Festariraportti: Rockingham Live III, The Level, Nottingham 20-22.10.2017

Melodisen rokin festivaali Rockingham juhli tänä vuonna kolmatta vuottaan ja paikka oli sama kuin viime vuonna. Festivaalin ensimmäinen vuosi 2015 sai vähän mainostusta ja epäilytti yleisöä sen verran, että usea Nottinghamin festivaalien vakikävijä jäi tulematta, mutta joka vuosi on tuonut mukanaan lisää yleisöä. Tänä vuonna tuvan myi täyteen festivaalin historian legendaarisin esiintyjä, Mötley Crüen VINCE NEIL, joka oli lauantain pääesiintyjä. Yleisöä jännitti mahdollinen keikan peruuntuminen, sitä kun on tapahtunut, ja miten miehen laulu kulkee. Neil kuitenkin nähtiin lavalla. Toisin kävi kuitenkin Honeymoon Suiten, joka perui keikkansa ja päätti ottaa toisen diilin vastaan. Heidät korvasi (mielestäni hyvä näin, sillä Suite on nähty täällä jo aiemmin) toinen legendaarinen laulaja, nimittäin John Parr, jonka tunnetuin kappale on St. Elmo's Fire (Man in Motion) 80-luvun St. Elmo's Fire -leffasta.

Kolmipäiväisen festivaalin muut esiintyjiä olivat Suomen oma Brother Firetribe, joka esiintyi Nottinghamissa toista kertaa, Maverick (UK), Blanc Faces (USA), Kix (USA), Cruzh (SWE), The Amorettes (UK), Vega (UK), Fortune (USA), Dave Bickler (USA), Harem Scarem (CAN), Bailey (UK), Moritz (UK), Airrace (UK), Dare (UK), Great White (USA) ja Loverboy (CAN).

Tänäkin vuonna festivaalin rannekkeet ja etukäteistilaukset sai noudettua jo torstaina, mutta myös muina päivinä. Crowne Plaza -hotelli on festivaalin oheistoiminnan keskus ja sieltä rannekkeetkin noudettiin. Siellä majailee myös moni bändeistä ja osa yleisöstä majoittuukin kalliiseen hotelliin bongatakseen idoleitaan. Heitä tosin voi bongata itse festivaaleillakin ja samaisen hotellin baarissa illan päätteeksi. Tänäkin vuonna bändit jakoivat nimmareita keikkapaikalla, mutta nyt vähän epävirallisemmin. Viime vuonna bändit istuivat keikkansa jälkeen merkkupöydän takana nimmareita jakamassa, mutta tänä vuonna heidät tapasi samalla alueella seisoskelemassa ja seurustelemassa fanien kanssa. Merkkupöydiltä sai tänäkin vuonna ostaa bändien levyjä - myös epävirallisia julkaisuja -, paitoja ynnä muuta kivaa ja kuten myös muina vuosina, VIP-lipun ostaneet saivat käyttöönsä yläkerran omalla baarilla ja looseillaan. Torstaina oli tarjolla akustisia settejä vippiläisille Crowne Plazassa. Soittamassa nähtiin Rob Wylde (Tigertailz, Midnite City, Teenage Casket Company), Harry Hess (Harem Scarem), The Amorettes, Pete Godfrey (Blood Red Saints), Nigel Bailey (Bailey, Three Lions), Nick Workman (Vega), Lee Revill (Blood Red Saints), Issa ja Robbie LaBlanc (Blanc Faces, Find Me). Koska kyseiseen tilaisuuteen pääsi vain valikoitu joukko, en voi kirjoittaa siitä mitään.

 

PERJANTAI 20.10

Perjantain kekkereiden alkaessa vasta viideltä, oli päiväaikaan mahdollisuus käydä kuuntelemassa Midnite Cityn debyytti Ghosts Of My Old Friends kokonaisuudessaan Tap 'N' Tumbler -baarissa. Bändin jäseniä oli paikalla ja tapahtuma oli sen verran suosittu, että osa halukkaista kuulijoista joutui jäämään baarin ulkopuolelle. Jätimme tapahtuman väliin juuri siksi. Bändi julkaisi debyyttinsä juuri tänä päivänä ja paikan päällä käyneet olivat pitäneet kuulemastaan.

Perjantai lämmitteli yleisön jalkoja juuri sopivasti, sillä esiintyjälistalla oli vain neljä bändiä. Illan potkaisi viideltä käytiin Pohjois-Irlannin Belfastista tuleva Maverick (oik.), joka on julkaissut levyt Quid Pro Quo (2014) ja Big Red (2016), ja ensi vuoden maaliskuussa ilmestyy kolmas levy Cold Star Dancer. Maverick on David Balfour (laulu), Ryan Sebastian Balfour (kitara), Jonathan Millar (rummut), Richie Diver (basso) ja Stormzonen kitaristi Steve Moore, joka nähtiin joko livevahvistuksena tai on bändin uusi jäsen. Vaikka Maverick onkin kiertänyt Eurooppaa The Poodlesin kanssa, näillä festivaaleilla se esiintyi ensimmäistä kertaa ja oli monelle uusi tuttavuus. Bändi onkin ollut kasassa vasta vuodesta 2012.

Festivaaleilla ei tänä vuonna prameiltu esiripulla, joten bändi vain tyynesti asteli lavalle ja alkoi veivata. Bändien esittelyäkään festivaaleilla ei yleensä tehdä. Maverick toimi perusrokillaan hyvin aloitusbändinä ja heiltä löytyi tarttuvia koukkujakin ja meininkiä. Keikalla oli sen verran ponteva ja eloisa soittamisen meininki, että se sai yleisön puolelleen pian ja kappaleissakin oli ajoittain jotain tuttua, nimittäin mieleen tulivat ainakin Tyketto, Skid Row ja Billy Idol, mutta vain hetkittäin, ja Idolkin vain kappaleessa In Our Blood. Yllättävää kyllä The Level oli täynnä jo alusta lähtien, mikä on harvinaista näissä kemuissa. Maverick soitti tajunnanräjäyttävän kovilla soundeilla, mutta heidän jälkeensä tasoja ymmärrettiin laskea niin, ettei tarvinnut alkaa kenkiä korviinsa tunkemaan. Bändin ensiesiintyminen festivaaleilla oli tyylikäs ja he voittivat yleisön puolelleen napakalla otteellaan, soittaen kolmea kappaletta vaille koko Big Red -levyn.

Setti: All For One, Snake Skin Sinner, Beyond The Gates, Renegade, Whiskey Lover, Mademoiselle, The One, Forever, Asylum, In Our Blood

Tämän vuoden Rockinghamin esiintyjistä yhdysvaltalainen Blanc Faces pääsi lähimmäs AOR-musiikin ydintä ja olemusta, sillä heidän musiikkinsa loistaa täydellisyyttä. Blanc Faces (alla) oli erittäin odotettu bändi, sillä heitä ei oltu koskaan vielä nähty Englannissa eikä kaksi albumia julkaissut bändi muutenkaan juuri keikkaile. Juttelin laulaja Robbie La Blancin (Find Me) kanssa, joka sanoi lähinnä vain säveltävänsä kotonaan ja odotti kovasti näkevänsä Brother Firetriben, kun kysyin mitä bändejä hän halusi Rockinghamissa nähdä. Viime vuonna Robbie lauloi Italian Frontiers Rock -festivaaleilla Find Men kanssa. Muu bändi Rockinghamissa oli Brian La Blanc (basso), Philip Lindstrand (kitara), Greg Trabandt (rummut) ja Irvin Parratt (koskettimet, Arabia, Rage of Angels).



Päivän ensimmäinen tunnin setti tuntui liian lyhyeltä, sillä vaikka bändi onkin julkaissut vain kaksi levyä se toimi livenä kuin suurempikin stadionbändi, joka olisi voinut vetää mitä vain ja se olisi toiminut. Kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan putkeen, sillä keikan keskivaiheessa kitarasta katkesi kieli ja bändi soitti hetken aikaa akustisena Grand Funk Railroadia. Kummaltakin Blanc Facesin levyltä kuultiin kappaleita, joista It's All About the Love, Falling from the Moon ja Edge of the World toimivat parhaiten, mutta ihme kyllä Toto-laina Georgy Porgy myös herkisti yleisöä ja slap-bassottelu loi saliin toisenlaista konserttitunnelmaa. Bändin soundit olivat selvät ja Robbien ääni mahtavassa kunnossa. Livenä bändi oli sympaattinen ja Cruzhissa laulajana toimiva Lindstrand oli innostunut esiintyjä kitarassa.

Setti: Here's To You, It's All About the Love, Staying Power, Falling from the Moon, It's a Little too Late, I'm Your Captain (Closer To Home) (pätkä, Grand Funk Railroad), We Will Rise, Georgy Porgy (Toto), I Come Alive, Edge of the World, Turn This World Around, Stay With Me (Faces)

Seitsemän jälkeen lavalle astui John Parr (oik), joka syntyi aivan Nottinghamin lähellä, mutta on saanut jenkkileiman työskenneltyään monien jenkkistarojen kanssa. Parr on säveltänyt kappaleita muun muassa Tom Jonesille ja The Monkeesille. Parria oli kovasti odotettu tänne, sillä vaikka hän onkin tunnetuin St. Elmo's Fire -kappaleestaan, löytyy hänen katalogista runsaasti muitakin hittejä, jopa parempiakin kuin em. hitti. Yksi niistä on Restless Heart (tunnettu myös nimellä Running Away With You, The Running Man -soundtrack), jonka Brother Firetribe versioi viime levylleen Sunbound ja kappale kuultiin livenä. Laulajalegenda sai esiintymisaikaa tunnin verran. Setti alkoi Parrin sanoin "this is called soundcheck", eli alussa tehtiin erittäin lyhyt soundcheck. Taustabändi jäi epäselväksi, eikä Parr heitä esitellyt.

Ensimmäisenä tiskiin lyötiin, kaikkien tyrmistykseksi, Deep Purplen Highway Star. Olipahan erikoinen keikka-aloitus, mutta hyvin bändi soitti ja soundit olivat kohdallaan. Parrin ääni oli upeassa kuosissa ja esiintyminen innokasta. Setissä kuultiin myös Gillette-mainoksesta tuttu kappale The Best a Man Can Get, johon olisi huumorimielessä toiminut yleisön koreografia parranajosta. Vain muutaman oman kappaleen jälkeen oli jälleen coverin vuoro, tällä kertaa Fleetwood Macin Oh Well. Tässä kohti moni ihmetteli, mikä pakko bändien on aina soittaa covereita näillä festivaaleilla ja yleensä vielä englantilaista bändiä. Englantilaiset itsekin ovat jo kyllästyneet lainarallien kuulemiseen ja mieluummin kuulisivat bändien omaa tuotantoa, varsinkin kun soittoaikaa on vain tunti. Parr veti coverin alkuun yksin akustisena, josta se sitten kasvoi sähköiseen versioon. Hyvin laulaja tämänkin esitti, mutta se ei paljon auttanut tunnelman jo läsähdettyä.



Under a Raging Moon kuului jälleen Parrin omaan tuotantoon, josta yleisö ilahtui ja Parr esitti senkin ammattitaidolla ja suurella sydämellä. Keikan loppu olikin sitten enimmäkseen alamäkeä, nimittäin The Beatlesin coverointia. Tässä vaiheessa osa yleisöstä käveli ulos tauolle. Keikan jälkeen yleisö jäi miettimään, mikä oli Parrin tempaisun takana, oliko miehellä omistusoikeuksia kyseisiin kappaleisiin ja siksi halusi niitä esittää vai oliko hän vain kyllästynyt soittamaan omia kappaleitaan. Vastausta ei ole kuulunut. Kaikesta huolimatta piti olla tyytyväinen, että vihdoin näki miehen livenä ja kuuli ainakin muutaman hänen oman kappaleensa ja että nekin esitettiin innolla. Setin päätti tietenkin St. Elmo's Fire, joka sen hetken verran nosti jälleen tunnelman korkealle.

Setti: Highway Star (Deep Purple), Naughty Naughty, The Best a Man Can Get, Restless Heart, Oh Well (Fleetwood Mac), Under a Raging Moon, medley: Drive My Car/Back in the USSR/Carry That Weight (The Beatles), St. Elmo's Fire (Man In Motion)

Illan päätti yhdysvaltalainen Kix, jonka allekirjoittanut ja moni kaverinsa on jo aiemmin todennut tiukaksi livebändiksi. Odotin siis kovaa keikkaa. Jälleen kyseessä oli hard rock -bändi, joka niitti mainetta 80-luvulla ja sai silloin soittoaikaa MTV:llä. Kix on kuitenkin perustettu jo 40 vuotta sitten ja bändistä on vaikea uskoa sitä, sillä livemeininki on yhtä villiä kuin parikymppisillä. Nykypäivän kokoonpanossa livenä nähtiin Steve Whiteman (laulu), Brian Forsythe (kitara), Ronnie Younkins (kitara), Mark Schenker (basso) ja Jimmy Chalfant (rummut). Keikka aloitettiin vähän myöhässä, mutta soittoaikaa bändille silti riitti.



Livebändinä Kix tuo mieleen 60- ja 70-lukujen showmeiningin, mukana on koreografioita ja asutkin ovat näyttävät. Kixin tapauksessa asut olivat kuitenkin pikemminkin hippiaikakaudelta kuin 80-lukua, jota bändin musiikki enemmän edustaa. Bändin ehdoton keulahahmo on hulppean pitkä ja laiha Whiteman, joka esiintyi kuin vieteri pesukoneen linkouksessa, jalat eivät vain pysyneet hetkeäkään paikoillaan saati muu vartalo. On vaikea uskoa hänen esiintymisensä perusteella, että kyseessä on jo 61-vuotias mies! Bändi oli selvästi myös harjoitellut osan koreografioista, sillä keikalla hypättiin esimerkiksi kuin sormen napsauksesta yhdessä polvilleen lattialle soittamaan. Bändin muuvit hipoivat Rolling Stonesin esitystä, ehkä vaikutteet ovat alitajuisesti siirtyneet sieltä bändille. Setti aloitettiin riehakkaalla Hot Wirella, joka räjäytti saliin todellista rokin tunnelmaa. Whitemanin ääni kuulosti samalta kuin bändin alkuaikoina ja mies soitti huuliharppuakin muutamaan otteeseen, muun muassa heti toisen kappaleen, Sexin, aikana, jossa myös korosti lantioliikkein kappaleen sanomaa. Laulajan eläytyminen kappaleisiin oli ilahduttavaa katsottavaa.

Kixin setti koostui suurimmista hiteistä ja tämän listan ulkopuolellakin riittää paljon priimaa kuunneltavaa. Joka kappaleessa on oma "kixinsä", mikä saikin yleisön hyvään riehaan. Debyytiltä kuultiin vain kappale The Itch, kun taas Midnite Dynamite-, Blow My Fuse- ja Hot Wire -levyiltä niitä kuultiin useampi ja seitsemänneltä, vuonna 2014 julkaistulta Rock Your Face Off -levyltä kuultiin kaksi kappaletta. Soundit olivat keikalla yhä kohdallaan. Keikalla pisti korvaan Whitemanin välispiikit, joissa eräässäkin kysyttiin oliko yleisö hieman tyhmä. Laulajan spiikit olivat varmasti sarkastisia, sillä keikalla kuultiin paljon muutakin sarkasmiin viittaavaa, vaikka vakavalla ilmeellä laulaja usein vitsejään heitti. Rockinghamissa ei tänä vuonna nähty paljoakaan sooloiluja, mutta Kix antoi tilaa kitarasoololle, joka ei ollut kovin pitkä tai kummoinen. Yksi kasariaikojen balladihelmiäkin soitettiin, nimittäin Don't Close Your Eyes, ja esityksessä oli juuri niin haikea tunnelma kuin kappaleessakin.



Rockinghamissa usein nähdyt Hell On High Heelz -tanssitytötkin pääsivät jälleen lavalle Girl Moneyn aikana ja lavalla nähtiin sen verran hurjia haaravälirevittelyjä, että siveellisempi yleisö olisi tuntenut tehneensä syntiä katsoessa ja lähtenyt keikan jälkeen ripittäytymään. Bändilläkin taisi kuviot hieman mennä sekaisin näissä peleissä, vähän häkeltyneen oloisia miehet olivat. Yleisöhuudatustakin tehtiin, sitä ei paljon tänä vuonna Rockinghamissa muuten tehty. Joku lyriikoita tietämätön joutui Whitemanin kohteeksi ja huusi mikkiin vain siansaksaa kaikkien, myös Whitemanin, huviksi Päälle tunnin setti lopetettiin yhtä riehakkaasti kuin se alkoikin, Cold Blood ja Blow My Fuse toimivat hyvin lopetukseen. Kixin keikka oli juuri niin ilahduttava ja energinen kuin muistinkin. Heitä kannattaa mennä katsomaan jos kohdalle sattuvat, sillä harvoin bändeillä kappaleet ja esitys käyvät yhteen näin hyvin.

Setti: Hot Wire, Sex, The Itch, Midnite Dynamite, No Ring Around Rosie, Get It While It's Hot, Love Me With Your Top Down, Cold Shower, Don't Close Your Eyes, Wheels in Motion, Girl Money. Encore: Cold Blood, Blow My Fuse.

 

LAUANTAI 21.10

Ruotsalainen yhden levyn Cruzh (2016) julkaissut Cruzh aloitti sunnuntain meiningin. He soittivat huhtikuussa Milanon Frontiers Rock -festivaaleilla, jossa näin yhtyeen ensimmäisen kerran. Bändin laulaja on vaihtunut sitten debyytin julkaisun ja Milanon keikalla olikin jo uusi laulaja, Blanc Facesissa kitaraa soittanut Philip Lindstrand (yllä). Vanha laulaja Tony Andersson on nykyään bändin kosketinsoittaja ja debyytillä taustalaulajana toiminut Matt Silver on nykyään bändin rumpali. Muut bändin jäsenet ovat Dennis Butabi Borg (basso) ja Anton Joensson (kitara). Koska Milanon keikka ei vakuuttanut - bändi ei tuntunut livenä kovin toimivalta - en odottanut Rockinghaminkaan keikalta paljoa. Keikka alkoi jo puoli yhdeltä ja silti The Level oli jo lähes täynnä, ehkä siitä syystä, että Cruzhin debyytti on kuitenkin täynnä hienoja melodisen rockin ralleja ja bändi nähtiin nyt ensimmäistä kertaa Rockinghamissa.

Setti oli yhtä kappaletta vaille debyytin tuotantoa. First Cruzh omistettiin Vince Neilille, joka on kitaristi Joenssonin idoli. Bändillä oli hyvä rockmeininki lavalla ja he näyttivät enemmän glam-rokkareilta kuin melodisen rokin bändiltä. Tyyli juontaa juurensa varmasti glam-bändi TrashQueenista, jossa osa jäsenistä soitti. Lindstrand oli bändin suurin hahmo, sillä laulajalla riitti virtaa rampata ympäri lavaa viihdyttämässä kaikkia eturivissä ja hänen esiintymisensä oli sympaattista. Lindstrand itse asiassa osoittautui festivaalien yhdeksi sympaattisimmaksi henkilöksi, hänestä jäi erittäin ystävällinen kuva kaikille jotka hänet tapasivat. Muusikkona Lindstrand on kuitenkin parempi kitarassa kuin laulussa. Rockinghamissa hän oli kuitenkin karvan verran parempi kuin Milanossa. Tuntuu siltä, ettei Cruzh oikein tunnu löytävän musiikkiinsa sopivaa laulajaa ja livenä kuulostavat vielä hakevan paikkaansa. Tässä kovin köykäisessä vedossa ilahdutti kuitenkin Lindstrandin esiintyminen, mies osasi tarrautua kappaleiden koukkuihin ja eläytyi niihin, vieläpä naisten iloksi treenatut vatsalihakset lavalta loistaen. Ja onhan basisti Borg myös oma hahmonsa turkiskaulusliivissään (joka on toivottavasti tekoturkista). Toivotaan, että Cruzh toimisi dynaamisemmin livenä tulevaisuudessa, sillä tällaisena se ei anna kuulijalleen paljoa. Se on harmi, sillä debyyttiä kuuntelee kyllä mielellään.

Setti: Hard to Get, Before I Walk Alone, Survive, In n' Out of Love, First Cruzh, Moonshine Bayou, Set Me Free, Aim for the Head

Miesvoittoisen festivaalin ainoat naisesiintyjät olivat tänä vuonna skotlantilainen The Amorettes (Gill Montgomery - kitara/laulu, Hannah McKay- rummut, Heather McKay - basso), joka on kiertänyt Eurooppaa muun muassa Thunderin, Black Stone Cherryn ja Gunin kanssa ja lämpännyt ainakin W.A.S.P.:ia ja Sebastian Bachia, mutta bändi oli tästäkin huolimatta Rockinghamin yleisölle oudompi tuttavuus. Ehkäpä siksi, että bändi soittaa melodisesta rokista poikkeavaa räkäistä rokkia Girlschoolin, Joan Jettin ja naispuolisen Motörheadin tyyliin, eikä näin ollen vetoa Rockinghamin tyypilliseen yleisöön. Bändi on kuitenkin perustettu jo vuonna 2009 ja on julkaissut kolme levyä, joista viimeisin on White Hot Heat (2016).



Keikka alkoi ääniongelmilla, laulusta ei hetkeen kuulunut mitään. Se ei kuitenkaan bändin menoa haitannut, sillä keikka alkoi kuin tykin suusta räväkällä asenteella, jota todellakin riitti. Alkuviivoilla kuitenkin tuntui, että näin väärään paikkaan buukattu bändi ei saisi yleisöä innostumaan. Tämä tuntuikin vaivaavan naisia, jotka veivasivat keikan läpi kasvot ärsytyksestä rytyssä ja yrittivät kovasti saada yleisöä bailufiiliksiin. Keski-ikäistä yleisöä ei kuitenkaan helpolla saada riehumaan mukana, joten näiden nuorten riiviörokkareiden oli tyytyminen enimmäkseen vain lujiin suosionosoituksiin kappaleiden jälkeen. Se osoittikin, että bändille alettiin lämmetä. Kukaan ei silti tuntenut bändin tuotantoa senkään vertaa, että kappaleita olisi laulettu mukana. Soittopuoli bändillä oli keskinkertainen, mutta asennetta ja rock-uskottavuutta naisilla piisasi enemmän kuin monilla miesbändeillä.

Setti: Stealing Thunder, Let the Neighbours Call the Cops, Get What's Coming, Come 'N' Get It, Crusader, Rock Me Roll Me, Bull By The Horns, Give 'Em Hell, White Russian Roulette, Hot And Heavy

Monilla festivaaleilla kierrätetään samoja bändejä, yleensä muutaman vuoden tauon jälkeen, eikä Rockingham ole poikkeus. Englantilainen Vega soitti ensimmäisessä Rockinghamissa ja näitä edeltävillä Firefest-festivaaleillakin. He olivat siis suurimmalle osalle yleisöä jo vanhoja tuttuja ja jopa läheisiä kavereita ja siksi saivatkin riemukkaan vastaanoton. Melodista rokkia pop-vivahtein soittava bändi osoittautui tämän vuoden Rockinghamin yhdeksi tiukimmaksi bändiksi. Keikka käynnistyi voimallisella kappaleella Hands in the Air, joka kohottaa aina tunnelman kattoon. Bändillä oli hyvä meininki ja sounditkin olivat perjantain jäljiltä yhä kohdallaan. Kuten viime vuonna, myös nyt suurin osa bändeistä soitti samoilla vahvistimilla ja rummuilla ja saman miksaajan avustuksella, mutta konsepti tuntui melko toimivalta.



Neljä levyä julkaissut Vega sai 45 minuuttia soittoaikaa, joka meni todella nopeasti. Bändillä on niin paljon toimivia kappaleita, että he voisivat helpolla soittaa parinkin tunnin jyräävän setin. Nick Workmanin ääni on yhä kunnossa ja bändi (James Martin – koskettimet, Tom Martin – basso, Marcus Thurston – kitara, Mikey Kew - kitara, Martin John Hutchinson - rummut) soitti kuin olisi perustettu jo paljon ennen vuotta 2009, niin vakaalla pohjalla esitys oli. Vuoden 2016 levyltä Who We Are kuultiin peräti viisi kappaletta ja vaikka levyä ei tunneta yhtä hyvin kuin vanhempaa materiaalia, sai se silti hyvän vastaanoton. Muuten setti koostui aiemminkin Nottinghamissa kuulluista kappaleista, joihin yleisökin osasi laulaa mukana. Keikka päätettiin bändin suurimpaan hittiin Kiss of Life, jossa yleisöä huudatettiin ja siinä fiilisteltiin pitkään. Taustanauhoja aina vieroksunut Vega soitti tälläkin kertaa kaiken livenä ja veto oli huikea. Jos tämän keikan missasi, missasi paljon. Jos katsot bändin videoita YouTubesta, ei nauhoitusten äänenlaatu todellakaan vastaa livesoundia. Paikan päällä kaikki kuului kirkkaasti ja tasapainossa.

Setti: Hands in the Air, Stereo Messiah, Every Little Monster, Gonna Need Some Love Tonight, What the Hell, Ignite, Explode, White Flag, Saving Grace, Kiss of Life

Viime vuonna Rockinghamissa nähtiin Fortune, eräs AOR-musiikin legendaarisimmista bändeistä, ja nyt heidät tuotiin tänne uudelleen. Kokoonpano on pysynyt samana; bändin perustajaveljekset Richard Fortune (kitara) ja Mick Fortune (rummut), Ricky "Rat" Tierney (basso), Larry Greene (laulu) ja Mark Nilan (koskettimet). Jo 70-luvulla perustettu bändi on pysynyt muuten melko tuntemattomana, mutta laulaja Greene on niittänyt mainetta säveltämällä mm. elokuviin Top Gun, Over the Top ja Päättymätön Tarina 2 ja useisiin televisiosarjoihin. Hän on tunnettu myös bändistä Harlan Cage.

Toiveissa oli, että tänä vuonna keikka menisi viimevuotista paremmin, sillä viime vuonna setissä kuultiin paljon mokia. Karvan verran bändi olikin petrannut, mutta edelleen vähän laahaavan oloista settiä piti kasassa Greenen sympaattinen esiintyminen ja soljuvasti kulkenut laulu, jossa ei muutosta huomannut bändin ensimmäiseen levytykseen. Keikkaa kannatti katsoa enemmän nostalgiatunnelmissa kuin yrmeästi täydellisyyttä vaatien, sillä Fortunessa on kyse menneen ajan tunnelmista ja 80-luvun soundeista. Näin keikasta nauttikin enemmän. 

Fortune-levyltä (1985) kuultiin seitsemän kappaletta, Home Free mukaan lukien, joka lisättiin myöhemmin bonuskappaleeksi. Levy on täynnä AOR-hittejä, joten kelpasi näitä livenä kuunnellakin. Hienoksi yllätykseksi settiin oli viime vuodesta lisätty Greenen Through the Fire -kappale, josta tuli hitti ilmestyessään Top Gun -leffassa. Uudelta tämän vuoden EP:ltäkin kuultiin paljon lupailleet Don't Say You Love Me ja What A Fool I've Been. Toivottavasti bändi saa uuden, kauan sitten lupaamansa, levyn joskus julkaistua. Fortune esiintyi iloisesti ja varsinkin hilpeän letkeää basisti Tierneytä oli ilo katsella hänen eläytyessään kappaleisiin välillä jopa niin, että soitto unohtui. Fortunen veljekset keskittyivät kuitenkin esiintymistä enemmän soittamiseen. Home Free lopetti setin, jossa oli kauttaaltaan lämmin tunnelma, joka usein jää uupumaan nykybändeiltä heidän keskittyessään vain täydelliseen vetoon.

Setti: Deep In the Heart of the Night, Thrill of It All, Don't Say You Love Me, Bad Blood, Smoke From a Gun, What a Fool I've Been, Lonely Hunter, Dearborn Station, Through the Fire, Home Free 

Yksi Rockinghamiin eniten odotetuista esiintyjistä oli Survivor-bändin alkuperäinen laulaja Dave Bickler, jonka äänen myötä maailma tuli tuntemaan yhden tunnetuimmista rock-klassikoista, nimittäin Eye of the Tigerin. Kappale tuli tunnetuksi Rocky 3 -leffasta. Bickler lauloi Survivor-bändin neljällä ensimmäisellä levyllä, joten keikalle oli siis luvassa melkoista kasarirokin ilotulitusta. Taustabändinä nähtiin Bailey-bändin jäsenet; Nigel Bailey (basso), Paul Hume (kitara), Andy Bailey (koskettimet), Adrian Boyd (kitara) ja Steve Clarkson (rummut). Nigel korvasi bassossa Paul Ellisin.



Jo viiden aikaan iltapäivällä alkanut keikka oli vain tunnin mittainen. Oli harmi, että setti oli näin lyhyt, sillä materiaalia Bicklerillä olisi riittänyt. Keikka alkoi hienosti Survivorin Eye of the Tiger-levyn kappaleella Feels Like Love ja vuoden 1984 Vital Signs -levyn High On You -kappaleella, jotka nostattivat tunnelmaa ja yleisö lauloi mukana. Näitä kappaleita oli turha esitellä, ne olivat yleisölle jo niin tuttuja. Rockinghamissa ei kovin moni bändi tänäkään vuonna esitellyt kappaleitaan ja välispiikitkin pidettiin lyhyinä, ja niin teki myös Bickler. Esiintyminen laulajalla oli vähäilmeistä ja hieman vakavaa ja olemus oli vaatimaton ja nöyrä. Hän eläytyi hillitysti kappaleisiin ja pyrki innostamaan yleisöä kurottelemalla heitä kohti. Bicklerin ääni ei ollut aivan vanhassa kuosissa, enää ei vedetty yhtä korkealta kuin aiemmin, mutta setti toimi matalammaltakin vedettynä. Luultavasti polyyppien poistoleikkaus kurkusta ei koskaan palauttanut Bicklerin ääntä ennalleen.



Muu bändi esiintyi vähäeleisesti ja antoi enemmän tilaa Bicklerille. Tämän ikäiset miehet kuitenkin harvoin enää innostuvat riehumaan, joten lavalla ei varsinaisesti show'ta nähty. Setti vedettiin rutiinilla läpi ja siinä kuultiin yksi uusikin kappale, Hope. Setin puolivälissä yleisön into kuitenkin laantui, sillä Bickler kompastui samaan kuin moni muukin bändi täällä, covereiden soittamiseen. Niiden välissä Bickler vitsaili kitaran vaatiessa virittämistä, että tämän kappaleen nimi on "virittäminen". Hyvin bändiltä lainatkin kulkivat, mutta onneksi setin lopussa kuultiin vielä pari Survivorin kappaletta. Setin päätti itsestään selvästi Eye of the Tiger, joka on kuultu Nottinghamissa monesti edesmenneen Jimi Jamisonin laulamana. Nyt olikin jännä kuulla se itsensä Bicklerin laulamana ja nähdä miten yleisö siihen reagoi. Kansa lauloi hyvin mukana ja yhä innostui kappaleesta, vaikkei suurempaa juhlahumua ilmassa ollutkaan. Kokonaisuudessaan keikka oli ilahduttavan miellyttävä vanhalle Survivor-fanille, vain coverien lisäyksestä tuli miinusta yleisön puolelta.

Setti: Feels Like Love (Survivor), High On You, (Survivor), Hope, Caught in the Game (Survivor), Can't Get Enough (Bad Company), You've Got to Hide Your Love Away (The Beatles), Chevy Nights, All Right Now (Free), I Can't Hold Back (Survivor), Eye of the Tiger (Survivor)

Seuraavakin bändi oli nähty Nottinghamissa jo muutamaan kertaan. Kanadalainen vuonna 1987 perustettu Harem Scarem on kova tulittamaan upeilla lauluharmonioilla ja koukuttavilla melodioillaan ja soittaa suurella sydämellä. En muista koskaan nähneeni heiltä huonoa keikkaa ja samaa mieltä oli luultavasti muukin yleisö. Tänä vuonna bändi julkaisi viimeisimmän levynsä United, joka on yhä perinteistä, upeaa Harem Scaremia. Yksi tuotteliaimmista bändeistä (14 studiolevyä takanaan) onnistuu yhä luomaan maagisia levyjä, mihin ei monikaan vanha kehäkettu kykene. Nelihenkinen bändi oli Harry Hess (laulu, yllä), Pete Lesperance (kitara), Stan Miczek (basso) ja alkuperäinen rumpali Darren Smith, joka toimii tällä hetkellä kiertuerumpalina korvaamassa Creighton Doanea.



United-levyn nimikappale aloitti 75-minuuttisen setin. Levy taisi olla yleisölle tuttu, sillä se nautti keikasta ensihetkestä lähtien. Haaremi-kundit esiintyivät melko vähäeleisesti, mutta läpi keikan kestohymyillyt Hess piti huolen yleisön huomiosta. Rummuissa paukutteli mallikkaasti ilman paitaa Suomessakin Jake E. Leen bändin Red Dragon Cartelin kanssa vieraillut Smith, joka esiintyi ehkä innokkaammin kuin muu bändi. Smith myös lauloi kappaleen Sentimental Blvd rouhean tummalla äänellään. Koko bändi lauloi jälleen taustoja, tosin Lesperance ja Miczek laiskemmin, ja hienolta kööri ja koko keikka jälleen kuulosti. United-levyltä kuultiin peräti viisi kappaletta ja vaikkei niitä olisi aiemmin kuullutkaan, ne tuntuivat tutuilta. Miksi muuttaa jo toimivaa konseptia? Setin loppupuolella kuultiin yksi bändin suurimmista hiteistä, No Justice, johon vedettiin pitkä väliosa, jossa Hess kokeili miten korkealle pystyy kirkumaan ja Lesperance pääsi sooloilemaan pidempäänkin. Kappale on siinä mielessä jännä, että se nopeutuu loppua kohden ja päättyy upeisiin vokaaliharmonioihin. Vielä oli setissä jäljellä uuden levyn kaksi kappaletta ja nekin toimivat loistavasti. Bändillä oli oikea paikka festivaalien aikataulussa, sillä näin huikeaa esitystä olisi ollut harmi sijoittaa lämmittelevien bändien joukkoon.

Setti: United, Here Today Gone Tomorrow, Hard To Love, Stranger Than Love, Sentimental Blvd., Bite the Bullet, If There Was a Time, Slowly Slipping Away, Change Comes Around, Mandy, Garden of Eden, No Justice, Sinking Ship, No Regrets



Lauantain pääesiintyjä oli Mötley Crüen laulaja Vince Neil, jolta odotimme festivaalien suurinta showta. Oli upeaa, että Neil saapui paikalle, sillä hän oli tosiaan perunut joitain edeltäviä keikkojaan ja myös kukkoillut niistä osan pilalle. Muutaman minuutin myöhässä alkanut keikka lähti mahtipontisesti käyntiin Mötiköiden kappaleella Dr. Feelgood ja yleisö oli täysissä fiiliksissä. Neilin taustabändinä nähtiin Slaughterista tutut Dana Strum (basso), Jeff Blando (kitara) ja Zoltan Chaney (rummut), joista Chaney on tullut tutuksi hullusta soittotyylistään. Täälläkin hänen tyyliään seurattiin silmät tarkkana: mies soittaa kuin spiidipäissään oleva räsynukke, jolta odottaisi hetkellä millä hyvänsä irtoavan joku parsittu jäsen tai vähintään rumpusetin osien luulisi sinkoilevan ympäriinsä tuulimyllymäisen soittotyylin vuoksi. Nytkin nähtiin ainakin seisaaltaan soittamista, hyppyjä rumpujen yltä, kapuloiden viskomista ja pyörittelyä ja jalkojen heilutusta rumpujen yllä. Kysyttyäni Chaneyltä mistä hän saa energiansa hän vastasi erittäin vakavalla naamalla: "ylhäältä".



Kuten odottaa saattaa, Neilin setti piti sisällään vain Mötiköiden kappaleita, lukuun ottamatta Jeff Blandon laulamaa Black Sabbath -coveria Heaven And Hell. Mötiköiden materiaalia kuultiin viideltä bändin ensimmäiseltä levyltä ja Neilin soololevyiltä ei harmikseni mitään. Neil täytti odotuksemme monella tapaa; esiintyminen oli yhtä show'maista kuin Mötiköiden suurimmillakin keikoilla, kuulimme hittejä toisensa perään ja bändikin esiintyi kuin kyseessä olisi suuri stadionkeikka. Viimeksi näkemälläni Mötiköiden keikalla vuosia sitten Neilin ääni oli kamalassa kunnossa ja sen jälkeen en enää uskaltanut bändiä lähteä katsomaan. Nytkään en odottanut kympin tai edes kutosen suoritusta, mutta oli se parempi viimekertaisesta. Eihän Neil koskaan ole kummoinen laulaja ollutkaan, mutta ääni on toiminut omalla tavallaan Crüen musiikkiin. Neilillä tuntui olevan sydän paikallaan kappaleita laulaessaan, eikä esityksessä ollut lainkaan väkinäistä vääntöä. Välillä piti tosin laulattaa yleisöä säästääkseen ääntä ja kertosäkeissä bändi lauloi usein ilman Neiliä.



Nähtiin Neil soittamassa hieman kitaraakin, huonosti, kappaleessa Don't Go Away Mad (Just Go Away), mutta enimmäkseen hän keskittyi olemaan juuri se hahmo jona hänet tunnemme, kasariheville omistautunut rokkistara. Se hyvä puoli näin pienissä keikkapaikoissa on, että vihdoin pääsin näkemään tämän maailmanluokan staran aivan eturivistä ilman suurempaa häsläystä. Jos vain on kohtelias niin yleensä paikka löytyy jostain välistä. Melkoista oli muuten huomata, ettei edes näin suurelle tähdelle saatu tehosteiksi viime vuonna paljon käytettyjä savulaitteita ja show oli muutenkin riisuttu lähes kaikesta. Riisuttuja olivat myös lavalle nousseet Hell on High Heelz -tanssitytöt, jotka Girls Girls Girls ja Wild Side -kappaleiden aikana puolialastomina kiehnäsivät ympäri lavaa ja muusikoita. Ei ollut vaikea arvata, että nämä tytöt nähtäisiin lavalla Neilin aikana ja toivathan he sisältöä muuten pelkästään bändiläisten vetämään show'hun.



Oli hienoa nähdä, että Neil jaksoi nykykunnossaankin temmeltää pitkin lavaa kuin parikymppinen. Esiintymisessä ei ollut oikeastaan mitään eroa Mötiköiden vuoden 1989 Helsingin-keikkaan, jolloin näin bändin ensimmäisen kerran Dr. Feelgood -kiertueella. Tosin, jos Neil olisi aikoinaan harrastanut saksipotkuja David Lee Roth -tyyliin, ne eivät varmasti enää lähtisi. Noin 70 minuutin setin luultiin päättyvän Wild Sideen ja saliin ehti tulla valotkin ja suuri osa porukasta jo valua paikalta ulos, kun lavalta alkoi kuulua Live Wiren sointuja. Sitä ei osattu odottaa ja viimeinen kappale vedettiin yhtä dynaamisesti ja innolla kuin muukin keikka, tosin väliin huudatettiin vähän vaisua yleisöä. Neilin vaikeroivasta äänestä huolimatta jäi keikasta silti hyvä mieli, ainakin heille joille tunnelma merkitsee enemmän kuin täydellisyys ja jotka yhä jaksavat innostua kasarihiteistä.

Setti: Dr. Feelgood, Piece of Your Action, Looks That Kill, Home Sweet Home, Don't Go Away Mad (Just Go Away), Same Ol' Situation (S.O.S.), Heaven and Hell (Black Sabbath), Kickstart My Heart, Girls Girls Girls, Wild Side. Encore: Live Wire.

 

 

SUNNUNTAI 22.10

Sunnuntain aloitti englantilainen Bailey, mutta missasin keikan. Yllä kuitenkin kuva. Kuulemani mukaan he soittivat mukiinmenevän keikan ja bändin kappaleetkin ovat samaa luokkaa. He varmasti toimivat päivän aloitusbändinä hyvin ja ainakin Bicklerin taustabändinä se toimi mallikkaasti. Kahden aikaan seuraavana esiintyi myös Englannista kotoisin oleva Moritz. Ihme kyllä bändi on jäänyt itseltäni pimentoon vaikka nimi kalskahti tutulta, joten oli kiva nähdä jotain uutta. Uudesta bändistä ei kuitenkaan ollut kyse, sillä Moritz kasattiin jo 31 vuotta sitten ja tänä vuonna heiltä ilmestyi neljäs levy About Time Too. Bändin jäsenet ovat kitaristit Mike Nolan ja Kenny Evans, basisti Ian Byles, kosketinsoittaja Chris Teeder, liverumpali Russ Wilson ja laulaja Peter Scallan.



Hieman raspiääninen Scallan oli rento esiintyjä kuten myös muu bändi. Keikan alun kappaleet kuulostivat hyviltä ja lupailivat jotain suurempaa. Uudelta levyltä kuultiin muun muassa Unwanted Man, joka kuulosti yhtä vakaalta kamalta kuin aiempikin setti. Se alkoi megalomaanisen pitkällä ja tuhdilla kosketinmattointrolla ja sisälsi vokaaliharmonioita, jotka varmasti levyllä ovat korkealentoisempia ja hienompia, vaikka livenäkin bändi hoiteli homman hyvin. Muuten setti sisälsi vain kolmen viimeisen levyn materiaalia. Moritz luokitellaan AOR-bändiksi, mutta siinä aistii paljon vanhan koulukunnan klassista rokkia, joksi itse bändin luokittelisin. Paljon lupailleesta alusta huolimatta bändi ei kuitenkaan yltänyt ihan niihin sfääreihin jota siltä odotin, mutta kaukana ei olla täydellisistä klassisen rokin hiteistä. Jos kunnon biisinikkari pääsisi työstämään näitä kappaleita, homma olisi paketissa.

Setti: Fire, Break It Up, To The Moon and Back, Should've Been Gone, You Don't Know What Love Is, Unwanted Man, Same But Different

Puolilta päivin aloitti myös vanha Nottinghamin kävijä, Airrace. Kyseessä on vuonna 1982 perustettu hard rock -bändi, joka myös ammentaa paljon klassisesta rokista. Viimeksi bändiltä joitain vuosia sitten näkemäni keikka oli vakuuttava, joten odotin tämänkertaiselta samaa. Nyt bändin kokoonpano oli kuitenkin muuttunut lähes kokonaan, joten oli arvoitus, miten keikka sujuisi. Monia jäsenvaihdoksia kokeneessa bändissä nähtiin nyt ainoana alkuperäisjäsenenä kitaristi Laurie Mansworth. Muut jäsenet olivat Serpentinen laulaja Adam Payne, Rocky Newton (basso, Lionheart), Dhani Mansworth (rummut) ja Linda Kelsey Foster, joka soitti kukilla koristeltuja koskettimia. Kuriositeettina kerrottakoon, että Airrace oli rumpali Jason Bonhamin ensimmäinen bändi, jonka debyytillä Shaft Of Light (1984) hän myös soitti.



Setti tasapainotettiin Shaft of Lightin ja ensi vuonna ilmestyvän kolmannen levyn materiaaleihin. Tulevalta levyltä kuultiin kaksi kappaletta, jotka olivat lyriikkavideona julkaistu, välitöntä hittipotentiaalia sisältävä Eyes Like Ice sekä Men From The Boys, joka on kuin tasaisesti etenevä katulana, ja ehkä sen vuoksi ei aiheuttanut yleisössä tunnepurkauksia. Paynen ääni toimii Airracen kappaleisiin hyvin ja laulaja esiintyi ilman paineita (payneita?). Tämäkin kokoonpano toimi livenä ja esitys oli rentoa ja välitöntä. Siinä mielessä on hienoa nähdä vanhempia, jo paljon keikkoja ja kiertueita tehneitä bändejä, että turha kukkoilu ja asennevammat ovat monilla kariutuneet ja muusikoilla ei ole estoja lähestyä yleisöään ja avautua heille jopa syvemminkin. Airrace tuntui livenä helposti lähestyttävältä bändiltä ja Paynen muutama vuosi sitten tavattuani tiedän ainakin hänen olevan normioloissa rento humoristi. Bändi kannattaa tsekata, jos kaipaa hardrockiinsa klassisen rokin vivahteita.

Setti: Caught In The Game, Not Really Me, Eyes Like Ice, I Don't Care, Promise To Call, First One Over The Line, Men From The Boys, Brief Encounter


Päivän ensimmäisen tunnin setin sai Brother Firetribe, joka esiintyi Nottinghamissa toista kertaa sitten vuoden 2014 Firefestin päättäjäisbileiden. Mahtavaa kyllä, Tribe oli yksi festivaalien odotetuimpia bändejä ja he saivat kovaa hehkutusta festivaalin Facebook-sivuilla jo ennen keikkaansa. Tribe oli keikan aikaan Euroopan-kiertueella Shiraz Lanen kanssa ja saapui paikalle kiertuebussillaan. Tavatessani kundit ennen keikkaa sain kuulla, että kiertuepoppoo oli nyt flunssan tai keuhkoputkentulehduksen kourissa. Laulaja Pekka Ansio Heinonkin ääni oli vähän matala, joten jännitin miten keikka mahtaa sujua. Tänä vuonna bändi julkaisi neljännen levynsä, Sunboundin, ja jännittävää oli nähdä myös miten uuden levyn kappaleet uppoavat Englannin yleisöön. Olisi myös ollut melkoista kuulla ensin Restless Heart John Parrin esittämänä ja sitten Triben, joka levytti kappaleen Sunboundille, mutta kappale kuultiin vain Parrin esittämänä.

Tennisheviksi vitsailtu bändi aloitti settinsä tutulla tennisottelu-introllaan, jossa kuullaan pelaajien puhkumista ottelun tiimoilta. Yhä se jaksaa naurattaa ja se nauratti myös yleisöä. Intron jälkeen ponnahti käyntiin Sunboundin Help Is On The Way, joka on toimiva aloituskappale ja yleisö oli heti innoissaan nähtyään bändin lavalla. Katsoin keikan alun suht keskeltä, mutta kun eteeni tuli jälleen pitkiä miehiä päätin mennä lavan sivulle. Omalla puolellani soitteli kitaraa aina symppis ja vekkuli Emppu Vuorinen ja koskettimia keskittyneen iloisena Tomi Nikulainen, kun taas Heino hanskasi enimmäkseen lavan keskialuetta ja basisti Jason Flinck pelleili lavan toisella puolella. Keskellä soitti Hannes Pirilä paikan lainarummuilla, jotka oli koko festivaalien ajan sijoitettu turhan matalalle. 



Edelleen soundit olivat hyvät, ne olivat hakusessa vain festivaalien ensimmäisenä päivänä. Bändi päätti jatkaa keikkaansa Sunbound-levyllä, ja vuorossa oli videonakin julkaistu Indelible Heroes. Uudet kappaleet eivät saaneet yhtä riehakasta vastaanottoa kuin vanhat, mutta toimivat silti. Ensimmäinen levy False Metal oli se, joka räjäytti tunnelman kattoon. Täällä levy onkin varmasti bändin tunnetuin, sillä sitä on soitettu Nottinghamin klubeilla jo sen ilmestyessä vuonna 2006. One Single Breathin livenä kuuleminen oli varmasti juhlaa monelle fanille, jotka eivät vielä olleet bändiä nähneet ja ovat fanittaneet heitä alusta lähtien. Heinon äänestä ei kuullut miehen sairastavan, ainakaan sinne mistä itse keikan katsoin, eikä kukaan muukaan myöntänyt huomanneensa mitään. Täytyy nostaa hattua muusikoille, jotka jaksavat sairaina nousta lavalle, vieläpä jos kurkku on kuin raastinrauta.



Ikävä kyllä setissä kuultiin vain yksi kappale vuoden 2014 julkaistulta Diamond in the Firepit -levyltä ja se oli For Better or for Worse. Kappaleessa on tarttuva voimakertsi, ja se oli yksi setin kohokohdista. Suvantovaihe saatiin Shock-kappaleessa ja kun tiluttelulta oli aikaa, ehti Vuorinen hörppiä bisseä telineeltä, johon oli asetettu sekä juoma että riviin kitaraplekuja faneille heitettäväksi. Yksi heitetyistä plektroista päätyi ensin päätoimittajamme olkapäälle ja ponnahti siitä jonkun tuoppiin. Yhtä vekkuleita ovat siis Vuorisen plekut kuin mies itsekin. Setin loppu oli yhtä tykitystä, nimittäin sinne oli lykätty bändin bailukappaleet. Taste of a Championin voittajasienifiiliksistä mentiin tuliseen "ihteensä", nimittäin I'm On Fireen, jossa kuultiin lujaa yleisölaulantaa, siitä Give Me Tonight Sunboundilta pääsi taas sekoittamaan ketkuilla sanoituksillaan Heinon laulua ja ennen encorea Heart Full of Fire sai yleisön sydämet sykkimään tulta. Heino hanskasi osansa tuttuun tyyliinsä, ja esiintyi rennosti ja luonnollisen karismaattisesti. Bändin johtohahmo osaa reagoida ympäristöönsä nopean humoristisesti, vähän kuin Rami Hetken Laulussa (Studio Julmahuvi).



Kuten vuoden 2014 Firefestissä, täälläkin Brother Firetriben setti sai aikaan yhtälaisen hurmoksen kuin huikeimmissa jalkapallo- tai jääkiekko-otteluissa. Tribellä on vahva katalogi täynnä melodisen rokin hittejä, joista moni olisi ollut maailman listojen kärjessä 80-luvulla. Englanti on täydellinen kohdemaa Tribelle, sillä täällä on vanhat perinteet juuri heidän musiikilleen. Englannissa bändi saa sille kuuluvaa arvostusta ja me paikalla olleet, noin parikymmentä suomalaista, saimme olla ylpeitä siitä, että Tribestä tuli yleisön mukaan tämänvuotisen Rockinghamin kovin bändi. Yhtä massiivisesti kuin painialuettaan liitoksistaan tömistäen hajottava sumopainija, palasi bändi heittämään vielä encoren järisyttävällä I Am Rock -hitillään, ja teki selväksi mistä toimivat hard rock -kappaleet on tehty ja voitti potin kotiin. Ei todellakaan jäänyt epäselväksi, että Tribe oli viikonlopun huikein bändi. Vaikka yleisö ei vielä täysin avautunutkaan Sunboundin kappaleille, voi olla että asia on toisin tulevaisuudessa. Ne, joille Sunboundin hetket olivat keikan suvantovaiheita, voitettiin lopulta puolelle setin muulla materiaalilla.

Setti: Sunbound / Help Is on the Way, Indelible Heroes, One Single Breath, Heart of the Matter, For Better or for Worse, Shock, Taste of a Champion, I'm on Fire, Give Me Tonight, Heart Full of Fire. Encore: I Am Rock

Seuraava bändi ei varmasti pettäisi. Daren jo monta kertaa nähneenä, ensi kerran jo 80-luvulla, tiesin, että seuraavaksi hallin täyttäisivät upeat kelttiläiset tunnelmat, joille äänen antaa ex-Thin Lizzyn jäsen Darren Wharton. Kaksi muuta Daren kasvoina Whartonin lisäksi toimivia ovat livenä nähty Vinny Burns (kitara) ja Nigel Clutterbuck (basso). Livenä nähtiin myös jo kauan bändissä soittaneet rumpali Kevin Whitehead ja kosketinsoittaja Marc Roberts. Kaihoisaa melodista rokkia ja AOR-genreä sekoittava Dare on julkaissut urallaan peräti yhdeksän levyä ja tuotanto on ollut tasaista ja taattua koko bändin uran. Viimeisin levy Sacred Ground julkaistiin viime vuonna ja sai huikeita arvioita. Jotain kummaa magiaa Walesin niityillä mahtaa leijua, koska bändi kykenee vuodesta toiseen säveltämään näin upeaa materiaalia.


 
Setin aloitti yllättäen kaihoisan leppoisa Sea of Roses, joka sai kuulijat alkuunsa kananlihalle ja kärvistelemään pitääkseen kyyneleet kurissa. Vaikka kappaleessa on liitävää energiaa, iloistakin sellaista, se pysyy uskollisena Daren tunnetuksi tuomalle surumieliselle soundille. Setin toinen kappale, Home, on Daren keskinkertaisempia kappaleita, jonka olisi voinut korvata jollain muulla, sillä hittejä bändillä riittää. Heidän ehkä tunnetuimmalta levyltä Out of the Silence (1988) kuultiin peräti viisi kappaletta, joista yleisö lämpesi eniten Abandonille ja Into the Firelle. Totta kai setissä kuultiin suomalaisillekin tuttu, huikea tunnelmankohottajahitti We Don't Need a Reason, ja Thin Lizzy-coveri Emerald, joka toimii aina. Taustalauluissa kuultiin kaikkia paitsi Whiteheadia ja läpi keikan kitara ja koskettimet loivat kädet kananlihalle nostattavia, sydäntä riipaisevan kauniita harmonioita. Aina yhtä koskettavaa on myös kuunnella Whartonia, jonka pehmeä raspinen ääni soljuu syvälle sieluun. Aurinkolaseissa jostain syystä esiintynyt laulaja on aina yhtä sympaattisen halattava esiintyjä, joka voittaa yleisön helposti puolelleen. Triben ja parin muun bändin lisäksi Dare kuului festivaalien niihin bändeihin, jotka herättivät eniten yleisön innostusta ja osallistumista. Dare onkin kova luu omalla maaperällään, mutta ihmettelen, miksei näin kovaa bändiä ole Suomeen tuotu sitten 80-luvun, koska se on yhä kovassa iskussa. Daren tunnin setti oli hurjaa mutta leppoisaa fiilistelyä ja keskinkertaisimmillaankin he pesevät useat bändit. Tämä musiikki on tehty suurella sydämellä ja heidät on aina yhtä mahtavaa nähdä livenä.

Setti: Sea of Roses, Home, I'll Hear You Pray, Days of Summer, Emerald (Thin Lizzy), Wings of Fire, We Don't Need a Reason, Abandon, Into the Fire, The Raindance, King of Spades, Return the Heart

Nottinghamissa nähtiin illan toiseksi viimeisenä bändinä Great White, jossa laulaa nykyään XYZ:n Terry Ilous. Entinen laulaja Jack Russell perusti aikoinaan Jack Russell's Great White -bändin, joka myös keikkailee. Ilousin ääni sopii bändin musiikkiin, siinä on samankaltaisuutta Russellin kanssa. Ilousin lisäksi lavalla nähtiin Audie Desbrow (rummut), Mark Kendall (kitara), Scott Snyder (basso) ja Michael Lardie (kitara, koskettimet). Hard rock on Rockinghamin yleisin genre ja nytkin pysyttiin siinä. Great White tosin osittain pohjaa bluesrokkiinkin ja jamittelu on aina heidän keikoillaan mahdollista. Tänä vuonna Rockinghamissa ei kovin pitkiä jammailusessioita miltään bändiltä nähty, ne olivat lähinnä lyhyitä pyrähdyksiä joita ei jammailuksi voi edes luokitella. Sama päti myös Great Whiten keikkaan.

Setin aloittanut, Full Circle -levyn (2017) I'm Alright ei mielestäni ollut paras mahdollinen valinta tunnelmaa kohottamaan, mutta sen lisäksi setissä kuultiin enää vain yksi uuden levyn kappale, nimittäin videonakin julkaistu Big Time. Ennen kuin tähän päästiin, soitettiin kuitenkin hyvin yleisöön kolahtaneet Hooked-levyn Call It Rock 'n' Roll sekä 80-luvun hitti, Once Bitten -levyn Lady Red Light sekä Elation-levyn (2012) (I've Got) Something for You. Great Whiten setti olisi kaivannut vahvempia taustalauluja, nyt muut musikantit lähinnä mumisivat mikkeihinsä ja kappaleet jäivät köykäisen tyhjiksi. Big Time toi settiin enemmän pelkistettyä, jammailevaa rokkia isolla kertsillä ja toimi näin. Setin toisella puoliskolla käsiteltiin jälleen vanhoja hittejä, jotka tietenkin koskettivat suuresti faneja. Aikaleima on vahvasti läsnä näissä kappaleissa, mutta fanithan palaavat heitä syvästi koskettaneeseen musiikkiin aina takaisin, kuulosti se miten paljon tahansa oman aikansa musiikilta.



75-minuuttisen setin viimeisessä kappaleessa, Great Whiten uudestaan tunnetuksi tuomassa Ian Hunterin Once Bitten Twice Shyssa Ilous päätti hetken laulattaa radiojuontaja Steve Pricea, jota kokemus huvitti. Paljon paremmin Price kuitenkin veti kuin Kixin laulattama siansaksaa laulanut fani. Yleisökin sai oman lauluosuutensa. Jotenkin huvittavaa, että coveri päätyi olemaan setin suurimpia kohokohtia, mutta toki kasariballaditkin kuten Save Your Love ja House of Broken Love toimivat. Great White oli livenä hyvin viihdyttävä, varsinkin jos katsoja oli napannut vahvempaa enemmänkin, muttei se kisojen tiukimpiin bändeihin kuulunut. Ilous on hyvä keulahahmo bändille, hän luo positiivista tunnelmaa iloisella olemuksellaan ja ottaa huomioon fanitkin.

Setti: I'm Alright, Call It Rock 'n' Roll, Lady Red Light, (I've Got) Something for You, Big Time, Desert Moon, House of Broken Love, Save Your Love, Mista Bone, Can't Shake It (The Angels), Rock Me, Once Bitten Twice Shy (Ian Hunter)

Loverboy teki paluun Englantiin 30 vuoden tauon jälkeen ja soitti Rockinghamin sunnuntain pääbändinä. Kitarassa nähtiin yksi kasariaikakauden tiukimmista hemmoista, jo 71 vuoden ikään päässyt Paul Dean, joka on työskennellyt esimerkiksi Bryan Adamsin, Kissin ja Bon Jovin jäsenten kanssa. Muut Loverboyn jäsenet olivat Doug Johnson (koskettimet, huuliharppu), Matt Frenette (rummut), Ken "Spider" Sinnaeve (basso) ja aikansa kultakurkku Mike Reno, jonka laulamana on tullut tunnetuksi monta hittiä, myös leffoista kuten Footloose, jossa Reno laulaa Almost Paradise -dueton Heartin Ann Wilsonin kanssa ja Top Gun, jossa kuullaan Loverboyn hitti Heaven In Your Eyes. Ei myöskään pidä unohtaa Brother Firetribenkin versioimaa Chasing the Angelsia, joka kuultiin vuoden 1988 leffassa Iron Eagle II. Pitkästä urastaan huolimatta Loverboy ei ole julkaissut kuin kahdeksan levyä, jollei mukaan lasketa Rock 'n' Roll Revivalia, jolle levytettiin kolme uutta kappaletta. Viimeisin levy on Unfinished Business (2014), jolta ei kuitenkaan livenä kuultu mitään.


 
Monien fanien odotukset olivat katossa, koska Loverboyta ei oltu Englannissa nähty niin pitkään aikaan. Bändi sai jopa Pricelta esittelyn ennen lavalle tuloa, eikä täällä tänä vuonna juuri bändejä esitelty. Keikka alkoi hieman myöhässä teknisten ongelmien vuoksi, joita koettiin festivaalien aikana muutamia. Jännää kyllä, setti päätettiin aloittaa vähemmän suositulla Wildside-levyn Notorious-kappaleella, mutta mielestäni aloitus toimi hyvin ja olen aina pitänyt kappaleesta, vaikka ilmestyessään se olikin pienoinen sokki bändin päivitettyä soundiaan modernimmaksi. Keikan jälkifiiliksissä olen sitä mieltä, että tältä levyltä olisi oikeastaan pitänyt soittaa enemmänkin kappaleita, sillä setin muutama kappale junnasi liikaa paikallaan. Olisi esimerkiksi ollut hienoa kuulla Break It To Me Gently ja Love Will Rise Again, joissa on enemmän irrottelufiilistä kuin esimerkiksi setissä kuulluissa Take Me to the Topissa ja When It's Overissa.



Loverboyssa lauloi taustoja lähes koko bändi. Renon erikoinen mikkikikkailu aiheutti suurta polemiikkia jälkeenpäin siitä, lauloiko mies oikeasti kaiken livenä vai ei. Reno nosteli mikkiä otsansa korkeudelle ja venkutteli sitä edestakaisin kasvojensa edessä, mutta kuulemamme perusteella laulu ei ollut täydellistä, vaan livestä kykeni kuulemaan huohotusta, epävireisyyttä ja jopa sanojen kesken jättämistä ja kappaleiden lopussa laulun venyttämistä. Voi kuitenkin olla, että osa lauluista tuli livenä ja osa nauhalta tai kyseessä oli vanhempi nauhoitus joltain paremmin sujuneelta keikalta. Joka tapauksessa en antanut asian häiritä sen enempää vaan nautin siitä, että vihdoin näin bändin livenä ensimmäistä kertaa ja Paul Deanin, jota olen kuunnellut naskalista asti. Loverboy olisi voinut jättää setistään pois soolot ja The Doors -jammailut ja täyttää paikat Deanin kappaleilla.



Loverboyn setti oli sooloista huolimatta silkkaa hittilistaa ja bändi oli festivaalien päättäjinä paikkansa ansainnut, vaikkeivat ikääntyneet tähdet enää suuremmin jaksaneet esiintyä. Esiintyminen oli hyvin tyypillistä heidän ikäisilleen, rentoa paikallaan jamittelua ja yleisön laulattamista. Keikan suosikkikappaleiksi päätyivät ainakin Turn Me Loose, Lovin' Every Minute of It ja Working for the Weekend, joista varsinkin viimeksi mainittu innosti yleisön tanssimaan ja laulamaan mukana. Reno osasi esiintyä vakuuttavasti, oli laulun laita sitten miten lie, ja enemmistölle jäi keikasta hyvä fiilis.

Setti: Notorious, Lucky Ones, Queen of the Broken Hearts, Take Me to the Top, It's Your Life, This Could Be the Night, Kid Is Hot Tonight, When It's Over, Hot Girls in Love, rumpu/bassosoolo, Turn Me Loose, Working for the Weekend. Encore: Lovin' Every Minute of It

Jälkimeiningit olivat perinteen mukaan jälleen Crowne Plaza -hotellissa ja muutamassa muussa baarissa, mutta me vietimme viimeisenkin illan Crownessa, jonne saapuivat myös Shiraz Lanen Joel Hiljanen ja Brother Firetriben Heino ja Pirilä ja tietenkin usean muunkin bändin jäsenet. Juttelimme vielä ainakin Great Whiten Ilousin kanssa, joka oli kasvotustenkin todella lämmin persoona. Vastikään remontoidussa Crowne-hotellissa oli nyt enemmän istumapaikkoja ja mukavan lämmin tunnelma. Siellä on aina yhtä helppoa ja rentoa tutustua bändin jäseniin, toisin kuin jos menisi meluisaan baariin, jossa ei voi keskustella kunnolla. Ikävä kyllä, kolmas festivaalipäivä oli tehnyt tehtävänsä, emmekä jaksaneet valvoa hotellilla kovinkaan myöhään, vaikka juhlat olisivat jatkuneet aamutunneille asti.

Suosittelen tutustumaan festivaaleihin, jos melodinen rock koskettaa, sillä täällä näkee paljon niitä bändejä joita Suomeen ei ehkä koskaan tule. Festivaalitilat ovat siistejä ja juomaakin saa helpolla. Syömäänkin pääsee nopeasti, sillä The Level on hyvin lähellä monia ravintoloita, joista ruoan saa nopeasti. Ja koska festivaaleilla on enimmäkseen keski-ikäisiä faneja, on meno rauhallista. Tänä vuonna Rockinghamiin pääsivät tosin alaikäisetkin aikuisen seurassa, mutta heitä ei pahemmin näkynyt.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Satu Reunanen   Kuvat: Kari Helenius
http://www.rockinghamlive.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1801 Palaa »