Keikkaraportti: Eluveitie, Amaranthe & The Charm The Fury, Simm City, Wien 29.10.2017

Lokakuun viimeisenä viikonloppuna Itävallan länsiosan ylitse puhalsi varsin navakka myrsky. Etenkin Wien oli tulilinjalla, jossa sunnuntaina oli käynnissä samaan aikaan useampikin raskaan musiikin konsertti, joista yksi oli Eluveitien ja Amaranthen yhteisrundin keikka Simm Cityssä. Rajut tuulet alkoivat jo ennen viikonloppua ja somessa porukka tuskaili, vaikuttaisiko rajuilma yhtyeiden matkustusaikatauluihin. Onneksi ainakin tämä konsertti tuli onnistuneesti maaliin asti. Simm Cityn seinät ja katto kestivät ja kaikilla oli mukavaa, paitsi minulla, jolle ilta oli loppujen lopuksi kovin haukotuksientäytteinen.

 

THE CHARM THE FURY

Aikaisemmin tänä vuonna kakkoslevynsä julkaissut alankomaalaisryhmä The Charm The Fury marinoituu paraikaa pienimuotoisessa hypessä. Paino on kuitenkin sanalla pieni, sillä ei pumpusta vielä isojen poikien liigaan ole. Lavalla bändin energiataso on joka tapauksessa korkea, nähtiinhän se jo heinäkuussa bändin ensimmäisellä Suomen-keikalla Qstockissa.

Keulakuva Caroline Westendorp otti odotetusti sankarinviittaa Simm Cityn lavalla, joka tässä vaiheessa iltaa oli varsin tukkoon pakattu, koska kahden seuraavan bändin kamat olivat lavalla valmiiksi verhokankaiden alla. Välillä toki tuntui, ettei Westendorp tarvitse kuin yhden neliömetrin lattialta, niin se riittää päättömän riehumisen aloittamiseen. Valokuvaajan silmin keikka – kuten oikeastaan koko ilta – oli pirun vaikea, sillä bändi tuuttasi menemään lähes kokonaan ilman etuvaloja. Fanin korvin keikka puolestaan vaikutti siltä kuin miksauksesta vastuussa ollut kaveri yrittäisi tehdä jonkinlaista ennätystä, kuka soittaa kehnoimmilla soundeilla. Äänimaailma ei kirkastunut missään kohtaa The Charm The Furyn lyhyttä settiä, ja milloin mikäkin instrumentti peittyi muiden soittimien alle.

Lyhyen settinsä aikana bändin vakaa päämäärä oli pyörittää mahdollisimman isoa moshpittiä. Toistuvat yritykset kantoivat vain pientä hedelmää, ja kerta toisensa jälkeen pitit sun muut wall of deathit kuihtuivat kasaan.

 

AMARANTHE

Koska Maximum Evocation -kiertue on kahden pääbändin yhteisrundi, Amaranthe ja Eluveitie soittivat yhtä pitkät setit. Amaranthen setti tuntui kuitenkin soljuvan nopeammin ja tanakammin kuin sveitsiläispataljoonan hetkeä myöhemmin. Valokuvasin viimeksi Amaranthen konserttia Qstockissa, jossa valokuvaajia varoitettiin Maximize-rallin aikana paukahtelevista pyroista. Ajatukseni olivat ehkä vieläkin tuon konsertin pyrotekniikassa, kun kesken kaiken huomasin nojailevani tanakasti paineaitaa vasten, etteivät liekit polta kulmakarvoja. No, eivätpä palaneet.

Konsertin alku oli pykälän verran laahaavampi kuin sen keski- ja loppuosa, vaikkei biisien tempo mitenkään laiska ollutkaan, kuten suht ärhäkkä Fury hyvin todistaa. Tuota biisiä lukuun ottamatta muut, On The Rocksit ja Maximizet, tahtoivat valua korvasta sisään ja toisesta ulos. Pistin merkille, kuinka Olof Mörck ja Johan Andreassen näyttivät kuin kilpailevan siitä, kumman kuuluu patsastella enemmän kirkkaissa valokeiloissa aina kun ne lavalle osoittivat. Antoipa Andreassen sentään Mörckin soittaa kitarasoolot rauhassa, mutta muuten tuntui, kun jätkät olisivat juosseet kissa ja hiiri -leikkiä lavalla.

Innostun todella harvoin erillisistä rumpusoolonumeroista, eikä Amaranthekaan tähän poikkeusta tehnyt. Oli hauska seurata, kun soolon aikana bändin rääkyjä Henrik Englund tuli salin takaovista miksauskopille keikkaa seuraamaan, koska seuraavissa ralleissa ei hänen huutolauluaan tarvittu. Hetken aikaa fanit empivät, että mennäkö nykimään hihasta vai eikö. Englund taisi ylimääräisen paussin jälkeen unohtaa kytkeä virran mikkiinsä, sillä hän lauloin Call Out My Namea hyvän aikaa mikrofoni mykkänä.

Encoren loppuralleja siivitti Andreassenin nopea monologi. Minun puolestani monologinumero olisi voinut kestää vaikka kokonaisen biisin verran – en nimittäin ymmärrä, mikä siinä That Songissä on niin hienoa, että jotkut nostavat sen jopa Amaranthen parhaiden biisien joukkoon. Bändi päätti osuutensa The Nexukseen, joka on kieltämättä osuva ralli tuohon virkaan.

Amaranthen setti: Maximize / On The Rocks / Fury / Dynamite / 1.000.000 Lightyears / Electroheart / Invincible / Amaranthine / Digital World / Drum Solo / True / Endlessly / Call Out My Name / Hunger. Encore: That Song / Boomerang / Drop Dead Cynical / The Nexus.

 

ELUVEITIE

En jaksaisi taas moittia illan kamalia soundeja, mutta moitinpa siitä huolimatta. Jos suinkin mahdollista, illan hirveimpien soundien kisassa Eluveitie pokkasi ykkössijan alittamalla The Charm The Furynkin "saavutukset". Joko äänimies keskittyi enemmän älypuhelimeensa tai sitten bändi syystä tai toisesta haluaakin äänivyörynsä mallissa "Wintersunin tuorein levy plus Tunturi-pappamopon äänet päällekkäin". Simm Cityssä ei ollut niin tiivistä, etteikö paikkaa olisi voinut halutessaan vaihtaa. Senpä takia kuljeskelinkin lavan vierustasta aina salin taka-alalle asti ihan vain kuullakseni, onko vika korvissani, akustiikassa vai miksauksessa.

Eräs Imperiumin toimittajakollegani olisi varmasti saanut Eluveitien keikasta paljon suurempia elämyksiä ja tunteenpurkauksia kuin meikäläinen. Vaikka jollain kierolla tapaa bändin teemat, habitus ja imago vetävät minua puoleensa, olen kuitenkin ihan vain sunnuntaifanipoika, jonka Everything Remains As It Never Was vei aikoinaan mukanaan. Jossain vaiheessa kipinä kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin syttyikin. Vaikka bändin kokoonpano on lukuisa kuin SlipKnot konsanaan, minun silmiini näytti siltä kuin Chrigel Glanzmann olisi lavalla ainoa henkilö, joka piti show’ta yllä, vaikka tietyissä ralleissa toki naislaulajattaretkin ottivatkin isoa roolia. Glanzmannin mielipuolinen eläytyminen ja milloin minkäkin mandoliinin tai tinapillin hakkaaminen ja puhaltaminen oli pysäyttävän näköistä. Mietin siinä samalla, eipä tämä poppoo paljon pienemmillä lavoilla voisikaan soittaa, sillä yhdeksän musikantin sovittaminen lavalle ei ihan joka pubissa onnistu.

Eluveitietä katsomaan tullut jengi pysytteli kohtalaisen rauhallisena läpi keikan. Yleisö ei jaksanut sen kummemmin laittaa jalalla koreasti edes villeimmissä ja nopeimmissa ralleissa. Eipä sillä, että päähuutaja Glanzmann moista olisi spiikeissään peräänkuuluttanutkaan, vaikka miehen yleisin virke olikin mallia "minkähänlaista meteliä tämä ja tämä ralli saisi teissä aikaiseksi".

Tuhdeimmat tahdit bändi tarjosi eittämättä tuoreimman levyn Epona-rallinsa aikana. Biisi tuntui livenä jollain tapaa vieläkin lennokkaammalta, jopa ilmavalta. Hassua kyllä, ralli piti minut paremmin otteessaan kuin eniten odottamani veto, Thousandfold. Varsinaisen setin päättänyt Helvetios taisi olla monelle viimeinen naula arkkuun, siis hyvässä mielessä, sillä porukka taisi olla tässä kohtaa iltaa sen verran serviisiin kylläinen, että unohtivat 98 prosentin varmuudella jokaisen bändin ohjelmanumeroon kuuluvan myös encoren. Porukkaa valui tasaisena nauhana narikkajonoon ja kiirehti sieltä takaisin, kun bändi starttasikin illan viimeisen rallin, Inis Monan.

Eluveitien setti: Your Gaulish War / King / Nil / Omnos / Lvgvs / Catvrix / Artio / Epona / Thousandfold / De Ruef vo de Bärge / A Rose For Epona / Kingdom Come Undone / Tegernakô / Drum Solo / Havoc / Helvetios. Encore: Inis Mona.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: Samuli Keskitalo
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 491 Palaa »