Festariraportti: BlowUp vol. 3, Korjaamo, Helsinki 13.-14.10. 2017

Musiikissa on kyse taajuuksista, ja musiikin kuuntelunkin kohdalla puhutaan usein oikealle taajuudelle pääsemisestä: kuinka musiikki ja sen sisältämä tunnelataus alkavat resonoida kuulijassa juuri oikealla tavalla. Helsingin Korjaamolla järjestetyillä BlowUp-festivaaleilla tämä taajuuksien etsiminen oli vahvassa roolissa – esittiväthän lähes kaikki tapahtuman kymmenestä yhtyeestä musiikkiaan jo sellaisella volyymilla, että taajuudet värisivät voimalla rintalastassa.

 

PERJANTAI

Kolmatta kertaa järjestetty BlowUp oli kerännyt kokoon taas kunnioitettavan kattauksen enemmän tai vähemmän pörinän kanssa pelaavia yhtyeitä 80-luvun alusta aivan tähän päivään asti. Tapahtuman avannut Phurpa vei traditiot kuitenkin satojen vuosien taakse, sillä tämä venäläinen ryhmä ammensi nimittäin inspiraatiota tiibetiläisen Bön-uskonnon musiikkiperimästä. Kaapuihin ja lakanamaisiin hattuihin pukeutunut yhtye pohjasi musiikkinsa meditatiiviseen kurkkulaulantaan ja muutamiin perinneperkussioihin, joten inflaation kokeneen 'rituaali'-sanan käyttö oli Phurpan kohdalla oikeutettu.

Suomalaisyleisö seisoi vakaana kuin kallio musiikillisen massan huokuessa pitkien uloshengitysten tahdissa vellovana ja matalavireisenä. Varianssia ei tässä messussa paljoa ollut, ja koko esityksen avain oli juurikin oikealle taajuudelle pääsemisestä; kun jotkut tuntuivat uppoavan täysin muinaiseen henkiäänimaailmaan, toiset tuntuivat seuraavan Phurpaa pelkästä kohteliaisuudesta. Omallakin kohdallani riitti ei aivan avannut tajunnan ovia, vaikka joskus äänimaisema tuntuikin sieppaavan mukaansa – ehkä Phurpa oli sittenkin liian monotoninen, tai sitten festari-ilmapiiri rikkoi omaa keskittymiskykyä. Yhtye eli kuitenkin vahvasti oman suitsukekuplansa sisällä yli tunnin verran, kunnes viimeinen henkäys sammui ja kaavut riisuttiin rituaalin loppumisen merkiksi. Mielenkiintoista, eksoottista mutta ei kuitenkaan ehkä tarpeeksi vahvaa.

Henkilökohtaisesti odotetuin yhtye tuli Phurpan jälkeen. Brittiläinen Patrick Walker oli antanut äänen jo 20 vuoden ajan kaipaukselle, melankolialle ja puhtaalle surulle Warningin ja tämän perintöä jatkaneen 40 Watt Sunin muodossa, ja nyt oli tullut mahdollisuus palata Walkerin vahvimman taidonnäytteen, Warningin Watching from a Distance -levyn (2006) pariin, kun uudelleen kasattu doom-yhtye oli lupautunut esittämään levyn kokonaisuudessaan.

Ja sen yhtye tekikin. Vaikka Warning toistikin levyn samalla lailla lähes jokaista iskua ja nuottia myöten, ei se haitannut. Jo levylle ladattu tunnevyöry saavutti yleisön näin keikkaolosuhteissakin täydellisesti, ja Warning teki pysähtyneisyydestä taidetta. Sointuja pudoteltiin ilman kiirettä, mutta vaikka musiikki itsessään onkin vähäeleistä ja jonkun mielestä tylsääkin, on mukana koko ajan harvinaisen väkevää tunteenpaloa, joka kiteytyy hienosti Walkerin paljaaseen valitukseen ja tarkkaan rakennettuihin jännitehuippuihin. Näitä riittikin keikan alkupuolella, kun levyjärjestyksessä kuullut nimikappale, Footprints ja sydäntäraapiva Bridges velloivat herkkinä mutta voimakkaina eetterissä. Kappaleiden välissä Walker lohkoi perusbritin tapaan kuivia huumoritokaisuja, mutta muutoin tunnelma oli harras mutta ei kuitenkaan jäykkä – enemmän kuin muisteltaisiin joukolla edesmennyttä ystävää.

Hieman keikan loppupuolella oli havaittavissa pientä puutumista, mutta muutoin uskon jokaisen Watching from a Distancen takia paikalle tulleen poistuneen paikalta tyytyväisenä. Harvoin näin vähäeleinen musiikki herättää näin vahvoja tunteita.

Perjantain etevästi kasattu esiintymisjärjestys vei Phurpan ja Warningin hartauden ja surumielisyyden jälkeen tunnelmat aivan toiseen ääripäähän, kun japanilainen Church Of Misery otti lavan haltuun. Päähahmo Tatsu Mikami oli kasannut taas uuden kokoonpanon matalalla roikkuvan bassokitaransa ympärille, mutta samanlaista rähjäämistä ja riuhdontaa musiikki oli kuin aiemminkin: liejuista rokkausta, matalaa bassomöyrintää, Black Sabbath -palvontaa, sarjamurhaajatarinoita ja kunnolla irti oleva laulaja, joka totteli tällä kertaa nimeä Hiroyuki Takano.

Itselleni Church Of Miseryn Houses of the Unholy (2009) on yksi uudemman doom metalin kovimmista levyistä ja bändi muutenkin passelia rokkia, mutta tällä kertaa yhtye tuntui olevan hieman pois fokuksesta. Vaikka suuripiirteinen murjonta ja jopa punkmainen raivoaminen kuuluvatkin Church Of Miseryn konseptiin, nyt kappaleet hajosivat liikaa kaaosmaiseksi muhjuksi. Yksi osasyy oli ehkä kitarasoundissa, mutta muutoinkin jokin oli pielessä – vaikka biisilistaan kuuluikin muun muassa juurikin Houses of the Unholyn loistava Born to Raise Hell. Myös Takano ei täysin vakuuttanut. Mies kyllä elämöi lavalla energisenä ja räävittömänä, mutta laulusävyt eivät miellyttäneet koko ajan omaa korvaani. Kovasti olisin halunnut hypätä Church Of Miseryn murhajunan kyytiin ja paikoin kyllä pää alkoi nyökkäillä musiikin mukana etenkin suhinajamittelujen kohdalla, mutta muutoin Church Of Miseryn esitys jäi kädenlämpöiseksi suoritukseksi.

 

Yhdysvaltalaista osaamista edusti seuraavaksi esiintynyt Usnea (yllä), jonka tuorein täyspitkä Portals into Infinity oli ainakin toiminut syksyisellä ja sateisella iltalenkillä: nelikon doom metalissa on niin My Dying Briden kohtalokkuutta, funeral doomin kolkkoutta kuin Neurosisin eeppisyyttäkin. Korjaamon ilmanalassa ei kuitenkaan päästy samanlaisiin tunnelmiin kuin lenkkipolulla. Kappaleet tuntuivat liian hajanaisilta ja harhailevilta, joten ne iskevimmät kohdat jäivät harvinaisiksi aallonharjoiksi muutoin epämääräisessä melumeressä. Myöskään basisti Joel Banishingin matalat murinat yhdistettynä college-opiskelijaolemukseen olivat hengettömän oloiset etenkin keikan alkupuolella, kunnes miksaus saatiin kohdilleen. Kitaristi Justin Coryn black metal -henkiselle kirkumiselle täytyi taas nostaa hattua, sillä intensiteettiä riitti. Kun kello tikitti jo keskiyötä ja kappalemateriaali oli epätasaista ja varsin tuntematonta, oli Usnean kohtalona jäädä haukottelun taustamusiikiksi.

 

Italialaiselle Ufomammutille (yllä laulaja-basisti Urlo) olikin pedattu hyvät asemat räjäyttää pankki perjantain päätöksenä. Pitkän linjan doom/stoner-trio oli tehnyt tiivistä yhteistyötä festarijärjestäjä Blow Up That Gramophonen kanssa, joten paikka oli oikeutettu. Usnean hyytyilyn jälkeen rehellinen kitararevittely ja lyijynraskas riffittely olikin tervetullutta, mutta vaikka Ufomammut hyvin pestinsä hoitikin, jokin jätti – taas – oikean taajuuden katveeseen. Yhtyeen rouhinta ei ehkä rokannut niin paljon mitä odotin, vaikka joskus hieman Monster Magnetiin kallellaan oleva psykedeliavaihde iskettiinkin makoisasti silmään. Ufomammut siis selkeästi tiesi mitä oli tekemässä rutkasti kaiutettua soundimaailmaa myöten, mutta pakko oli allekirjoittaneen luovuttaa ja luovia itsensä ennen keikan loppua nukkumaan. Myöhemmin sainkin kuulla, että bändi oli innostunut vielä vetämään puolen tunnin encoren varsinaisen setin jälkeen, joten intoa ja energiaa yhtyeellä oli riittänyt.

 

LAUANTAI

Jos perjantai oli täynnä rituaaleja, hartautta ja psykejumitusta, lauantai oli pyhitetty enemmän puhdasveriselle heville ja rokille. Illan avanneen PH:n jouduin jättämään väliin, mutta hyvin homman korkkaajana toimi ruotsalainen Domkraftkin (alla). Kolmikon psykedeliassa uitettu liejurokkailu ei ollut sieltä omaperäisimmästä päästä, mutta missä moni muu orkesteri jää jumiin muutamaan sointuun, Domkraft uskalsi nostaa kierroksia ja rokata sen verran irtonaisesti ja rehvakkaasti, että oikeaa virettä jouduttiin etsimään instrumenteista useampaankin kertaan biisien välillä. Laulaja/basisti Martin Wegelandin ylävireinen huuto särähti paikoin korvaan, mutta muutoin Domkraft oli ihan sopivan korvanmyötäistä musiikkia.

 

Reilusti nihilistisemmäksi mentiin jenkkiläisen Noothgrushin (alla) kanssa. Sludge-genren yhdeksi peruskiveksi tituleerattu yhtye ei ollut itselleni kovinkaan tuttu, mutta se ei estänyt uppoamasta siihen musiikilliseen öljysammioon, jonka yhtye lavalla keitteli kasaan. Kappaleissa oli peräänantamatonta asennetta ja tylyyttä, joka ei tasoittanut kokonaiskuvaa liian umpimieliseksi, vaan useampaan kertaan Noothgrush pisti groovet kohdilleen ja riffit jauhamaan niin rouheasti, että yleisökin intoutui kiivaimmissa kohdissa virittelemään mosh pitia lavan edustalle.


Laulaja Dino Sommese keräsi suurimman huomion tuskaisella rääkynällään ja pakkoliikkeisellä riuhdonnallaan, mutta arvoa täytyi antaa myös kitaristi Russ Kentin kallioita lohkovalle riffittelylle ja etenkin rumpali Chiyo Nukagan (yllä) takomiselle, joka ei ehkä ollut kaikkein tarkinta, mutta jokainen isku pamautettiin patteriin vakuuttavalla voimalla. Sommese taas oli lähellä menettää äänensä keikan puolivälissä, mutta niin vain muutoin leppoisan oloinen pilviveikko keräsi itsensä ja raakkui pitkähkön setin kunnialla loppuun – ja hyppäsipä karjumaan viimeiset rivit yleisön sekaan. Sludge ja Noothgrush eivät ehkä koskaan tule nousemaan sellaiseen arvoon, että jaksaisin kuunnella tällaista kotioloissa, mutta Korjaamon hikisessä atmosfäärissä Noothgrushin kikkailematon tylytys oli lähes katarttinen kokemus.

 

Saint Vitus vieraili kotimaassamme parisen vuotta sitten ja vakuutti jo tuolloin, että alkuperäinen laulaja Scott Reagers kannatti kaivaa naftaliinista esittämään tämän doom-veteraanin vanhoja veisuja. Nyt reilusti pidemmällä kuontalolla varustettu Reagers oli taas ilonamme ja ottikin lavan haltuun selvästi hyväntuulisena. Jalkansa muutama päivä ennen festaria telonut kitaristi Dave Chandler tuntui taas syöneen ärrinmurrinkeksejä ja valitti niin toimimattomista mikrofoneista kuin lavan valaistuksesta, kunnes ajan myötä leppyi tutuksi outoja horisevaksi ukkeliksi.

Itse musiikin osalta keikka ei ollut mikään eläkeläisten kokoontumisajo, vaan Saint Vitus tarjosi täyttä asiaa koko rahalla. Vaikka settilista oli aika lailla identtinen viime vierailuun, avausbiisistä Dark World lähtien keikka oli täyttä heavy ja doom metalin juhlaa. Hitaat möyrinnät sekoittuivat saumattomasti villeihin laukkaamisiin, ja Reagersin teatraalinen tyyli tuntui olevan paremmin kuin paikoillaan tämän kaiken keskellä. Kuten selvää oli, biisilista koostui kolmen ensimmäisen levyn ja vuoden 1995 Die Healingin biiseistä, mutta kuultiinpa myös aivan uusikin rykäys, vanhaa Iron Maidenia muistuttanut Bloodshed – kappale ei tosin tuonut mitään uutta Saint Vitusin kuosiin, vaan biisi oli ehtaa vanhaa liittoa Chandlerin surinasooloja myöten.

Alkuperäisen basistinsa Mark Adamsin Saint Vitus oli tosin hukannut jonnekin, mutta muun muassa Downissa ja Crowbarissa pomputellut Pat Bruders oli enemmän kuin mies paikallaan Adamsin tilalla. Myös Henry Vasquez pisteli rumpupatteriston takaa menemään oikein olan takaa, ja joskus vauhti tuntuikin lähtevän lapasesta. Lopputulema kuitenkin oli se, että kun yhteislauluhenkinen Vitus-anthem Born Too Late oli ladottu viimeisenä veisuna tiskiin, tuskinpa kukaan jäi nillittämään pikkuasioista. Täyttä hekumaa koko keikka.

 

Taajuudet oli siis saatu kohdilleen, ja Spiritus Mortisin oli helppo jatkaa Saint Vitusin tasoittamalla tiellä. Kotimaamme vanhimpiin doom-bändeihin kuuluva poppoo olikin juuri oikea akti lopettamaan kinkerit, sillä tämän keikan myötä loppuisi myös Sami Hynnisen (yllä vas.) pesti yhtyeen laulajana. Mitään hautajaismaista tunnelmaa ei lavalta kuitenkaan vyörytetty, vaan bändi tarjosi kunnon vanhan liiton metallishow’n. The Man Of Steel – paras Judas Priest -biisi aikoihin – avasi oikeutetusti keikan, minkä jälkeen jatkettiin aika lailla The God behind the God -levyn materiaalilla.

Bändi oli hyvässä tikissä, ja niin nopeat hevikaahaukset kuin Death Briden kaltaiset mouruamiset hoidettiin tyylikkäästi. Myös Hynninen ei säästellyt itseään niin äänen kuin fyysisyydenkään osalta, ja miekkonen loikin hyvää jatkumoa Reagersin jälkeen – ja olipa Hynninen itsekin otettu, kun pääsi jakamaan saman mikrofonin esikuvansa kanssa. Tällaisella rytyytyksellä oli hyvä jättää hyvästit tälle karismaattiselle kultakurkulle ja jäädä odottamaan, mitä Spiritus Mortis seuraavaksi keksisi.

Kaksi päivää ja noin 12 tuntia surinaa, pörinää ja mekkalaa on paljon, mutta lauantai osoitti, että oikeat bändit oikeassa suhteessa voivat pitää mielen virkeänä ja mielenkiinnon korkealla. Perjantai oli selkeästi hajanaisempi ja seesteisempi rupeama, joka tuntui ainakin allekirjoittaneen tajunnassa ja vireystilassa välittömästi. Muutoin Blowup vol. 3:ssa ei ollut valittamista – aikataulut pitivät suhteellisen hyvin kutinsa, etenkin perjantain taustakangasvisuaalit tukivat hienosti musiikkia ja DJ:tkin osoittivat hyvää tilannetajua tarjoamalla tavallisesta doom-vyörystä poikkeavia biisivalintoja keikkojen välillä. Blow Up The Gramophone on pystynyt tarjoamaan kolme kertaa peräkkäin laadukkaan kattauksen hitaan ja raskaan musiikin eliittiä, joten toivon mukaan myös ensi vuodelle löydetään mielenkiintoinen ja sopivan monipuolinen bändikatras sisäisiä taajuuksia virittelemään.


 

© Imperiumi MMVII. Teksti: Antti Klemi   Kuvat: Jarmo Siira
https://www.facebook.com/events/1281525598564862 Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1301 Palaa »