Dirkschneider

Saksan panssarivaununa tunnettu Udo Dirkschneider on taatusti tuttu jokaiselle heavymetallista vähääkään kiinnostuneelle. Viidentoista studioalbumin jälkeen tämä omalaatuisella äänellä siunattu laulaja päätti siivota menneisyyden luurangot kerralla kaapeistaan Back To The Roots -kiertueen myötä. Koska pääpirun itsensä päivät koostuvat haastattelusta toiseen juoksemisesta, vietin mukavan juttutuokion Wienin Szene-klubilla haastattelun merkeissä yli 20 vuotta Udon rinnalla bassoa murjonneen Fitty Wienholdin ja viisi vuotta sitten remmiin liittyneen venäläiskitaristi Andrey Smirnovin kanssa.

 

PAKOLLINEN RASTI

Szenen käytävillä on leppoisa tunnelma. Soundcheck on hoidettu, vatsat ravittu ja Wienholdilla ja Smirnovilla huumorin kukat kukoistavat. Kun kiertuemanageri löytää vihdoin viimein Wienholdille kylmän kahvin sijasta kupillisen kuumaa sumppia, saamme juttutuokion alkuun. Back To The Roots -teema on jatkunut noin kahden vuoden ajan, ja ainakin Suomen raskaan musiikin fanien piirissä voi havaita pientä kyllästyneisyyden tuntua.

– Hei, ensinnäkin, me olemme muusikoita. Kiertäminen ei ole ikinä tylsää, Wienhold aloittaa. Jos kiertäminen ja biisien soittaminen alkaa maistua puulta, täytyy lopettaa ja etsiä uusi pesti. Joka päivä on erilainen. Toisinaan joka tunti voi tuoda jotain uutta ja odottamatonta. Bändin sisäinen atmosfääri on juuri nyt erittäin hyvä, ehkäpä paras koskaan. Teemme kaiken niin hyvin kuin suinkin. Koko tämä touhu on erittäin hyvää promootiota myös U.D.O.:lle. Niin kauan kuin tuolla on faneja, jotka haluavat nähdä ja kuulla, mitä Udo tekee parhaiten, miksi emme antaisi heille juuri sitä, mitä he haluavat? Jätkät tuumaavat yhteismielin.

– Muutimme settilistaamme nyt erittäin radikaalisti, mikä sekin on mielenkiintoinen haaste meille. Senkään takia tämä teema ei maistu puulta, koska nyt settilista on liki 90-prosenttisesti uusiksi rukattu. Nyt mukana on paljon ysärimateriaalia, Smirnov lisää.



Karavaani kulkee tukevasti eteen päin, mutta kai joskus on palattava oman materiaalin pariin? Wienhold ja Smirnov:

– U.D.O. on tähän mennessä julkaissut enemmän studiokiekkoja kuin Accept koskaan. U.D.O.:lla on myöskin hyvin paljon suorastaan ikivihreitä metallihittejä. Verrattuna Acceptiin, U.D.O.:n keikoilla käy paljon myös nuorta sakkia. Vihaan sanaa "moderni", mutta yritämme aina tehdä heavymetallia, joka passaa nykyiseen aikaamme. Udo oli laulajana ja ihmisenä erittäin balls to the wall jo 25 vuotta sitten ja on sitä edelleenkin. Musiikki ei saisi koskaan olla valmiiksi suunniteltua. Teemme sitä, mitä haluamme ja sitä, mitä fanit haluavat kuulla, vaikka se voikin olla ylimielisesti sanottu. Totta kai meidän pitää palata jossain vaiheessa takaisin omien biisiemme pariin. Udo itse tarvitsee tätä Dirkschneider-teemaa kovastikin, mutta niin myös me muut. Olemme tehneet uutta musiikkia viimeiset 20 vuotta tasaisin väliajoin ja ilma alkoi tuntua jotenkin raskaalta. Ja kuten jo mainitsin, tämä on hyvää promootiota U.D.O.:lle. Törmäämme välillä Dirkschneider-paitaisiin faneihin, jotka eivät edes tiedä, että Udolla on U.D.O.-niminen bändi. Mitä helvettiä oikeasti!? Wienhold ihmettelee.

– Udolle tämä kiertue on pakollinen rasti. Tällainen kiertue on ollut hänen mielessään todella kauan. Udo teki Accept-kollegojen kanssa monia biisejä, joita hän olisi halunnut vetää livenä, mutta muu jengi oli häntä vastaan. Udo on tällä hetkellä pirun onnellinen. Hänen täytyy saada käydä tämä osa urastaan läpi. Nyt kaikki ovat tyytyväisiä, paitsi meidän vaimot, koska kierrämme niin paljon.

– Kun palaamme takaisin omien biisiemme pariin, ainakin minulla on mahdollisuus toteuttaa itseäni enemmän, Smirnov lisää. Nautin myös tehdä tätä Dirkschneider-teemaa – se on vähän kuin toteuttaisi lapsuuden haavetta. 15 vuotta sitten treenailin instrumenttiani näillä biiseillä. Kuten Fitty sanoi, U.D.O.:a tulevat katsomaan nuoremmatkin, mutta Dirkschneider-teema vetää paikalle vanhat sedät ja papat menneitä muistelemaan.

Back To The Roots -teemaa on jatkunut likimain kahden vuoden ajan. Jatkamme vielä hieman keskustelua Udosta itsestään, vaikkei hän läsnä olekaan. Wuppertalin panssarivaunulla on ikää 65 vuotta. Siitä huolimatta ääni on edelleen tunnistettava eikä miehestä virta lopu, vaikka keikkoja on kuusi viikossa ja kiertueet pitkiä.

– Hänen tyylinsä on hänelle erittäin luonnollinen. Hänet voi herättää keskellä yötä ja hän pystyy helposti laulamaan kaikki biisit moitteetta. Jokainen on siunattu jollain kyvyllä, hänen siunaus on hänen äänensä, jätkät veistelevät yhteistuumin. Hänen ei tarvitse tehdä töitä äänensä eteen tai etsiä sitä, se on hänessä aina. Hän ei oikeasti tee mitään pitääkseen ääntä kunnossa, vaan elää täysin normaalin pulliaisen elämää. Äläkä unohda, että vielä joitain vuosia sitten hän tupakoi aivan sairaasti. Minä ja hän olemme tämän bändin vanha pieru -osastoa ja olemme puhuneet, että niin kauan kuin hän pystyy jatkamaan, antaa mennä vain. Sitten kun ääni ei enää kulje, on aika laittaa hommalle piste.



U.D.O.:n viimeisin levy on parin vuoden takainen Decadent. Levy jakaa toisinaan mielipiteitä jo pelkästään kansitaiteen vuoksi, mutta ainakin Smirnoville levyn sisältö maittaa aina vain.

– Kun oma levy on ulkona, en normaalisti kuuntele sitä enää, mutta Decadent on poikkeus. Kaikki biisit olivat vielä julkaisun jälkeen muutaman kuukaudenkin päästä läppärini soittimessa. Tiedän joitain ihmisiä, jotka jättivät levyn huomiotta pelkän kannen takia.

– Steelhammer (2013) aloitti uuden aikakauden, vaikka emme varsinaisesti etsineet sen kummemmin uusia polkuja tai tapoja. Luen toisinaan levyarvosteluja tai muiden bändien haastatteluja. Kaikki nämä "yritimme löytää sitä ja tätä lähestymistapaa" ovat hevonpaskaa. Sinä istut alas ja kirjoitat biisejä. Me laitamme levylle biisit, joista tykkäämme ja loput heitämme pois, niin helppoa se on. Steelhammer ja Decadent osoittautuivat molemmat fanien ja kriitikoiden korvissa hyviksi levyiksi. Totta kai se oli mukava ja positiivinen yllätys, mutta emme tehneet levyä ajatellen, että nyt halumme kuulostaa tuolta tai tältä, Wienhold toteaa.

 

SOITTIMESTA SOITTIMEEN JA LAVALLE

Kasperi Heikkinen oli Andrey Smirnovin tutkaparina vuosina 2013–2017. Heikkisen seuraajaksi valikoitui monessa kokoonpanossa vaikuttanut Bill Hudson.

– Kasperi on erittäin hyvä ja tekninen kitaristi, mutta kysymys lieneekin se, että tarvitsemmeko todella äärimmäisen teknistä soittajaa tässä porukassa. Toki se on kokonaan sitten eri asia, ja kuten todettu, on hän joka tapauksessa pirun kova kepittäjä. Nyt hänen tilallaan on jätkä, joka on niin ikään taitava soittamaan omalla tavallaan. Tällä hetkellä kemiapuoli toimii hiukan paremmin, enkä siis tarkoita lavalla tapahtuvaa kemiaa, vaan enemmänkin henkilökohtaisia asioita. Bill on helposti lähestyttävä ja hänen kanssa voin helposti sopia, että vaihdammeko biisin harmoniaa, voiko hän soittaa tämän osion ja minä puolestaan tämän. Billillä on myös todella laaja määrä kokemusta kiertämisestä vaikka minkälaisissa remmeissä. Totta kai meidän yhteen pelaaminen on siinä määrin rajattu, koska emme soita meidän itse tekemiä riffejä. Ehkä parin U.D.O.-levyn jälkeen pystyn vastaamaan enemmän. Se askel olisikin luoda jotain yhdessä.

Tämän porukan kokoonpanot ovat olleet hyvinkin monikansallisia. Useista kansalaisuuksista huolimatta yhteinen sävel kiertuebussissa löytyy helposti.

– Jaa että tappelemmeko koskaan? Nääh, Wienhold aloittaa. Kyse ei ole pelkästään monien kansalaisuuksien yhteensovittamisessa. Lopultahan se menee siten, että kun kansalaisuuksia on monta, voi yhteisen kielen löytäminen olla hankalaa. Kun et puhu samaa kieltä, on riiteleminenkin pirun hankalaa. Toinen kombinaatio on meidän ikäerot. Meillä on nuorempaa sakkia ja sitten on tämä vanha pieru -osasto. Minä ja Udo yritämme olla samalla se vanha ja viisas -osasto. Meidän kiertuehenkilökunnasta vissiin puolet on ollut kanssamme todella kauan ja yritämme aina säilyttää hyvän balanssin ja olla reiluja joka suuntaan. Kiertuebussissa jokainen kunnioittaa toisen tilaa ja rauhaa. Jos joku pieraisee, toinen avaa ikkunan ja kolmas sulkee sen hetken kuluttua.

Basson ohella Fitty Wienhold on kunnostautunut myös tuottajana. Miehen viimeisin tuottajarooli oli Liv Sinin debyyttilevyllä.

– Prosessi oli hauska, Wienhold aloittaa jo ennen kuin kerkeän esittää kysymykseni loppuun. Suostuin tuottajaksi, koska tykkään Livin äänestä. Kun minut haluttiin tuottajaksi, ajattelin totta kai, että minulta halutaan mielipidettä, että mihin suuntaan heidän musiikkia pitäisi viedä ja kuinka breikata läpi. Minulla olikin joitain ideoita, mutta niitä ei koskaan käytetty. Olin jokseenkin ihmeissäni, kun kuulin ensimmäisiä demoja. Ajattelin sitten, että jos tämä kerta on sitä, mitä Liv haluaa, yritetäänpä tehdä siitä niin hyvä kuin mahdollista. Koko porukka tuntui olevan jotenkin jääräpäisiä ja mietin, että mihin minua edes tarvitaan. Loppujen lopuksi tykkään valmiista lopputuloksesta, vaikkakin olen edelleen sitä mieltä, että Liv laulaa väärässä porukassa. Bändi ja levy-yhtiö olivat joka tapauksessa tyytyväisiä. Valitettavasti heidän touhu ei kuitenkaan ole lähtenyt käyntiin odotetulla tavalla. Totta kai minulle on okei, miten muusikko itse loppujen lopuksi haluaa tonttinsa hoitaa, enhän minä ole Jumala. Eivät minun mielipiteeni ole aina oikeat.



Haastattelun loppuun kysytään, kuinka Wienhold ja Smirnov suhtautuisivat muusikkona olemiseen, jos voisivat palata aikakoneella taakse päin. Aloitamme vanhemman sukupolven edustajasta...

– En tekisi mitään toisin. Kun löysin kiinnostuksen musiikkiin, joka tapahtui siis yli 50 vuotta sitten, minun täytyi etsiä kaikki itse ja oivaltaa joka juttu. Kokeilin pianoa ja soitin myös viulua, mutta jätin sen pois. Kokeilin kitaraa, rumpuja ja oikeastaan ihan kaikkea. Huomasin, ettei soittimella ole minulle väliä, vaan nautin siitä hetkestä, kun soitan. Nautin tehdä musiikkia ja ennen kaikkea esiintyä. Vaihdoin yhdessä vaiheessa bassosta jopa oboeekin. Genrelläkään ei ole minulle loppupeleissä väliä, kunhan saan puolentoista tunnin ajan esiintyä ja saada ihmiset hymyilemään. Se on minun juttuni ja työni. Minä olen kuin huora: sinä maksat 30 tai 50 euroa lipusta ja minä heilutan lavalla itseäni. En siis muuttaisi mitään, vaikka voisin.

...ja jatkamme nuoremman sukupolven edustajaan.

– Olen ensinnäkin hyvin kiitollinen kaikesta. Synnyin Venäjällä, jossa heavy metal ei ole suurin musiikkijuttu. Sen maan bändeistä ei niin vaan helposti löydy bändiä, jolla elättäisi itsensä. Popmusiikki on asia erikseen, mutta sitä en koskaan halunnut. Minun unelmani oli aina olla kitaristina oikeassa heavy metal -bändissä ja matkustaa sen kanssa. Yksi asia, mikä olisi mukava muuttaa, olisi se, että olisin syntynyt vaikkapa 10 vuotta aikaisemmin ja päässyt siten 10 vuotta aikaisemmin käsiksi tähän kaikkeen.

Lopuksi jätkien mielipiteet tyhmimmistä kysymyksistä, joita musiikkijournalistit voivat kysyä.

– Ensinnäkin, ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä, on vain tyhmiä vastauksia, Wienhold aloittaa. Joku voi kysyä minulta kysymyksen, johon vastasin ensimmäisen kerran 42 vuotta sitten, mutta minun pitää silti vastata siihen samalla tavalla kuin silloin. Toisinaan tulee kysymyksiä, joihin ei oikein tiedä, että mitä tässä nyt pitäisi ajatella. Jos olen kohtelias, vastaan sitä, mitä journalisti haluaakin kuulla. Jos taas olen epäkohtelias, sanon jotain ihan muuta… Jos haluan olla diplomaattinen, vastaan että joo, kyllä vain, voihan se olla joo. Kun uusi levy on tullut ulos, hirvein kysymys on, että miltä se kuulostaa. Mitä siihen voi vastata? Pitäisikö alkaa päivittelemään, että saatana, tuo olisi pitänyt korjata ja tuo, ehkä tuokin. Se on kuin saisit lapsen ja katsoisit häntä ajatellen, että onpa siinä hirveä otus, Wienhold ja Smirnov veistelevät yhdessä.

– Minun tapani, joka on siis aika itsekeskeinen, on vastata hyvinkin suoraan. Olen aina sanonut, mitä ajattelen. Jos et tykkää, älä kuuntele. Miksi sanoisin joka haastattelussa, että kaikki on ihanasti ja hyvin, jos niin ei ole? Olemme normaaleja ihmisiä, joilla on normaalien ihmisten ongelmat. Maksamme kuukausittain samat laskut kuin muutkin. Ainoat erot ovat, että meillä on poikkeuksetta pitkät hiukset ja saatamme soittaa soittimiamme hiukan paremmin kuin muut. Tai se, että meillä on bändi, jonka kanssa nousta tuonne lavalle.

FACTS FILE
UUSIN JULKAISU HAASTATELTAESSA

KOTIPAIKKA
Saksa, Venäjä, Brasilia

JÄSENET
Udo Dirkschneider - laulu
Fitty Wienhold - basso
Bill Hudson - kitara
Andrey Smirnov - kitara
Sven Dirkschneider - rummut


DISKOGRAFIA
Live - Back To The Roots 2016
Live - Back To The Roots - Accepted! 2017
© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: AFM Records. Live: Samuli Keskitalo
http://www.udo-online.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1701 Palaa »