Keikkaraportti: Sigur Rós, Gasometer, Wien 16.10.2017

Islanti ei kuulu maihin, joista bändejä sikiäisi kuin sieniä sateella. Kuitenkin islantilaisbändit, jotka breikkaavat kotimaansa ulkopuolella, tuntuvat nousevan poikkeuksellisen kovaan suosioon, niistä yhtenä Sigur Rós. Minun korviini bändin musiikki on lähestulkoon pelkkää ujellusta, tuhti nippu erilaisia luontoääniä, kuiskauksia ja vihellystä, joita epämääräiset rumpukompit tarvittaessa tukevat ja tehostavat. Mielipiteeni ei muuttunut kuunneltuani bändin katalogin kronologisessa järjestyksessä läpi päivää ennen yhtyeen keikkaa Wienin Gasometerissä. Olin hyvin skeptinen, pystyisikö kahden ja puolen tunnin An Evening With -formaatin Sigur Rós -esitys pitämään mielenkiintoani yllä. Ajattelin, että paljon etukäteen hehkutetun valoshow’n tulisi ainakin olla maailmanluokkaa, jos musiikki laittaisi haukotuttamaan. Valoshow oli kaikin puolin näyttävä, joskaan ei henkeäsalpaava.

Sigur Rósin konsertti koostui kahdesta kahdeksan biisin mittaisesta setistä, joiden välissä oli noin 20 minuutin tauko. Valokuvaajia ei päästetty ensimmäisen setin aikana fotopittiin, vaan valokuvauskalusto oli jätettävä narikkaan odottamaan toista osiota. Pääsinkin siis tarkkailemaan konsertin ensimmäistä osiota joka solulla ja tuntosarvet höröllä kaikessa rauhassa, kun etukaiteen toisella reunalla oli vielä hyvinkin tilaa, vaikka esitys loppuunmyyty olikin.

Noin 15 minuuttia ennen konsertin alkua Gasometerissä oli elokuvateatterimainen tunnelma. Konserttisalin valaisi himmennetyt valot, ilmassa leijui savukoneiden tupruttama hiididioksidihöyry ja tunnelmaa tiivisti hiljaa soiva rauhallinen musiikki. Muutaman minuutin odottelu oli nopeasti ohi ja pian valot sammuivat. Show koostui best of -tyyppisesti valitusta kasasta biisejä, joiden pääpaino oli odotetusti pirun hankalasti nimetyssä ( ) -albumissa. Sigur Rósin ensimmäinen biisi oli kuitenkin ilmeisesti joko kokonainen näytebiisi tulevalta levyltä tai sitten vain saksittu osa siitä, mene ja tiedä. Joka tapauksessa settilistapaperin mukaan ralli kantaa nimeä Á. Lava-asetelma koostui erilaisista screen- ja LED-seinistä, valolähteistä ja jos jonkinlaisista valoputkista. Onkin todella harmi, ettei lava-asetelman visuaalisuutta voi täysin havainnollistaa valokuvin.

Rumpali Orri Dýrason sai astella lavan sivulle asetetulle rumpu- ja kosketinsoitinpatterille hillittyjen, liki olemattomien aplodien saattelemana, mutta kun toiselta sivulta lavalle saapasteli joukon tunnetuin musikantti, solisti Jónsi Birgisson, heräsivät Gasometeriin pakkautuneet muutama tuhat ihmistä kertaheitolla. Á-vedon jälkeen kolmikko Jónsi, Dýrason ja Georg Hólm jatkoivat ilman taukoja biisistä toiseen aina siihen asti, että konsertin ensimmäinen osio oli ohi.

Sigur Rósia levyltä kuunnellessani saattaa välillä mieleeni hiipiä kysymys, mihin bändi oikeastaan edes tarvitsee rumpalia. Livenä se ei tullut enää mieleeni, koska sain koko ajan seurata Dýrasonin hillittyä, joskin pirun tarkkaa toimintaa patterinsa takana. Ja tokihan kaveri innostui tietyissä biiseissä hakkaamaan patoja ja kattiloitaan kuin tuli perseensä alla. Vastaavasti niissä kohdissa, joissa rumpuja ei tarvita lainkaan, Dýrason kääntyi jakkarallaan 90 astetta ja näppäili kosketinsoittimia. Ensimmäisen setin päättäneen Varðan lopussa Hólm ja Dýrason vaihtoivat instrumentteja päikseen. Soiton loputtua he poistuivat ensimmäisenä lavalta yhtä hiljaa kuin sinne tulivatkin, Jónsin jäädessä lavalle ulvomaan vielä viimeiset falsettipihinät.

10 minuuttia ennen toisen osion alkua valokuvaajien oli määrä saapua ennalta sovittuun paikkaan briiffiä varten. Kyseessä kun on iso bändi, saattoi jokainen valokuvaaja miettiä itsekseen, että minkähänlaisia sääntöjä valokuvaajille mahtaisi nyt olla. Joka tapauksessa sääntöjä oli perinteisen kolme ensimmäistä rallia ilman salamaa -säännön lisäksi vain se, ettei fotopitin keskelle saanut mennä. Kahdeksan valokuvaajaa jaettiin kahteen neljän hengen ryhmään ja saatettiin molemmille puolin fotopitin reunaa. Toinen setti alkoi rauhallisesti kappaleilla Óveður ja Sæglópur. Toisaalta, miksi edes alleviivata rauhallisia kohtia – koko keikka kun oli suhteellisen rauhallinen, kuin ruumiistairtautumissessio.

Jónsi on yksi niin sanotun bowed guitar -soittotyylin edustajista. Suomeksi tämä tarkoittaa, että kitaran kieliä soitetaan jousella, kuten vaikkapa selloa. En suinkaan epäile, etteikö moisella tavalla sitä tekevät muusikot saisi aikaan jos jonkinlaisia kikkakolmosia, mutta Gasometerissä jousella vinguttelut menivät kehnojen soundien ansiosta täysin harakoille. Jónsin tasan yksi ja ainoa spiikki kuultiin lähes keikan lopussa. Sekin oli sangen lyhyt ja kaikesta päätellen vieläpä miehen äidinkielellä puhuttu. Eipä siitä kukaan bändiä lukuun ottamatta tainnut selkoa ottaa, mutta joka tapauksessa aplodeja ja hurrauksia sateli.

Konsertin viimeinen veto oli Popplagið, jonka lopussa Jónsi otti ensimmäisen kerran koko iltana soiton lomassa kontaktia yleisöön, joka vastasi musiikin rytmiin sopivalla taputuksella. Keikan loppu oli muutenkin kuin jonkinlainen hillitty kaaos isosti välkkyvine strobovaloineen ja voimistuvine soitinhakkauksineen kaikkineen, jonka päätteeksi Jónsi jyräsi olkapäällään mikkiständinsä nurin kuin sarvikuono. Potkaisipa hän samalla yhden lavamonitorin viereisen strobovalonkin lavalta alas. Sigur Rósin kaksi ja puolituntisesta konsertista ei tarvitse nostaa mitään biisiä ylitse muiden, vaan jokainen biisi teki tehtävänsä niiden korvissa ja mielessä, jotka tästä musiikista täysin palkein nauttivat. Vaikka lähdin avoimin mielin tutkimaan Jónsin vonlenska-falsettimongerruksen saloja, ei bändin musiikki vakuuttanut minua siinä määrin, että lähtisin ihan heti revanssia ottamaan. Tulipahan joka tapauksessa tämäkin nyt koettua!

Setti 1: Á / Ekki Múkk / Glósóli / E-Bow / Dauðalagið / Fljótavík / Niður / Varða. Setti 2: Óveður / Sæglópur / Ný Batterí / Vaka / Festival / Kveikur / Popplagið.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: Anneli Keski-Petäjä, Samuli Keskitalo
https://sigur-ros.co.uk/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 238 Palaa »