Keikkaraportti: Thy Art Is Murder & After The Burial, Flex, Wien 17.10.2017

Wienin ja sen lähiseudun death metal -intoilijat kokoontuivat 17. lokakuuta Wienin keskustassa lähellä Tonavaa sijaitsevaan Flex-klubiin, jota yhtään liioittelematta voisi sanoa sikolätiksi. Tokihan rähjäisten rock-klubien atmosfääriin kuuluu ajan patina ja sen mukana rähjäisyys, mutta tämä maanalainen luola on paitsi pirun ahdas, myös kauttaaltaan paskainen. Saastasta huolimatta Australian iso paha susi, muutama kuukausi takaperin loistavan uutuuslevyn julkaissut Thy Art Is Murder parkkeerasi kiertuebussinsa nurkille kolmen lämppäribändin kera. Soittoaikataulujen vuoksi kahden ensimmäisen bändin, Justice For The Damnedin ja Oceanon, näkemisestä ei kannattanut edes haaveilla. Nämä karkelot käytiin siis minun osaltani pääbändin lisäksi vain After The Burialin seurassa.

 

AFTER THE BURIAL

Flex on valokuvaajalle oikea painajainen. Valolaitteisto on heiveröinen ja kehno, etukaiteen ja lavan välinen alue todella ahdas ja kaiken lisäksi näytti siltä, että keikalle oli myyty liikaa lippuja eikä ihmismassalle kerta kaikkiaan ollut tarpeeksi tilaa. Tähän kun laitetaan vielä päälle death metal -bändien armoton myllytys ja pittien lietsomisen himo, niin johan on kaaos valmis.

After The Burial oli minulle liki täysin uusi tuttavuus. Muistelin etukäteen nähneeni bändin logon vuosia sitten – onhan minnesotalaisrykmentillä levytyshistoriaa jo yli kymmenen vuoden edestä. Jos jotain opin bändin lavameiningistä, niin ainakin sen että tiettyjä maneereita In Flamesin Anders Fridéniltä pöllinyt Anthony Notarmaso osaa, haluaa ja vaatii yleisöään armottomiin pittimyllerryksiin. Oli hauskaa seurata, kun kolmannen biisin, Notarmason mukaan ”ehdottoman surffausbiisin”, aikana jengiä alkoi yleisön käsivarsia pitkin valua lavaa kohti kuin liukuhihnalta. Fotopitissä häärineet kaksi järjestyksenvalvojaa olivat välillä ihan hätää kärsimässä. Lähettyvillä oli myös kolmaskin järjestyksenvalvoja, joka tosin otti työnkuvansa paljon lunkimmin ja istui vähän sivummalla, pienellä ylätasanteella. Sinnepä itsekin kapusin keikkaa katsomaan kuin reilu satakiloinen pikkulintu, sillä fotopitistä yleisön joukkoon palaaminen oli täysin mahdotonta.

After The Burialin jätkät vaikuttivat paitsi erittäin otetuilta yleisön villistä reaktiosta, myös varsin yllättyneiltä. Se antoi selvästi lisävirtaa koko jengille, joka olisi varmasti tahtonut jatkaa rymyämistä ja yleisön riepottelua pitempäänkin, mutta aika on toisinaan armoton ja pääbändin teknikoiden oli päästävä hommiin.

 

THY ART IS MURDER

Faneille ei liene epäselvää, että CJ McMahon is back. Kun changeover oli ohi ja aavemainen, hitaasti voimistunut intronauha alkoi pyöriä, alkoi yleisö Murder! Murder! -huutojen sijaan huutaamaan raivokkaasti CJ:n nimeä. CJ saapasteli viimeisenä lavalle, josta alkoi Dear Desolation -rallin myötä illan toinen hurrikaani. Pääpirun ääni oli erittäin kovassa iskussa heti alusta asti. Järjestyksenvalvojat olivat taas paljon vartijoina turvallisuuden saralla, koska surffaus jatkui kuin liukuhihnalta setin alusta asti. Tällä kertaa tosin kahdesta järkkäristä toinen oli hetken aikaa ihan ulapalla työnkuvastaan, kun hän seisoi naama lavalle päin katsoen ja kuunnellen CJ:n möykkäämistä. Jotenkin tuntui, ettei Flexiin tarvitse kovin kummoista ansioluetteloa päästäkseen duuniin. Keikan puolivälin tienoilla yleisön paine yltyi niin kovaksi, että paineaita liikahti montakymmentä senttiä eteenpäin ja kallistui vaarallisen näköisesti. Pitäisiköhän ensi kertaa varten tarkistaa paikan kapasiteetti uusiksi?

Thy Art Is Murder on lavalla varsin tiivis viisikko, mutta varmasti jokaisen mielestä CJ on se, joka pitää narut käsissä. Kaveri oli parin ensimmäisen biisin aikana aavistuksen tympääntyneen näköinen ja keskittyi vain leipätyöhönsä. Mahtoiko lavamiksauksessa sitten olla jokin vika joka saatiin hetkeä myöhemmin kuntoon, mutta ainakin parin kolmen rallin jälkeen CJ:n ilme muuttui yllättäen Naantalin auringoksi ja jätkästä kuoriutui varsinainen Ilari Johansson ilmeineen ja hauskoine stand up -tyylisine välispiikkeineen. The Purest Strain Of Hate olikin yhtäkkiä The Purest Strain Of Schmetterling, jonka aikana perinteiset sarvimerkit olivat pannassa ja käsillä sai tehdä vain perhosmerkin. Myös kansallisruoka schnitzel sai kehuja ja tunnustusta – se tosin ei ollut mikään stand up -juttu, loistava ruoka kun on. CJ oli loppukeikan varsin leppoisalla tuulella, mutta sen sijaan kepittäjä Andy Marsh näytti alusta loppuun siltä kuin schnitzelin sijaan hän olisi syönyt ison sitruunan.

Thy Art Is Murderin setti kesti noin tunnin. Tunti kului nopeasti, ja esimerkiksi encore jätettiin kiertueen muista keikoista poiketen pois, vaikka bändi kiskoikin samat rallit. Näin homma pitäisikin hoitaa – väsyneet "we want more!" -huudot alkavat jo kyllästyttää. Katselin ja hämmästelin vielä aivan keikan loppumetreillä, kuinka CJ voikin saada lavalla möyrinänsä syntymään noin vaivatta ja varsin helpon näköisesti ja oloisesti. Välillä kaveri patsasteli rentona ja huolettomana kuin iskelmälaulaja pitäen mikistä vaivoin sormenpäillään kiinni, välillä hän eläytyi yhtä dramaattisesti kuin Ronnie James Dio aikoinaan. Olipa CJ lavalla sitten miten päin tahansa, ääni on viiltävän terävä ja tulinen.

Setti: Dear Desolation / Slaves Beyond Death / The Purest Strain Of Hate / Shadow Of Eternal Sin / Violent Reckoning / Emptiness / No Absolution / Absolute Genocide / Coffin Dragger / Son Of Misery / Puppet Master / Holy War / Light Bearer.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: Samuli Keskitalo
https://www.thyartismurder.net/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 265 Palaa »