Keikkaraportti: Alter Bridge & As Lions, Gasometer, Wien 18.10.2017

Toisinaan on erittäin mukavaa lähteä kuuntelemaan ja valokuvaamaan bändiä, jota ei ole vielä lavalla nähnyt. Taannoin Wienin Gasometerissä sellaisia oli tarjolla kaksin kappalein: jenkkiläinen Alter Bridge kera brittilämppäri As Lionsin, jotka jyräävät yhteisvoimin Keski-Euroopan yli. Gasometer ei tullut tiistai-iltana täyteen, mutta joka tapauksessa väkeä, menoa ja meininkiä riitti. Wien toimi myös jonkinlaisena kokoontumisajopaikkana useiden eri maiden Alter Bridge -faneille. Kaukaisimmat fanit kuuluivat tulleen paikalle Ecuadorista saakka.

 

AS LIONS

Väki todellakin halusi nähdä paraikaa jonkinlaista nousuhuumaa elävän As Lionsin, koska porukkaa tuntui olevan konserttisalin puolella miltei yhtä paljon kuin viisi varttia myöhemmin Alter Bridgen aloittaessa. Sanomattakin selvää, että "Bruce Dickinsonin pojan bändi" houkuttaa yleisöä jo siksi, että laulajamiehen isukki hoitaa samaa roolia Iron Maidenissä. Austin Dickinson eläytyi ja elehti lavalla kuin isäpappa, eikä yhteneväisyyksien huomioimiselta voinut välttyä. Tietyt scream for me -maneerit ja lavamonitorien päältä ponnistamiset lähtivät mallikkaasti.

Mikäli, rakas lukija, As Lions ei vielä soita kelloja pääsi sisällä, ei bändiin kannata sännätä tutustumaan Iron Maiden -hurmoksessa – näillä kahdella bändillä kun ei isän ja pojan välisen perhesiteen lisäksi ole muuta yhteistä. Alkuvuonna julkaistu Selfish Age -debyytti oli kovaa valuuttaa myös Gasometerissä, ja levy vedettiin paria kolmea biisiä vaille alusta loppuun.

As Lions keräsi lavan eteen ison yleisömäärän, vaikka suurin osa olikin liikkeellä ihan vain uteliaisuuttaan, eivätkä läheskään kaikki lähteneet täysillä mukaan itse musiikkiin. On aivan liian aikaista tituleerata mitään As Lionsin ralleista hiteiksi, mutta selvästi YouTuben takia eniten kuunteluita keränneet Aftermath ja White Flags näyttivät kolahtavan jengiin parhaiten. Niin myös minuun.

 

ALTER BRIDGE

Alter Bridgeä voisi melko huoletta nimittää nykyään jonkinlaiseksi "Amerikan Volbeatiksi". Tai miksei vaikkapa Five Finger Death Punch osa kahdeksi, sillä bändin putipuhdas ilmaisu puhtailla jenkkisoundeilla ja -otteella sliipattu titaanihardrock on juuri niin, no, sliipattua kuin olla ja voi. Sitä se oli niin hyvässä kuin pahassakin myös Gasometerin lavalla. Kun kello oli minuuttia vaille showtime, alkoi huutomyrsky pikku hiljaa kohota ja Alter Bridge- ja Tremonti-huudot raikua päällekkäin. Jännä juttu, että vaikka bändin miehitys on ollut sama alusta asti ja Myles Kennedyä lukuun ottamatta porukka on ollut sama jo Creedin ajoilta asti, tuntuu Mark Tremonti olevan asteen verran isommassa hypessä muihin nähden.

Yleisöstä katsottuna lavan oikealle puolelle – eli siis Tremontin puolelle – pakkaantui intohimoisin fanijoukko. Eipä mennyt aikaakaan, kun Tremonti saapasteli varjoista valoihin, otti avustajaltaan työvälineen harteille ja aloitti rappaamisen samalla, kun atmosfääri kohosi hiljalleen kohti kattoa. Keikan alku oli kieltämättä pirun intensiivinen ja tiivis tykitys uutta ja vanhaa Alter Bridgeä. Oli suorastaan mahtavaa seurata aitiopaikalta fotopitistä valokuvaamisen ohella, kuinka ammattimaisia jokainen muusikko olivat lavalla niin yksilötasolla kuin yhdessä bändinä. Etenkin Brian Marshallia oli miellyttävä seurata: jätkä ei varsinaisesti hymyile kuin Myles "hangon keksi" Kennedy, mutta muutoin jätkän karisma näkyy, kuuluu ja heijastuu naapurikaupunkiin asti.

Tremonti on sävellyspuolella yksi yhtyeen kantavia voimia ja sen lisäksi hän on lavalla yksi sen avaintekijöitä, mutta samalla myös kenties heikoin lenkki. Etenkin taustalaulujensa osalta. En ole aikaisemmin nähnyt Alter Bridgeä livenä, joten en tiedä, oliko Tremontin ääni Wienissä vain tilapäisesti päin prinkkalaa vai onko kaverin taustalaulu aina yhtä ulapalla. Suorastaan vitutti katsoa ja kuulla, kuinka paljon hän rokotti kenties Alter Bridgen parhaan rallin, My Championin, kertosäettä. Bändi on vaihdellut tällä rundilla settilistaansa illasta toiseen, mutta ellei muistini heitä aivan häränpyllyä, tuli My Champion Wienissä tällä rundilla ensimmäistä kertaa. Tähän saattoi vaikuttaa se, että yleisö suorastaan vaati biisiä soitettavaksi huudoillaan ja näkyipä yleisössä olleen pari isoa banneriakin, joihin oli taiteiltu isoin kirjaimin biisin nimi.

Huutoa riitti läpi keikan, mutta luonnollisesti isoimmat hittirallit kaatoivat eniten bensaa huutajien liekkeihin. Kuten odottaa saattoi, Watch Over You ja In Loving Memory tulivat akustisina versioina, ja niiden aikana Marshall ja Scott Phillips saivat pari ylimääräistä tupakkataukoa. Bändi kerkesi vetää settilistansa likimain puoliväliin asti ennen kuin tahtia hidastettiin hetkeksi ja Myles Kennedy piti pienen spiikin. Spiikissä tunnustusta saivat niin As Lionsin jätkät kuin Itävallan ulkopuolelta kulmille matkanneet fanit.

Kaikkineen Alter Bridge kiskaisi 19 biisiä, joihin aikaa kului noin pari tuntia. Normaalisti tuskin kukaan bändistä diggaava valittaisi moisesta kohtelusta, mutta itseäni alkoi loppua kohden painaa niin kova väsymys, että encoressa vedettyjen Show Me A Leaderin, Mylesin ja Tremontin skittasoolojen ja päätösralli Rise Todayn aikaan nuokuin hallin ovensuussa lähinnä rukoillen, että loppuisipa tämä jo.

Väsymystä tai ei, niin tiivistelmä keikasta on joka tapauksessa se, että Amerikan Volbeat tuli, näki, voitti, vaikka se My Champion jäikin vähän kaivelemaan...

Setti: The Writing on the Wall / Come to Life / Addicted to Pain / Ghost of Days Gone By / Cry of Achilles / My Champion / Ties That Bind / The Last Hero / Waters Rising / Watch Over You / In Loving Memory / Slip to the Void / Blackbird / Metalingus / Isolation / Open Your Eyes. Encore: Show Me a Leader / Dueling Guitar Solos / Rise Today.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: Samuli Keskitalo
https://www.alterbridge.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 333 Palaa »