Beast In Black

Battle Beastista 2014 riitaisissa merkeissä lähtöpassit saanut Anton Kabanen iskee Beast In Blackin Berserker-debyytillä tiskiin ehkä vuoden 2017 kovimman heavy metal -albumin. Levy sai Imperiumi.netin arviossa Aleksi Peuralta lähes maksimipisteet, ja imartelevia arvioita on sadellut muualtakin.

Yhtyeen tähti on lupaavassa nousussa. Tämän haastattelun julkaisuhetkellä bändi on kiertämässä Eurooppaa legendaarisen W.A.S.P.:in lämmittelijänä, ja siitä huolehtii Nightwishinkin asioita hoitava manageritoimisto, Till Dawn They Count. Kaikki merkit viittaavat siihen, että käsissä olisi Suomen seuraava kansainvälinen raskaan musiikin tähtiryhmä. Mutta palataanpa aluksi Antonin edellisestä bändistään erottamiseen johtaneihin juttuihin ja Beast In Blackin syntyyn.

Kun sait monoa Battle Beastista, he sanoivat erottamisesi syyksi diktatorisuuden. Olitko diktatorinen?

– Joo. Mähän soitin bassot kakkos- ja kolmoslevylle. Ykköslevyn basisti soitti itse. Mä olin alusta asti ollut sitä mieltä, että beissit pitää soittaa plektralla. Meillähän meni ylipäätäänkin kaks vuotta ennen kuin basisti suostui ottamaan plekun käteen. En muista, mitä biisiä se yritti äänittää siihen kakkoslevylle, mutta oltiin siis studiossa ja muistan vain, että se ei vakuuttanut. Soitin ne itse, niin saatiin äänitys menemään paljon nopeammin.

– Kolmoslevyn kohdalla mä hilasin äänityskamat basistin himaan. Sanoin, että tekee rauhassa, viikko ois aikaa. Eihän se saanut kaikkia biisejä purkkiin siinä ajassa ja ne mitä sai, mä kuuntelin että mitä tää on. Nekin piti sitten itse soittaa.

– Erottamiseen kerrottiin sellaisia mun mielestä lapsellisia tekosyitä, että "me ei saatu soittaa". Eero (Sipilä, basisti, -toim. huom.) varmasti siinä otti pahimmin itseensä, mutta… no. En nyt halua sanoa yhden ison bändin nimeä, jossa basisti huomasi yhtäkkiä, että hänellä ei ole aikaa nyt äänittää omia osuuksiaan, koska hänellä on tässä bändissä paljon muita isompia asioita hoidettavana, eli voisiko joku äänittää bassot hänen puolestaan. Hän näki sen kokonaisuuden, mikä on tärkeätä. Ei se siinä yhtyeessä ollut mikään ongelma.

Entäs Battle Beastissa komppikitaristi, saiko hän soittaa omat osuutensa?

– Mä soitin nekin. Touch In the Night oli ainoa biisi, jossa Juuso (Soinio) oli soittanut omat komppiskebansa. Mutta eihän tää ole siis mikään ongelma. Se on hevibändeissä yleinen tapa, että siellä on yks tyyppi joka hoitaa kompit purkkiin. Vaikka Metallica. Hetfield siellä soittaa kaikki kompit purkkiin, ei Hammett mitään komppeja äänitä. Se on selkeä tehtäväjako. Kun yksi mies soittaa komppeja, siinä on myös tietty touch, ja mitä enemmän komppikitarat ovat balanssissa kokonaisaudiokuvassa, sitä paremmin ne palvelevat levyä. 

Mutta lakataanpa puhumasta vanhasta yhtyeestä nyt hetkeksi. Anton kuitenkin jatkaa aiheesta sen verran, että kertoo kuulleensa yhtyeen viimeisimmän albumin kappaleista noin puolet. Levyä hän ei ole kuulemma ostanut saati saanut. Se ei harmita, mutta vielä vanhemmasta tapauksesta olisi vähän hampaankolossa. Kabanen lähettääkin terveisiä Master Eventsin Kari Penttiselle, että tämä voisi 'pikku hiljaa lähettää mulle sen Unholy Saviorin Japanin-painoksen…'

 

"JOKAINEN ALKU ON JONKIN TOISEN ALUN LOPPU." - Seneca

Juttelimme Antonin kanssa joskus Battle Beastin toisen albumin jälkeen, jolloin kävi ilmi, että hänellä olisi ollut biisejä valmiina jo vaikka kolmeen seuraavaan albumiin. Silti huolimatta hän sävelsi Battle Beastin kolmosalbumille kokonaan uudet kappaleet. Kun tie Battle Beastin kanssa sitten päättyi, Kabasella ei käynyt mielessäkään, etteikö hän pystyttäisi välittömästi uutta bändiä.

– Vuoden 2014 aikana, kun tiesin, että tämä BB-homma loppuu, mietin vain että mitä mä haluun tehdä. Vuoden lopulla oli selkeä kuvio, että kyllä mä tämmöisen heavy metal -bändin haluan.

Jos vastaus kuulostaa siltä, kuin Kabasella olisi vaihtoehtoja perustaa muunkinlaisia bändejä, kerrottakoon että haastatteluhetkelläkin ihanan 80-lukulaisesti pastellipinkin ja neonvärien koristelemaan Nightstop-paitaan (Nightstop on jyväskyläläinen synth/retrowave -bändi) sonnustautuneen Kabasen musikaalisuus ei rajoitu pelkästään metalliin. Jo ennen Battle Beastiä hän on tehnyt muun muassa konemusiikkia. Bändin nimeä Kabanen ei suostu kertomaan, mutta YouTubesta biisejä kuulemma löytyy…

Keskusteluun liittyy tähän saakka vaiti ollut yhtyeen toinen kitaristi Kasperi Heikkinen (oik.). Hän kertoo olleensa Kabasen kanssa yhteyksissä satunnaisesti. Kauan sitten – tarkkaan ottaen vuonna 2009, U.D.O.:n keikalla Kabanen tyrkytti Kasperille Battle Beastin flyerin. Siihen aikaan yhtye ei ollut julkaissut kuin muutaman biisin nettiin. 2010 Battle Beast ja Kasperin bändi, Merging Flare olivat molemmat lämmittelijöinä Blaze Bayleyn Suomen-kiertueella. Silloin miehet tutustuivat paremmin, päättivät istahtaa pubiin juttelemaan musahommista ja siitä alkoi vuosia kestänyt yhteydenpito. Kun sitten tuli aika pestata Antonin uuteen bändiin miehistöä, kitaristipäätös syntyi omalla painollaan.

– Kun kuulin, että uutta proggista olisi tulossa, niin ilmoitin, että minähän voin olla siinä mukana, jos vain apu kelpaa. Aluksi tein ihan sessiopohjalta, koska mähän soitin U.D.O.:ssa. Mutta heti päätettiin, että soitan ainakin levyllä ja keikkoja sen, minkä U.D.O.:lta ehdin. Se meni aika luonnollisesti, eikä me oikeastaan missään vaiheessa päätetty että hei, nyt sä oot bändissä. Se vain tapahtui.

Juttelimme Antonin kanssa Tuskassa 2016, jossa hän kertoi, että Beast In Black -levyn kappaleet olivat valmiina. Näiden biisien päällä on siis istuttu jo kauan. Kysyn Kasperilta, missä vaiheessa hän päätti lopullisesti jättää U.D.O.:n, sillä täytyihän hänellä olla luja usko Antonin musiikkiin, jotta hän päättää lähteä ahkerasti kiertävästä yhtyeestä – varman leivän äärestä – ensiaskeliaan ottavaan bändiin.

– No, siinä on se, että kun on vain renkinä. Se ei ole sama kuin että tehdään bändinä omaa juttua. Ja sitten, kun siinä oli se viime vuoden – ja ilmeisesti koko tämänkin vuoden – teema, että soitetaan Acceptia Dirkschneider-nimikkeen alla. Eihän siinä mitään, saahan siinä soittaa keikkoja ja näin, mutta en mä nyt niin tiedä onko se taiteellisesti niin motivoivaa. Ja sitten kun kuitenkin arvostan Antonia biisintekijänä ja kitaristina ja olin kuullut näitä biisejä, niin kyllähän siinä alkoi miettiä että alkaisko täysillä satsaamaan tähän proggikseen vai olisko vielä jonkun tovin tekemässä leipäpuuta.

Kapen ansiolista ennen U.D.O. -pestiä ei ollut erityisen merkittävä: pari tuurauskertaa Gamma Rayssa, Amberian Dawn, Merging Flare ja Heavy Metal Perse, jos tarkoiksi aletaan.

– Kaikki ne ovat kuitenkin olleet oppimiskokemuksia ja tikapuita. Askel kerrallaan on edetty. Joskus se saattaa viedä vuosia, ja joskus se saattaa tapahtua nopeastikin, mutta niin kauan kuin on uskoa omiin kykyihin, se on se tärkein juttu. Nyt Antonin kanssa kemiat kohtaa ja on kiva tehdä yhdessä juttuja. Levy ilmestyy kohta ja kiertuekin tulee, niin kyllä mulla on ihan kova luotto, että kyllä ne hommat tästä nyt lähtee nousukiitoon.

Kun tartun sivulauseeseen ja kysyn, että U.D.O.:ssako ei ollut kivaa, Kape repeää nauramaan.

– No, sanotaanko niin, että voiko leipätyössä aina olla kivaa? En nyt halua analysoida asiaa enempää, koska siihen ei ole tarvetta, mutta sanotaanko nyt niin, että kyllä se kuvio ehti tulla aika tutuksi. Aika aikaansa kutakin, ja nyt tehdään jotain muuta. Taloudellisessa mielessähän se ei ehkä ole välttämättä se paras juttu, mutta en mä koskaan ole tehnyt näitä juttuja rahan takia. Rahaa totta kai tarvitsee laskujen maksamiseen, mutta jos annetaan mahdollisuus tehdä hommaa, joka motivoi taiteellisesti ja jossa annetaan se oma ilmaisunvapaus, niin mieluummin mä teen sellaista kuin puurran jossain toimistossa tai muualla.

Molemmat elävät nykyään musiikkihommilla eivätkä ehdi muihin töihin. Antonin viimeisin ”siviiliduunikin” oli musaopistossa, eli kauas ei hänen päivätyönsäkään asioista rakkaimmasta ollut eksynyt. Mutta palataanpa takaisin kaksikon historiaan: Anton kuuli Kasperin soittoa ensimmäistä kertaa levyltä Amberian Dawnin End Of Edeniltä (2010). Kabanen kertoo:

– Mä asuin silloin Porvoossa. Treenasin siihen aikaan kitaransoittoa ja yksi mun treenilevyistä oli se Amberian Dawnin End Of Eden, kun siinä oli Kasperin ja Emil Pohjalaisen (soittaa myös Thaurorodissa, Guitar Gods festival 2016 voittaja, -toim. huom.)  soolot. Kuuntelin niitä, että voihan vittu mitä settiä. Tuli sellainen olo, että nyt pitää skarpata itsekin. Se oli hyvää motivaatiota... vois sanoa, että kuuntelin sitä levyä vain kitarasoolojen takia, hahaha. Siinä mä muistan, että mulle konkretisoitui, että vi**u, miten kovaa soittoo! 

 

JENGI KOKOON

Beast In Blackin rivistön täydensivät YouTubesta bongattu Wardrum-yhtyeen kreikkalaisvokalisti Yannis "Jänis" Papadopoulos (oikealla). Unkarilaisesta powermetalliyhtye Wisdomista, johon Anton liittyi Battle Beast -eronsa jälkeen, puolestaan tarttui kyytiin basisti Mate Molnar. Rumpali Sami Hänninen (ex-Brymir) oli vanha tuttu jo ajoilta ennen Battle Beastin ensimmäistä levydiiliä ja solahti uuden bändin vahvuuteen kuin itsestään. Sami jäi Berserker-levyn purkittamisen jälkeen yhtyeestä pois henkilökohtaisista syistään ja kuluvalla W.A.S.P.:in lämmittelykiertueella ryhmän rumpalinpallilla viuhtoo Thunderstonesta, Agonizerista ja Before The Dawnista tuttu, näyttävä Atte Palokangas.

Kun soittajia yhtyeessä on kolmesta maasta, se aiheuttaa omat logistiset haasteensa. Antonin mukaan se ei kuitenkaan ole ongelma, että ukkoja pitää lennättää kolmesta maasta Helsinkiin. Isompi probleema on luonteeltaan paljon tylsempi: Beast In Black ei ole vielä rundannut kertaakaan ulkomailla, joten bändin backlinen rahtaamiset, mittaamiset, ylipainomaksujen välttelyt ja muut sellaiset jutut ovat kaikki vielä nyt jokseenkin hämärän peitossa. Yllättävän paljon bändin aikaa menee tässä vaiheessa vielä kaikkeen, Antonia lainatakseni, "helvetin tylsään säätämiseen, josta kukaan fani ei halua lukea".

Yhtyeellä ei ennen kuluvaa Euroopan-rundia ollut kuin kolme keikkaa (joista yksi Tuskassa ja kaksi jäähalleissa), ei ole myöskään vielä ollut vakituista treenikämppää. Bänditreenit on vedetty aina viikoksi kerrallaan vuokratussa treenihuoneessa Vallilassa. Haastattelua tehdessä kiertueeseen oli vielä joitain viikkoja, ja Anton sanoo, että bändille riittää 5–7 päivän treeniputki ennen rundia.

 

BEAST AND BLACKIE – UHKA VAI MAHDOLLISUUS?

Olin paikalla toisella Beast In Blackin hallikeikoista, Espoon Metro Areenalla joulukuussa 2015, kun bändi lämmitteli Nightwishiä. Siellä pistin merkille, että Yannis ei livenä todellakaan säästele ääntään, ja hieman olin havaitsevinani suorituksessa notkahteluakin. Kun pohdiskelen kitaristeille ääneen, että miten miehen ääni mahtaa kestää 25 keikan kiertueen, Kape hieman kavahtaa.

– Eka rundi tällä porukalla kimpassa – on siinä aika monta kysymysmerkkiä. Tietynlainen terve jännitys on tietysti olemassa, mutta mitä siinä muuta voi tehdä kuin lähdetään katsomaan miten se homma toimii. Tehdään ensin ja katsellaan sitten jälkikäteen, pitääkö joitain asioita parantaa. Onneksi – tai no, onneksi ja onneksi – se meidän slotti ei kuitenkaan ole kuin 30–35 minuuttia. Se ei laulajalle kovin raskas ole.

Nyt kun lämmitellään W.A.S.P.:ia, pääbändi varmaan vaikuttaa lyhyen setin kohdalla aika rajusti biisivalintoihin. En usko, että musiikkinne W.A.S.P. -yleisölle ihan optimaalisesti aukeaa, jos siellä alkaa diskobiitti pumpata…

– Soitetaan semmoinen tiukka puolituntinen, Kape sanoo. Hampaat kurkkuun! Tuskin me mitään Crazy, Mad, Insanea siellä niille soitetaan.

W.A.S.P. tunnetusti tekee lämppäriensä elämän aika tukalaksi. Soundcheck-aikaa ei anneta, eikä lämppäriyhtye ei edes pääse venuelle ennen kuin pääesiintyjä on tehnyt oman checkinsä. Keikkapaikalta pitää myös poistua kolmessa vartissa lämmittelysettinsä soitettuaan. Ihan painajaista. Kape jatkaa:

– Varmastihan siellä on haasteensa, mutta eihän me voida tehdä kuin oma hommamme niin hyvin kuin pystytään, pidetään kiinni aikatauluista ja pysytään pois tieltä. Se on rokkenrollia. Katotaan nyt. Avoimin mielin. Seikkailumielellä ja leikkimielellä kuten Napakympissä aikanaan. Ei kannata ottaa valmiiksi pessimististä näkökantaa, muttei myöskään odottaa mitään ruusuilla tanssimista.

Anton jatkaa samoilla jäljillä:

– Sen mitä mä oon tehnyt rundia ja keikkaa tässä kahdeksan vuoden aikana, kyllä tämä vaikuttaa selkeästi kaikkein vaikeimmalta jo etukäteen. Järjestelyjen ja kaiken kannalta. Battle Beastin kohdalla meillä kävi niin hyvä mäihä, siis sellaiselle keltanokkabändille, että me saatiin jatkuvasti tuommoista karkkia kuin Nightwish-kiertuetta ja muuta. Mutta sellaistenkin mahdollisuuksien saaminen kantaa vain tietyn aikaa. Jos bändi ja sen sisältö on hyvä, niistä voi tehdä kehitysaskeleita.

 

BERSERKER

Siirtyäksemme lopultakin yhtyeen tuoreeseen levyyn, Anton alkaa sen purkamisen levyn vanhimmasta biisistä, Go To Hellistä, joka on siis Battle Beastille vuonna 2009 tehty kappale. Uusin, Born Again, puolestaan on keväältä 2016. Ja kuten jo todettua, koko ajan syntyy lisää.

Seuraavallekin albumille tulevia kappaleita Anton on jo tehnyt valmiiksi ja päättänyt puolenkymmentä.

– Mulla on sadoittain kappaleita, jotka ois voineet aikonaan mennä Battle Beastille, muttei menneet. Tai sitten jollekin sivuprojektille. Kun mä teen biisin, mä teen vaan biisin – sen näkee myöhemmin, mihin projektiin se käytetään, meneekö se omaan bändiin vai kenelle artistille. Siis jos joku pyytää, että tee meille biisi. Olen kerran tehnyt yhdelle miniprojektille pari biisiä. Rahasta. Parin kolmen muunkin kanssa on ollut puhetta biisinteosta, mutta mulla on ollut samaan aikaan tää Beast In Black. Tää vie kaiken ajan.

– Tyylillisesti Berserker on hyvinkin samaa kuin Battle Beast. Molemmissa on hevit ja diskot, koska mä kuuntelen – oon skidistä asti kuunnellut – 80-90-luvun musaa.

Battle Beastin sanoituksellinen sisältö oli kolmella ensimmäisellä levyllä voimakkaasti japanilaisen Berserk-mangan sävyttämää, ja kuten nimikin kertoo, samaa tarinaa jatkaa myös Beast in Black, mutta ei rajoitu pelkästään sen aihepiireihin:

– Levyn lyyrisen tematiikan voi jakaa oikeastaan kahteen osaan: siellä on viisi biisiä Berserk-aiheisia ja seitsemän perustuu mun omiin kokemuksiin ja ajatuksiin. Esimerkiksi bändin nimikkobiisi kertoo sarjakuvan Guts the Black Swordsmanista ja sen henkieläimestä Beast Of Darknessista, mutta siellä on myös paljon kielikuvia, jotka viittaa mun omiin kokemuksiin. Joissain biiseissä Berserk on vain viitekehys. Näin se on ollut Battle Beastinkin biiseissä; ne kertoo Berserkistä, mutta niissä on paljonkin omaa elämää mukana.

Berserk on kuitenkin Antonin ihan oma pakkomielle, eikä pakota tai edes kehota bändinsä jäseniä lukemaan mangasarjojaan – väittääpä ex-yhtyeen vokalisti haastattelussa aiheesta mitä haluaa.

– Tässäkin bändissä oon kertonut, että mulla on fiksaatio tämmöiseen Berserkiin. Jengi lukee ne sitten, jos haluaa. Niin se oli aikaisemmassakin bändissä. Like it or not – jokaisella on ne omat juttunsa joista diggaa. Eihän sanoituksiakaan ole pakko lukea, koska musiikin on oltava se juttu, jonka takana jokaisen bändinjäsenen täytyy seistä ainakin sen verran, ettei sitä vituta soittaa ja esittää. Musiikki on kuitenkin niin paljon tärkeämpää. Loppujen lopuksi sanoitukset voivat olla ihan mitä vain.

Kape komppaa:

– En mäkään ole koskaan tohon Berserkiinkään silleen hurahtanut, mutta hyvät biisit ovat hyviä biisejä. Mä kuuntelen musiikin musiikkina. Ei sitä soittaakseen tarvitse olla sanoitusten kanssa samalla levelillä.

KABASEN KAPPALETAKOMOSTA, PÄIVÄÄ

Anton on onnistunut välttämään kaikki vähänkään moderneilta haiskahtavat raskaan musiikin sisäiset trendit antamatta niiden vaikuttaa omaan musiikkiinsa. Kuinka miehen visio on voinut kaikesta tämän tuotteliaisuudesta huolimatta pysyä niin puhtaana ja vanhakantaisena tyyliltään?

– Ei se oo niin monimutkaista. On olemassa vain hyviä melodioita ja ei-niin-hyviä. Eikä mun kaikki biisit oo hyviä! Jos joku kuuntelis mun kaikki filet, niin kyllä siellä samat sointukulut kiertää koko ajan, mutta ero voi olla sitten vaikka tempossa, instrumentaatiossa, sovituksessa…  Oli se sitten soundtrack-musaa, hevibiisi, synapoppibiisi, punk-biisi tai vaikka black metal -biisi. Teen mä black metal -matskuakin, vaikka ei siitä kukaan tiedä. Itse kuitenkin huomaan, että samat soinnut niissä kaikissa kiertää. Soinnutus on semmoista taulun ja tunnelman maalaamista. Melodia tekee sitten ne erot. Yleensä hyvässä biisissä on simppeli ja tarttuva melodia. Ja yleensä tosi lyhyt. Me Kasperin kanssa diggaillaan esimerkiksi Desmond Childia…

Kasperi säestää:

– Jossain välissä arvioitiin, että Desmond Child on tehny 6000 biisiä. Eli kyllä niitä syntyy. Ei sen homman rinnalla muuta kokopäivätyötä pidetä. Jos sulla on 6000 biisiä, kyllä siellä saattaa olla muutama ihan käyttökelpoinenkin seassa... Tai ajattele jotain ABBA:n tyyppejä, ne jo aloitti niin, että tehdään joka päivä kahdeksasta neljään biisejä – tulee mitä tulee. Sitä kun jatkaa vuodesta toiseen, välillä syntyy sellaistakin, josta suuri yleisö saattaa tykätä. Se on tiukkaa suorittamista! Samalla tavalla on toimineet historian suuret säveltäjämestaritkin, ne on tehneet musiikkia päivätyökseen.

Anton sanoo voivansa työskennellä samalla tavalla, muttei yhtä tiukassa tuntirytmissä, koska hänelle puolestaan yö saattaa olla inspiroivinta aikaa. Aamulla, illalla, päivällä – aivan sama. Kun inspiraatio iskee, Anton kirjoittaa biisejä. Inspiksiä Antonille kuulemma – itselleni käsittämättömästi – "vain tulee". Sen voi laukaista melodia, riffi, sanat tai mikä vain. Kabasella ei ole vain yhtä tapaa kirjoittaa musiikkia. Hän kuitenkin vähättelee tuotteliaisuuttaan.

– Joskus voi olla, että kuulet jossain vaikka vain perus kompin. Mieli alkaa rakentaa siihen riffiä päälle. Sä alat täyttää sitä tyhjää tilaa peruskompin ympärillä. Se voi olla kitarariffi, synariffi. Se on kuin maalaus, sä alat täyttää siihen muotoja. Sitä vain jatkaa, kunnes biisi on valmis.

– Biiseissä keskeistä on kuitenkin aina se mitä laitetaan levylle ja mitkä biisit sopivat juuri sille bändille, joka sulla sillä hetkellä on. Ja se, etteivät ne ole liian samanlaisia ja niin päin pois. Ei biisien kirjoittaminen ole haaste. Niiden määrä on kuitenkin sivuseikka, koska niitä syntyy koko ajan.

Syntyy, kenellä syntyy. Kabasen tuotteliaisuus saattaisi selittyä lievällä synestesialla:

– Mä tiedän varmasti, että tietyt sävellajit ovat mulle värejä. Esimerkiksi as-molli on jostain syystä ollut mun mielestä aina vaaleansinertävä. Mutta jospa se sitten selittää ton Crazy, Mad, Insane -biisin, Anton ehdottaa naurahtaen.

Kuka mitäkin crazy-mad-insanena pitää. Meikäläisittäin nimekkäin äänien väreinä kuulijoista taitaa olla Jean Sibelius. Hänelle c-duuri oli punainen, f-duuri vihreä ja d-duuri keltainen. Hänen lempivärinsä oli kellertävän vaaleanvihreä, joka oli hänelle kuulemma "jossain d:n ja es:in välillä". Mutta takaisin Kabaseen. Anton on biisitekijänä itseoppinut eikä siis ammattiin kouluttautunut. "Ehkä jonain päivänä näiden bändihommien jälkeen", Anton kuittaa uteluni alan opiskelusta.

Kuinkas on sitten musiikin tunneaspektin kanssa? Berserker-albumi päätyy slovariin – onko tunteeltaan muihin kappaleisiin verrattuna täysin erilaisen biisin soittaminen myös pelkästään tekninen suoritus, vai vaatiiko se tunnesidettä itse biisiin? Kape vastaa:

– Tekninen suoritus se on. Kun mä saan Antonilta biisin – tai siis Guitar Pro -tiedoston – se on 99-prosenttisesti valmis. Rakenne, sävellajit, tempo yms. yms. Ohjeistus on mallia "tossa on sun soolo, tossa on mun soolo". Mä hoidan siihen sen oman tonttini, että tuohon tulee mun soolo, ja se on siinä sitten. Kun kaikki on valmiina, sitten äänitetään.

Kun sanon että vastaus on ihan kauhea ja siitä saa kuvan, että "no, ei se tunne merkitse kyllä yhtään mitään", Kasperi puolustautuu:

– Ei, ei, kun totta kai mä kuuntelen sitä biisiä. Tarkoitan, että ei mulla välttämättä ole sanoituksia siihen käytettävissä, vaan kuuntelen ja katson että tässä on tämmöinen tunnelma, tähän vois käydä tämmöinen soolo. Mutta on se silti tekninen suorite, sillä soittaminen vaatii tekniikkaa ja varsinkin sen tyyppinen soittaminen, mikä Beast In Blackissä on se juttu. Kärjistettyä, totta kai, mutta niin se menee, että Antonilla on visio, ja siihen mun pitää soittaa sitten jotakin, eli sen saa itse säveltää. Onneksi tässä ollaan sillä tavalla samoilla taajuuksilla, että molemmat ymmärtää toisiaan ja sen mitä tässä haetaan.

Anton lisää, että ei studiossa soittaessa edes voi tunteilla.

– Mulla ei ole yhtään tunnetta studiossa, kun mä vedän omia osuuksia. Se on ihan fakta. Mä en tykkää äänittää – en omia laulujuttujani enkä omia soolojani! Mä aina stressaan niitä. Mulla on ollut REC-kammo siitä päivästä asti, kun mä oon mitään alkanut äänittää. Mä pelkään sitä REC-nappulaa vieläkin! Mä en saa siitä hyviä fiiliksiä, mä yritän vain keskittyä että saan tavarat purkkiin. Mä osaan kyllä soittaa ne, mutta saan sen fiiliksen sitten äänittämisen jälkeen siitä, miltä lopputulos kuulostaa: "vittu, että tuli hyvä" – mutta soittohetkellä mä en tunne yhtään samalla tavalla. Se on vähän kuin joku näyttelijä: konttaat polvet verillä kymmenen kertaa jotain rinnettä ja ohjaaja sanoo, että ’vielä kerran eri kuvakulmasta’. Sä oot että voi vittu, tää on ihan perseestä. Kun sä näet sitten sen lopputuloksen valkokankaalla, niin oot että tuolla mä meen, sitten pääset vuoren huipulle ja pääpahista vastaan ja pistät sitä turpaan. Se lopputulos pitää nähdä. Referenssi oli muuten Conan Barbaari -leffa, hahaha.

 

ASPAN HOMMIA

Fiilisasiat sikseen. Esiintyvän muusikon kiroushan on se, että vaikka kuinka saisi jostain kappaleestaan hyviä fiiliksiä sen tehtyään ja taltioituaan, nuo fiilikset taitavat olla aika etäisiä siinä vaiheessa, kun soitat biisiä livenä kahdettasadatta kertaa. Anton ei ole samaa mieltä.

– Kyllä sen fiiliksen voi saada joka ilta. Vaikka sä soittaisit sen joka keikalla, se biisi kestää sen viis minuuttia. Sulle jää jokaiseen päivään 23 tuntia 55 minuuttia aikaa jolloin sä et ole soittamassa sitä biisiä, vaan teet jotain muuta. Suurin osa siitä loppuajasta kiertueellakin on hyvien tyyppien kanssa hengailua ja muuta. Mun mielestä kenenkään, joka valitsee sen tien, että rundaa ja soittaa vaikka 200 keikkaa vuodessa koko ajan samat biisit uudelleen, ei pitäis kuitenkaan nillittää siitä. Jos mä saisin valita, olisinko loppuelämäni studiossa tekemässä uutta musaa vai rundilla, mä valitsisin sen studion, sillä biisien teko on mulle tärkeetä, mutta se nyt on vain teoreettinen tilanne. Ei tää homma toimi niin. Sun täytyy tehdä levy ja rundi, levy ja rundi.

Kasperi tuo mukaan muusikkouden asiakaspalveluaspektin.

– Asiakaspalvelutehtävissähän tässä ollaan, kun mennään soittamaan livenä. Yleisö tuntee sen repertuaarin ja haluaa kuulla ne tietyt biisit. He ovat maksaneet lipusta, joten totta kai pitää soittaa sitä, mitä he haluavat kuulla. Isojenkin bändien on pakko soittaa ne isot hittinsä, koska niistä yleisö sen lipun on maksanut. Se on aivan sama, vituttaako sua soittaa sitä samaa biisiä 30 vuotta putkeen, 3000 kertaa. Täytyy vain asennoitua niin, että maksavan yleisön täytyy saada mitä ne haluaa. Et voi valita kappaleita, jotka on sulle taiteellisesti tosi jees, jos ne ei puhuttele 99,8 prosenttia yleisöstä ollenkaan. Joku Metallica toki muokkaa tosi paljon settilistojaan, siitä heille propsit, mutta he taas myyvät ne lippunsa joka tapauksessa. Harmi vain, että ne eivät pysty esittämään niitä biisejään sillä tavalla kuin ne pitäisi soittaa.. Mutta vaikka joku Iron Maidenkin, vaikka on erikoisteemaa ja muuta, niin kyllä ne aina aika varman päälle pelaa.

Bisnesilmasto edellyttää sitä. Antonilla riittää kuitenkin ymmärrystä paitsi aina niiden samojen hittien haluajille, myös massojen musiikkimaulle.

– Vaikka kärjistetysti vois sanoa että enemmistö ihmisistä kuuntelee "paskaa", se ei tarkoita, etteikö ne kuuntelisi myös hyvää musiikkia. Ne eivät vain saa sitä, koska kukaan ei tuo sitä tarjolle. Kaikkien osapuolten, pitäisi tehdä enemmän töitä sen tarjoamiseksi; bändien, radioiden, levy-yhtiöiden…

Kasperin mielestä kyse on suurelta osin myös yleisön laiskuudesta.

– Ihmiset on laiskoja. Teeveestä tuttu tai radiosta tuttu on helppo valinta. Ei viitsitä edes esimerkiksi YouTubesta etsiä jollain random-sanalla, vaikka kasarihevillä, mitään. Sehän on ihan aarreaitta, kun sitä alkaa tonkia. Musiikinkuluttajat eivät viitsi nähdä vaivaa etsiä sellaista musiikkia, josta ne tykkää. Musiikista on tullut ihmisille audiotapettia. Se täyttää tilaa taustalla eikä aiheuta tuntemuksia. On surullista, että sitä ei kuunnella, vaan se on vain jotain mikä siellä taustalla täytyy olla. Se on vähän kuin hengitysilma. Ei sitä mietitä, mistä se tulee. Suuri massa on aina ostanut sitä, mikä on suosittua. Mutta jos ajatellaan jotain kasaripoppia, jossa oli hyviä melodioita ja monipuolisia harmonioita ja tuotanto, ja verrataan tähän päivään... Kyllä se välillä mietityttää, että missä tapahtui se viimeinen virhe, miksi joku EDM on "populaarimusiikkia", miksi se on suosittua? Musiikki on aina kolme osatekijää; melodia, harmonia ja rytmi. Niitä kaikkia ei välttämättä edes löydy nykypäivän musiikista.

– Menneisyyskin on täynnä hyvää musaa! Kun jengi saisi enemmän kuulla hyvää musaa, ne haluaisi sitä enemmän, Anton summaa.

...JA EIHÄN SE BLACKIE SITTEN TYKÄNNYT TULLA SUOHON SOITETUKSI...

Hyvän – ellei jopa parhaan – musiikin levittämisen mission Beast in Blackin merkeissä piti jatkua 3.11. Madridissa, mutta kiertue WASP:in kanssa päättyi Espanjassa kesken tänään, sillä – kuten arvata saattoi – yhtyeelle ei suotu etukäteen sovitunlaista kohtelua. Euroopan valloitus saa vielä odottaa, mutta sitä odotellessa ensi kesän esiintymisiä yhtyeelle on lyöty lukkoon kotimaassa jo muun muassa Laukaan John Smith -festivaalille sekä Tuskaan. Ruotsissa varmaa on tällä hetkellä Sabaton Open Airissa esiintyminen.

FACTS FILE
UUSIN JULKAISU HAASTATELTAESSA

Berserker
KOTIPAIKKA
Suomi-Kreikka-Unkari

JÄSENET
Anton Kabanen - kitara, laulu
Yannis Papadopoulos - laulu
Kasperi Heikkinen - kitara
Mate Molnar - basso
Atte Palokangas - rummut


DISKOGRAFIA
Berserker 2017
© Imperiumi MMVII. Teksti: Mape Ollila   Kuvat: Jarmo Katila, Toni Kilpinen, Beast In Black
https://www.facebook.com/beastinblackofficial/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 4018 Palaa »