Keikkaraportti: Airbourne & Desecrator, Logomo, Turku 20.10.2017

Kun Suomen entiseen pääkaupunkiin saadaan lujaa rokkaavaa aussiverta, yleisö ei suinkaan koostu parikymppisistä tulevaisuudentoivoista. Päinvastoin, porukan yleisö oli iältään sitä luokkaa, että voisivat yhtään liioittelematta olla australialaisyhtye Airbournen jäsenten omia vanhempia. Harvoin sitä on näin nuoren bändin kohdalla saa tuta nelikymppisenä äijänä itsensä nuoreksi.

AC/DC on bändiä isompi ilmiö, mutta jotain täytyy olla australialaisessa juomavedessä, kun tuon legendabändin lisäksi sieltä ponnistaa lisää "sitä samaa" tarjoava Airbourne – vieläpä ennen AC/DC:n totaalista eläköitymistä. Näitä bändejä lienee vuosien saatossa vertailtu niin monesti toisiinsa, hyvässä ja pahassa, ettei sen kertaaminen enää tässä yhteydessä tunnu relevantilta. Jos jotain kuitenkin pitää sanoa mahdollisen neitseellisen lukijan innoksi, niin kutsuttakoon Airbournea AC/DC:n nopeammaksi ja metallisemmaksi pikkuveljeksi – joka myös vetää spiidiä.

Vaikka ikää Airbournella on vain reilun vuosikymmenen verran, on bändi ehtinyt niittää mainetta ja nimeä ympäri maailmaa. Siinä sivussa on loihdittu neljä täysmittaista ja vieläpä varsin hyvää levyä, joita kelpaa hyvällä mielellä luukuttaa vaikka luu ulkona autoa ajaessa. Niin sanottuna autoiluhevinä minutkin yhtyeen kolmoslevy Black Dog Barking puolelleen voitti, vaikka olin jo mielessäni ehtinyt tuomita yhtyeen turhana yrityksenä.

Kuumat lauteet eivät lämmittelyä kaipaa

Illan avasi käytännössä tuntematon aussiyhtye Desecrator, joka tyystin epäomaperäisen nimensä lisäksi veivasi varsin epäomaperäistä thrash metalia. Vanhan liiton otteet olivat hyvin hallussa ja bändi veti eittämättä antaumuksella. Sitä sopii tosin ihmetellä, miten näin hintavalle keikalle (liput rapiat 40 euroa) oli raavittu mukaan vain näin tuntematon nimi, sillä Desecrator on vasta tänä vuonna julkaissut debyyttilevynsä. Muutenkin yhden lämppärin taktiikalla esiintynyt Airbourne tuntui tässä mielessä oudolta vedolta.

Vaan eipä Airbournen keikalle tietenkään lähdetty lämppäreitä katsomaan ja tämä näkyi myös yleisössä. Pääbändiä ennen valtaosa väestä tuntui kiskovan väki- tai sihijuomia ja onnistuipa joku onneton tyhjentämään vatsansa sisällön keikkapaikka Logomon roskikseen jo ennen keikan aloittamista. On se rock vaan yhä vaarallista.

Tästä olikin oivallista virittäytyä tunnelmaan eli tulevaa rocklegendaa katsastamaan. Ja tähän onneksi varauduimme korvatulpilla. Hyvä niin, sillä muuten kirjoittelisin tätä kaiketi kuurona.

 

Kuurouttavan kovaa menoa

Airbourne kipusi lavalle verrattain lyhyen intron jälkeen ja potkaisi setin käyntiin siihen oivallisesti sopivalla Ready to Rockilla. Alkupuoli keikasta olikin selvästi Black Dog Barkingin varassa, mikä oli ihan hyvin ajateltu levyjen tunnettuus huomioiden. Myös yleisö oli mukana alusta lähtien roiman energisesti. Tämä on tietysti aina hyvä merkki toimivasta startista.

Harvoin näkee lavalla yhtä liikkuvaa porukkaa kuin Airbourne. Voisi kuvitella, että kaiffarit olivat vetäneet miestä vahvempaa, sillä siinä määrin oli askellus reipasta soiton siitä tippaakaan kärsimättä. Etenkin laulaja-kitaristi Joel O'Keeffe poukkoili laidasta toiseen kuin adrenaliinipistoksen saanut sähköjänis. On pakko nostaa hattua silkasta kunnosta tai siitä, että tuossa menossa pystyy ylipäätään hoitamaan sekä liidikitaran että laulun tontit.

Tällainen meno voitti myös yleisön puolelleen ja sehän tietysti ruokki vain lisää Airbournen ärhäkkyyttä. Ei jäänyt epäselväksi. onko tässä ykkösluokan showbändi vai mitä – Airbournen superenerginen tyyli herättikin lähinnä miettimään, miksi suuri osa bändeistä on helvetillisen tylsää seisoskelua ja soittimien tutkimista lavalla.

Aina Marshall-kasoja myöden ilmassa oli ison festarikeikan tuntu. Logomon luja äänentoisto pisti korvat soimaan jopa korvatulppien läpi, mitä on vaikea pitää yksioikoisen hyvänä asiana. Airbourne soitti nimittäin niin pirullisen lujaa, että korvat soivat vielä keikan jälkeenkin – korvatulpista huolimatta. En tahdo edes ajatella millainen tinnitus korvissa soi jos tulppia ei ollut. Oma jatkuva ininä "pääni sisällä" on jo ihan riittävästi.

Tämä olikin keikan harvoja huonoja puolia, sillä settilista mukaan lukien meno oli pirullisen toimivaa. Toki enemmänkin olisi keikasta irti saanut jos olisin tuntenut laajemmin bändin diskografian alusta loppuun, mutta kertoopa se myös itselle tuntemattomien biisien toimivuudesta, jos niitä kuunnellessa alkaa rytmiraaja liikua autonomisesti. 

Kaljalla marinoitua rokkia

Airbournen show ei totta vie jäänyt vain lavalla ravaamiseen ja reippaaseen soittoon, sillä yhtye lähetti matkaan kolmannestuopillisia olutta keikan aikana useammankin kerran. Pitkälle yleisöön lavalta heitetyt oluttuopit välillä toki rikkoutuivat vastaanottajalauman kätösiin, kun taas toisinaan osuivat napakasti yhteen käteen ja siitä suoraan ilahtuneen fanin kurkkuun. Viihdyttävää, jos toki suorastaan junttia menoa. Toisaalta: kuka niin sanoi, että junttimainen pölhöys olisi pelkästään huono asia?

Yleisöä huudatettiin toki muillakin keinoin ja laulaja-kitaristi kiersi porukan joukossa skebaa kurittaen. Omasta paikastani en nähnyt tarkkaan, miten johtotähti reissunsa teki, mutta veikkaisin olkapäillä kulkemista. Niin tai näin, yleisö tietenkin ilahtui moisesta rahvaan joukkoon jalkautumisesta. Toki samalla taottiin päähän oluttölkki rikki sillä seurauksella, että mallasjuomaa sihisi paitsi nokkamiehen, myös lähellä olevan yleisön niskaan kunnon paineella. Jos rock ei ole aina vaarallista, niin puhdasta ja steriiliä se ei ainakaan ole.

Encorea edeltävän väliajan kanssa yhteen laskettuna bändi veti melko lailla sen ennakoidun 75-minuuttisen keikan, ehkä hieman rapiat. Ainakin tässä mielessä rahalle sai vastinetta. Löysät hetket olivat tiessään ja meno kautta linjan riehakasta. Tällaisia esityksiä nähdessä, usko livebändien voimaan leimahtaa aina liekkeihin.

Vaikkei Airbourne ole metallia sanan varsinaisessa merkityksessä, niin kyllä se AC/DC:n maltillisen keski-ikäisrokin rinnalla tuntuu varsin järeältä ja rautaiselta tapaukselta. Jos yhteen ”uuteen” bändiin pitäisi keikan perusteella tutustua, voisin nostaa Airbournen ehdottomasti ehdokkaaksi. Vaikkei bändin musa hohkaa omaperäisyyttä tai sinänsä tuo kenttään mitään uutta, on vaikea kuvitella, että näin eläväinen esitys jättäisi ketään täysin kylmäksi. Ei edes kuuroa.

Setti: Terminator 2:n teema (intro) / Ready to Rock / I'm Going to Hell for This / Too Much, Too Young, Too Fast / Down on You / Rivalry / Girls in Black / Bottom of the Well / Breakin' Outta Hell / Diamond in the Rough / It's All for Rock 'n' Roll / Stand Up for Rock 'n' Roll. Encore: Live It Up  / Runnin' Wild.


© Imperiumi MMVII. Teksti: Serpent   Kuvat: Tero Kukkonen
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 665 Palaa »