Keikkaraportti: Turisas, Brymir & Draugnim, Nosturi, Helsinki 14.10.2017

Turisaksen todistaminen keikkatilanteessa tuntuu liian harvinaiselta herkulta tänä maailmanaikana. Yhtyeen kolme ensimmäistä levyä, etenkin kuluvana vuonna kymmenen ikävuoden kunnioitettavan iän saavuttanut kakkoslevy The Varangian Way, ovat merkkipaaluja suomalaisessa metallissa ja maailmanlaajuisesti folk-peräisessä räiminnässä. Silti, kenties heikon neloslevy Turisas2013:n seuraamuksena, yhtyeen tähti on ollut laskusuhdanteessa eikä informaatiota uudesta levystä ole kuulunut. Siitä huolimatta tai juuri sen takia Nosturin keikka oli nähtävä; myöskään mainospuheet ”erityispitkästä” keikasta ”erityissetillä” eivät haitanneet.

Kiinnitin ensimmäiseksi huomiota Nosturissa siihen, että kentän poikki oli vedetty aita, joka rajasi sisäänkäynnin läheltä ja parven alta n. 1/5 alueesta pois. Mietin, että mitäköhän järkeä ratkaisussa oli - kentän silpominen noin omiin sektoreihinsa tuntuu järjen vastaiselta. Kun huomasin ihmisten kanniskelevan kaljatuoppeja suuremmalle kenttälohkolle, käsitin (puolituntia kaikkien muiden jälkeen, luulen), että aivan, tuo pieni aidattu alue on kaikenikäisille varattu karsina. Saatan elää vuosikymmenen takaisessa mielenmaisemassa, mutta onko todella metallimusiikin tila näin ukkoutunut? Eivätkö teinit enää löydä metallia, eivätkö he mene enää keikolle vai onko Turisaksesta tullut, valitettavan monen muun bändin tavoin, nostalgiapoppoo? Oli syy mikä tahansa, nuorison marginalisoituminen on surullista todistettavaa.

 

DRAUGNIM

Draugnimin keikka ilmoitettiin alkavaksi sadeintrolla, joka tuntui lähinnä käsilämpimältä vittuilulta Suomen nykyisillä kevät-, kesä-, syys- ja talvikeleillä. Kusihätäkin iski. Tykkään mennä keikoille katsomaan bändejä, joista en tiedä mitään ja ylläpidän tietämättömyyteni keikan ensimmäiseen biisiin saakka – joskus tällä metodilla löytää uuden suosikin, joskus tulee vilkuiltua kelloa ja laskettuja minuutteja keikan loppumiseen. Draugnimin kolmenkymmenen minuutin settilista oli toki lyhyt, mutta se tuntui perehtymättömälle pidemmältä. Ensimmäinen biisi kuulosti ihan hyvältä, sellaiselta hieman Moonsorrow-vibaiselta ja hidastempoiselta folk-/black metal -hybridiltä, mutta kun toinen kuulosti aivan samalta eikä kolmas myöskään tuonut mukaan mitään uutta kierrepalloa, iskeydyin tiskin suuntaan maksassa asti kurnivaa janoa tyydyttämään. Voi olla, että levyltä kuunneltuna kappaleista löytyisi enemmän oivaltavia yksityiskohtia ja sävyeroja, mutta livenä rallit puuroutuivat yhteen. Lisäpisteitä tyylikkäästä lavahabituksesta sekä basistin ZZ Top -mitoissa liikkuvasta parrasta.

 

BRYMIR

Brymirin tunsin ennen keikkaa Draugnimia paremmin, vaikka en yhtyeestä ollutkaan innostunut. Levyltä kuultuna rallit soundasivat aina ihan kelvollisilta, mutta eivät mitenkään erityisiltä; sitä melodeath-sinfonista-folk-mitälie-hybridiä, joka on turhan tutun kuuloista olematta kiinnostavaa. Bändi on pitkään keikkunut mukana epävirallisella "tsekkaa joskus" -listallani, mutta laajempi perehtyminen on jäänyt odottamaan itseään. Mikäs sen parempaa kuin mennä keikalle ja todistaa meninki sitä kautta ensimmäistä kertaa?



Asemoiduin vakiopaikalleni miksauskopin eteen ja annoin Brymirin vyöryä ylitseni. Ensimmäisen biisin aikana käteni irtosivat umpisolmusta rintakehän yltä ja kolmanteen kappaleeseen menneessä ne olivat ilmassa, puimassa nyrkkiä ja tahtia hakkaamassa. Jo ensimmäisen kappaleen aikana Brymir oli kiinnostavampi kuin Draugnim koko keikkansa aikana, sillä kappaleista löytyi kaltaiselleni kermaperseelle enemmän tarttumapintaa, enemmän ideaa ja enemmän ryminää. Minulle jokainen biisi oli käytännössä uusi, mutta samalla joukkoon mahtui yksi kokonaan uusi ralli, Ride on Spirit, spiikistä päätellen ensi vuonna saapuvalta kolmannelta levyltä, ja ihan yhtä hyvältä sekin soundasi. Kunniamaininta kuuluu solisti Viktor Gullichsenin lavaesiintymiselle, sillä hän vaikutti olevan paremmin kotonaan lavalla kuin moni suuremman bändin nokkamies/-nainen. Vielä tässä vaiheessa iltaa muistin kerätä epämääräisiä muistiinpanojani siitä, kuinka tämäkin bändi pitäisi siirtää "tsekkaa joskus" -listalta "tsekkaa välittömästi" -listalle.

 

TURISAS

Turisaksen aloittaessa muistiinpanojen tekeminen unohtui välittömästi. Alkoholilla on saattanut olla osuutta asiaan. Ensimmäisen kappaleen, To Holmgard and Beyond, myötä epäilyni ja salainen toiveeni tuntui varmistuvan: voisiko bändi todella vetää koko erinomaisen The Varangian Way -levyn… ja siihen päälle vielä toisen setin muita Turisas-ikivihreitä? To Holmgard and Beyondia seurasi A Portage to Unknown, jota seurasi Cursed Be Iron, ja viimeistään siinä vaiheessa olin varma, että kyllä vain, hui saatana, koko lätty on tulossa. Kun epäilyni/toiveeni alkoi tuntua varmistuneelta, huomasin niskojeni nykivän tutulla tavalla ja, kyllä vain, silmälasit oli otettava pois ja tukka päästettävä valloilleen pitkästä aikaa. Kuten sanottua, alkoholilla on saattanut olla osuutta asiaan. Niskani kestivät rääkkiä puolitoista kertosäettä Cursed Be Ironia, kunnes oli pakko nojailla miksauskopin aitaan ja A) tasata hengitystä sekä B) hierottava hartioita. Vanheneminen ei tule yksin.



Sanalla sanoen Turisas oli aivan saatanan hyvä. Tätä faktaa ei voi mitenkään kiertää tai jättää profaania sanavalintaa käyttämättä. Kun ensimmäinen setti on yksi edellisen vuosikymmenen parhaista suomalaisista metallilevyistä kokonaisuudessaan, homma ns. toimii. En usko olleeni ainoa, joka lauloi – tai vähintäänkin tapaili – kaikkien kappaleiden sanat solisti Mathias Nygårdin mukana. On se vain kova levy, ei siitä mihinkään pääse, ja kun vielä pääsi kaupan päälle mielikuvamatkalle Istanbuliin (aka Konstantinopoliin aka Miklagardiin), valitukset ovat vähissä.



Toinen setti, tavanomaisempi kattaus muiden levyjen biisejä, ei sekään ollut huono - hitto, ilman ensimmäistä settiä se olisi ollut hävyttömän hyvä keikka - mutta The Varangian Way -läpisoiton jälkeen se tuntui jälkisoitolta. Viihdyttävältä jälkisoitolta, mutta jälkisoitolta yhtä kaikki. Parhaat livebiisit olivat ne varmimmat keikkahitit As Torches Rise, Battle Metal, Stand Up and Fight sekä keikan päättänyt Boney M -laina Rasputin. Kyyninen, joskin nousuhumalainen kriitikko löysi itsensä Fear the Fearin aikana pitin reunalta tönimästä paidattomia ja hikisiä ukkoja kovempaan piirileikkiin; ihailtavaa oli myös vahva naisedustus pitissä, koska turhan usein moinen rähinä on melkoista nakkikarkeloa.



Turisas oli todella hyvä eikä se ole vain nousuhumalaisen puhetta. Live-energia, kappalevalinnat (vaikka Siltä Huonolta Levyltä oli valittu kaksi biisiä, jotka eivät olleet edes tuon levyn parempaa tarjottavaa) ja soitto kulkivat erinomaisesti. Muutamia virheitä soitossa oli, mutta niitä pitääkin tulla livetilanteessa; virheet kuuluvat elämään ja siksi keikoilla esitetty musiikki on sananmukaisesti liveä. (Okei, pitäisi olla life, mutta vittuako tuolla on väliä…?) Kunhan nyt vain tekisivät uuden levyn joskus, niin ei tarvitsisi hevibuumilaisten nostalgiadollarin perässä juosta.

Setti 1: To Holmgard and Beyond / A Portage to Unknown / Cursed Be Iron / Fields of Gold / In the Court of Jarisleif / Five Hundered And One / The Dnieper Rapids / Miklagard Overture

Setti 2: As Torches Rise / We Ride Together / Ten More Miles / Fear the Fear / Battle Metal / Sahti-Waari / Stand Up and Fight / Rasputin.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Aleksi Peura   Kuvat: Sari Katainen
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 5170 Palaa »