taivaaseen, mutta tiedostan toki halujeni epärealistisuuden.

Oli silti mukava huomata, että en ole perversioideni kanssa yksin. Vieressäni  istunut herrasmies tiedusteli keikan ehtoopuolella, että tiedänkö mitä kappaleita loppukonsertin aikana on mahdollisesti luvassa. Ilmoitin, että valitettavasti tiedossa lienee vain vanhempia hittejä, jonka jälkeen miekkonen lähti siltä istumalta nostelemaan. Kunnioitettavaa ja ymmärrettävää päättäväisyyttä, joskin samalla toki myös tietyllä tavalla paheksuttavaa. Tämä koska Deep Purple osaa vanhoja väsyneitäkin raitoja luukuttaessaan olla kohtalaisen mielenkiintoinen porukka.

Smoke on the Water pamautettiin ilmolle ikään kuin pakonomaisesti ja yllättäen, eikä raitaa tehostettu pientä yleisöhuudatusta lukuun ottamatta sen kummemmilla krumeluureilla. Good riddance, hyvä kun saatiin moinen alta pois, mikä lienee ollut myös suorittavan kaartin näkemys. Black Night ja Hush sen sijaan saivat kylkeensä vapaamuotoisempaa jamittelua, jonka ansiosta edes nämä rasittavimmat vedot eivät käyneet oikeasti rasittamaan.

Järkevästi ajattelen pitääkin olla tyytyväinen, että settilista oli edes näin hyvällä maulla rakennettu, eikä yhtyeenkään suorituksesta valittamista jää. Otteissa oli tiettyä rutinoitumisen aiheuttamaa yllätyksettömyyttä, eikä Gillanin harvakseltaan antamista välispiikeistäkään tahtonut saada kunnolla selvää, mutta kaikkiaan noin sadan minuutin hujakoille venahtaneet iltamat sujuivat lämpöisen varmaotteisissa merkeissä. Deep Purple on sekä levyllä että lavalla hieno yhtye myös vuonna 2017.

Settilista: Time for Bedlam / Fireball / Bloodsucker / Strange Kind of Woman / All I Got Is You / Uncommon Man / The Surprising / Lazy / Birds of Prey / Knocking at Your Back Door / Perfect Strangers / Space Truckin' / Smoke on the Water / Hush / Black Night.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Kari Koskinen   Kuvat: Jan Carlsson
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2344 Palaa »