Keikkaraportti: Papa Roach & Sara, The Circus, Helsinki 26.10.2017

Viimeisen kolmen vuoden aikana neljästi Helsingissä esiintynyt Papa Roach on hienosti paikannut monen vuoden harvempaa keikkailua täällä. Jos Helsingin The Circus saadaan lähes täyteen, lienee sanomattakin selvää, että keikat ovat tuoneet bändille Pohjolan perukoille vanhempien ja vannoutuneiden fanien rinnalle roppakaupalla uutta nuorta fanikuntaa. The Circuksen yleisön keski-ikä lienee huidellut jossain vajaassa 25 vuodessa, eli nuorimmat kuseksivat varmasti vielä vaippoihin bändin läpimurtolevy Infestin aikoihin. Lähes neljännesvuosisadan ikäinen bändi tarjosi silti näillekin nälkäisille kuulijoilleen hienon kokemuksen.

 

SARA

Alun perin bändin lämmittelijäksi oli kaavailtu brittiläistä Frank Carter & The Rattlesnakes -yhtyettä, mutta keikan siirtyessä Jacoby Shaddixin kurkkuleikkauksen vuoksi syksyyn, illan avaaja vaihtui kotimaiseksi Saraksi. Pitkästä historiastaan huolimatta bändi on mennyt meikäläiseltä täysin ohi, enkä näkemäni perusteella tunne juuri mitään menettäneeni.

Sara avasi illan biisillä, joka olisi sopinut loistavasti Viking Cinderellan yökerhon viimeiseksi hitaaksi, kun vielä itsepintaisesti haetaan baaritiskiltä hyttiseuraa. Valinta tuntui alkuun todella kummalliselta, mutta onneksi tahtia nostettiin biisin jälkeen hieman vetävämmäksi.

Saran soundimaailma oli meikäläisen korviin ihan liian elektroninen. Toki siellä kitaraa kuului, ja ajoittain rummutkin vetivät ihan hyvällä poljennolla. Miksauksessa syntikkasoundeja paremmin erottui vain aivan liian kovalle miksattu basso, joka omiin korviin särisi suorastaan epämiellyttävän voimakkaasti. Erityisesti häiritsevältä tuntui se, että laulaja Joa Korhosen omaleimainen ja mieleenpainuva ääni hukkui kaiken muun kakofonian taakse kokonaan.


Biiseissä bändi ilmeisesti käsittelee elämän tummempia aiheita, mutta kappaleista jokainen tuntui liitävän sisään ja ulos minkäänlaista tunnereaktiota aiheuttamatta. Bändin valinta lämppäriksi tuntui kummalliselta, jopa hieman hätäiseltä. Yleisöä bändi kuitenkin veti lähes salin täydeltä, joten kaipa nämä ajatukset ovat vain omaa ahdasmielisyyttäni ja ennakkoluuloisuuttani. 

PAPA ROACH

Noin varttia ennakkoon annetusta aikataulusta myöhässä salin taustamusa vaihtui iskeväksi rapiksi ja hennon verhon takana illan pääesiintyjä asettui lähtötelineisiin. Räpin päätyttyä verho siirtyi syrjään ja Papa Roach polkaisi oman osuutensa käyntiin viimeisimmän levyn nimibiisillä Crooked Teeth. Bändillä oli tuttuun tyyliinsä heti alusta kaasu pohjassa ja salin lattialla oli suorastaan ahdasta. Kesällä äänihuulten leikkauksessa käyneessä Shaddixissa ei näkynyt että mies olisi toipilas. Mies riehui vieterinä pitkin lavaa ja piiskasi yleisöä vauhtiin ihan entiseen malliinsa. Itse pohdin, että onko mies edes millään tavalla kykenevä säästelemään ääntään, koska kaverihan tunnetusti lataa aina “all in”.

Kuuden nopean biisin jälkeen vauhtia laskettiin hieman Scars, Periscope ja Gravity -biisien ajaksi. Vaikka näistä viimeinen on suorastaan slovari, on biisissä Papa Roachille tavaramerkinomainen henkilökohtainen kosketus niin vahva, että yhtä rehellistä ilmaisua saa hakemalla hakea. Esimerkillistä suorittamista kaikkineen; biisi oli koko illan tunteikkain veto. Upeaa setin draaman kaaren ymmärrystä oli sekin, että hitaammasta osuudesta siirryttiin vahvasti yleisöä osallistuttavaan Blur-coveriin Song 2. Kun kansa oli saatu tiukasti hyppysiin, Shaddix jatkoi illan orkestroimista istuttamalla yleisön Traumatic-biisiä varten lattialle, josta aina käskystä noustiin ylös pomppimaan villisti.

Pieniä taiteellisia vapauksia edustivat bändin pienet muutokset kappalerakenteissa. Osa näistä palveli luultavasti juuri aiemmin pohtimaani Shaddixin lauluäänen säästelyä. Esimerkiksi Between Angels and Insects -biisissä bändi veti outron pidemmän kaavan mukaan, ja sen aikana Shaddix häipyi lavan taakse ottamaan happea. Vastaavia virityksiä oli läpi setin. Hieman toisenlaista tarkoitusta palveli tuunattu versio Forever-biisistä, joka loppua kohden muuttui Linkin Parkin In The Endiksi. Yleisössä kailotettiin täyttä kurkkua mukana. Biisin jälkeen Shaddix nosti oikean kätensä kohti taivasta ja hiljeni hetkeksi muistelemaan ystäväänsä. Seuraavaksi soitettu Blood Brothers omistettiinkin juuri Chester Benningtonille.


Kokonaisuutena Papa Roach veti taas kerran takuuvarman keikan, mutta ehkä bändin suurin vauhti on kuitenkin aiempiin vetoihin verrattuna hieman laantunut. Illan annista hyvän kuvan antoi hidastettu versio Lifeline-biisistä, joka tuntui etenevän kuin jarru pohjassa. Osaltaan bändin rauhallisempi ilme johtuu varmasti Shaddixin säästelemisestä, mutta jos kuitenkin vertaa bändin parin vuoden takaiseen Five Finger Death Punchin lämmittelykeikkaan, tuntui kun bändi sillä keikalla olisi saanut saman viestin välitettyä tunnissa, paahtamalla kaasu pohjassa alusta loppuun. Oma puolentoista tunnin pääesiintyjäsetti oli ehkä hieman liian venytetty. Fakta on kuitenkin, että Papa Roach on yksi kovimpia livebändejä ja jaksaa aina piiskata niin että vanhakin nuortuu silmissä.

Papa Roachin settilista: Crooked Teeth / Getting Away With Murder / Between Angels and Insects / Face Everything and Rise / Born for Greatness / She Loves Me Not / Scars / Periscope / Gravity / Song 2 / Traumatic / Forever / Blood Brothers / American Dreams / Lifeline / Help Encore: None of the Above / Dead Cell / Last Resort / ...To Be Loved.


© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Sari Katainen
http://www.paparoach.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 486 Palaa »