Keikkaraportti: Dirkschneider, Szene, Wien 27.10.2017

Udo Dirkschneider jatkaa yhtyeineen Back To The Roots -teemalla kiertämistä niin tanakasti, että närkästyneitä viestejä ja palautetta voi lukea jo sieltä sun täältä. Taannoin Back To The Roots numero se ja se -kiertue sai uuden lisävivahteen likimain täysin uuteen uskoon laitetun settilistan myötä. Muutos on bändille varmasti hyvästä ja suurimmalle osalle fanikuntaakin, mutta itse en syttynyt harvemmin kuulluille Accept-ralleille samalla tavoin kuin viime vuoden ylenpalttiselle hittiputkelle.



Back To The Roots -teemalle on eittämättä edelleen kysyntää, sen verran pitkiä rupeamia tien päällä tämä porukka viettää. En kuitenkaan voinut olla miettimättä, kantaisiko kiertueen ikuisuuksia, sillä perjantai-illasta ja pääkaupungista huolimatta vain muutaman sadan hengen Szene-klubi jäi neljänneksen vajaaksi loppuunmyydystä. Vielä tovi ennen keikan alkua salin takaosassa oli kovastikin väljää, mutta ennen intronauhaa PA-laitteistosta alkoi soida The Crazy World Of Arthurin megahitti Fire, jonka aikana klubin valot sammuivat ja porukka siirtyi baarin puolelta lavan eteen.



Intronauhaa on rukattu uusiksi niistä keikoista, joilla bändi polkaisi homman käyntiin Starlightilla. Tätä nykyä avausrallina toimii Death Row -kiekon The Beast Inside. Intronauha on sovitettu siten, että hitaasti voimistuvat teollisuus- ynnä muut halliäänet nivoutuvat yhtenäiseksi sovitukseksi aloitusbiisiin. Biisin alkaessa koko miehistö Udoa lukuun ottamatta patsasteli totisena lavalla. Näistä ensimmäisenä lavalle saapuivat Andrey Smirnov tuoreen kitaraparinsa Bill Hudsonin kera. Udo pysytteli takavasemmalla verhojen takana laulaen biisiä aina kertosäkeeseen asti, eivätkä Hudson, Smirnov ja aina jotenkin pirun jöröltä näyttävä bassomarsu Fitty Wienholdkaan lavalla tanssahdelleet, vaan koreografia on edelleen sama: hillitysti paikallaan ja bridge- ja kertosäeosioiden aikana mikkiständien luokse laulamaan taustalaulut.



The Beast Inside, kuten muutkin ysäribiisit, olivat pienoinen shokki niille, jotka eivät katsoneet settilistaa etukäteen, mutta jo toisena vedetty Aiming High piiskasi jokaisen karvapään salissa armottomaan tukkamyllytykseen, ja niin nopeus kuin lämpötilakin kohosi silmissä. Tämän jälkeen Dirkschneider jatkoi aina encoreen asti seuraavanlaisella kaavalla: harvemmin kuultuja ralleja tuhti nippu, ja niiden välissä siellä täällä tunnettuja Accept-klassikoita, jotka joka jamppa tunnistaa. En itse lämpene liiemmin Acceptin ysärikaudelle, joten hieman haukotellen odotin Fight It Backia, Russian Roulettea ja Another Second To Betä. Varsin mukavaa oli kuitenkin se, että soitti bändi mitä ralleja tahansa, olivat soundit alusta asti sangen luomun kuuloiset ja ennen kaikkea tasaiset, vailla puuroutumista tai muita notkahteluja. Äänimies ansaitsee todellakin tuhdin kimpun punaisia ruusuja, eikä vähiten siitä syystä, että hän joutui työnsä lomassa häätämään taka-alaltaan humalaisia yli-innokkaita faneja pois, sillä jostain syystä miksauskoppia ympäröidystä aidasta oli jätetty yksi sivu takaa pois. Myös valoja ohjelmoinut mies joutui ylimääräisiin toimenpiteisiin, kun tuopit olivat lähellä läikkyä pitkin ja poikin.



Andrey Smirnovin tutkaparina häärii tätä nykyä Bill Hudson. Ulkonäöllisesti kaveri on kuin Gus G.:n ja Shiraz Lanen Joel Hiljasen kadoksissa ollut lapsukainen. Soitannollisesti hän on edeltäjänsä Kasperi Heikkisen tavoin näitä tekniikkahirmuja, joiden kyvyt eivät välttämättä pääse parhaimpaan loistoonsa tämän musiikin parissa. Vaikka Hudson on kerennyt jo soittamaan jokusen keikan tässä kokoonpanossa ja osa biiseistä on niitä, joiden parissa jätkä harjoitteli muksuna, siitä huolimatta tunnetuimmissakin biiseissä hän näytti keskittyvän ja jätti yleisöön flirttailut vähemmälle, koska katse oli otelaudassa. Ennen Balls To The Wallia oli hänen vuoronsa vetää yltiöpäinen konekiväärisoolotykitys yksin lavalla, joka ei ollut kaikkien mieleen, sillä joku järjen jättiläinen viskaisi lavalle tyhjän muovituopin. Hudson käänsi tapauksen kuitenkin osaksi show’ta, näyttäen hammer on-/pull off -tilutuksen ohella plekukädellä keskaria kyseiselle mulkulle.



Wienin-konsertti jäi viime vuonna näkemäni Suomen-keikkojen varjoon pitkälti uusiksi kyhätyn settilistan vuoksi, joka ei vain kerta kaikkiaan ollut minun mieleeni. Joka tapauksessa oli pienimuotoinen ilo ja kunnia saada taas seurata Wuppertalin pienen suuren miehen, maailman ainoan Udo Dirkschneiderin, edesottamuksia lavalla. Paljoahan mies ei lavalla liiku eikä hän ole koskaan ollut edes omalla äidinkielellään verbaalisin lahjakkuus, mutta on se vain jonkinlainen ihme, kuinka hän vielä vanhoilla päivilläänkin saa aikaiseksi saman jarrutuskitinän suustaan, vaikka keikkoja olisi kuusikin viikossa.


Setti: The Beast Inside / Aiming High / Bulletproof / Slaves To Metal / Another Second To Be / Protectors Of Terror / Fight It Back / Can’t Stand The Night / Amomas La Vida / Stone Evil / Hard Attack / Love Child / Objection Overruled / X-T-C / Russian Roulette. Encore: Princess Of The Dawn / Metal Heart / Fast As A Shark / Balls To The Wall.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: Anneli Keski-Petäjä, Samuli Keskitalo
http://www.udo-online.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 927 Palaa »