Sparzanza

Reippaat parikymmentä vuotta raskaampaa kitararokkia soittanut Sparzanza on aina löytänyt Suomesta kannustavaa kuulijakuntaa, onhan se maassamme eniten keikkoja soittanut ulkomainen esiintyjä. Tilanteeseen on varmasti osaltaan vaikuttanut sekin, että yhtyeen viimeiset kolme julkaisua on saatettu maailmaan täkäläisen Spinefarm Recordsin kautta. Yhteistyö Spinefarmin kanssa loppui kuitenkin vuonna 2014 julkaistuun Circle-levyyn. Sen seuraaja, Announcing The End julkaistaan ruotsalaisen Despotz Recordsin kautta tänään, lokakuun 13. päivä.

 

ANNOUNCING THE END

Levyn ensimmäinen sinkku Vindication ilmestyi jo aikaisemmin ja biisillä bändi tekee aiemmista tavoistaan poiketen myös hieman yhteiskunnallista kannanottoa. Bändi on todennut biisin kertovan ihmisistä, jotka oikeuttavat tekonsa uskonnolla. Kun toimittaja Lunabba tarttuu luuriin ja soittaa Sparzanzan basisti Johan Carlssonille, juuri tästä aiheesta on hyvä aloittaa. Kuinka päin helvettiä maailman asiat oikein ovat?

– Sehän riippuu paljon siitä, missä päin maailmaa olet. Täällä Pohjoismaissa meillä on asiat oikeasti aika hyvin. Kun katsot uutisia, kertovat ne kyllä aivan toisesta todellisuudesta, Carlsson toteaa.

Maailman tila ja tapahtumat vaikuttavat meihin kaikkiin. Edes Sparzanza ei ole voinut siltä välttyä. Carlsson jatkaa:

– Kirjoitimme levyn pari vuotta sitten Espanjassa, jossa lämpötila oli 30 asteen hujakoilla. Samalla, kun me istuimme siellä välimerelle avautuvassa luksushuvilassa kirjoittamassa hard rockia ja juomassa kylmää olutta, olivat pakolaisvirrat Välimerellä suurimmillaan. Se kaikki tapahtui siinä parin sadan kilometrin päässä. Tilanne tuntui todella kummalliselta.

– Me emme kuitenkaan ole koskaan olleet bändi, jolla olisi mitään suurempaa viestiä kappaleissaan, joten Vindication on hieman erilainen biisi. Announcing the End -kappale on myös ehkä hieman sinne suuntaan, sehän kertoo raamatullisesta tuomiopäivästä.

Liittyykö se vanhenemiseen, että alkaa väistämättä miettiä asioita hieman suuremmassa mittakaavassa?

– Varmasti, mutta tämä ei kyllä täysin tietoista toimintaa ole. Kyllä sitä nykyään miettii hieman muita asioita kuin silloin nuorena. 20 vuotta sitten hauskinta maailmassa olivat autot ja bisse. Bisse tosin on sitä yhä, Carlsson toteaa naurahtaen.

Pojat on poikia, vai miten se menikään, mutta mikä ihme saa keski-ikäisen miehen vuodesta toiseen soittamaan hard rockia?

– En todellakaan tiedä, mutta ilmeisesti se on se ainoa asia minkä oikeasti osaan. Aloitin bänditouhut 15-vuotiaana ja tämä on yhä aivan helvetin hauskaa. Luominen itsessään, oli kyse sitten uudesta biisistä, hienosta lavashow'sta, kansilehtisestä tai vaikka musavideosta, on kaikki hauskaa. Valitettavasti kaikesta on tullut hieman haastavampaa nykypäivänä, kun kaikilla on perheitä ja muita juttuja. Esimerkiksi yhdessä treenaamisen järjestely on vuosi vuodelta käynyt vaikeammaksi.

 

VERTA, HIKEÄ JA KYYNELIÄ

Siirrymme suurista kysymyksistä ja ajatuksista tuoreeseen levyyn. Kuten yllä jo tuli ilmi, Announcing the End sävellettiin Espanjan auringossa. Sinne päädyttiin hieman sattuman kautta. Carlsson kertoo:

– Soitimme siellä pari vuotta sitten ja eräs Callen (Johannesson, kitaristi. -toim.huom.), ystävä asuu siellä. Kaveri tuli katsomaan keikkaa ja pyysi meitä keikan jälkeen joku päivä taloonsa kyläilemään.

Kutsuun tartuttiin koko bändin muodossa ja mukaan napattiin myös tuottaja ja ääniteknikko. Tällä porukalla Sparzanza vietti viikon mittaisen retriitin yhdessä biisejä säveltäen. Vastaavaa yhtye ei aiemmin ole kokeillut:

– Uran alussa me lähinnä jammailimme biisit kasaan treeniksellä. Sen jälkeen minä, Calle ja  Magnus (Eronen, kitaristi. -toim.huom) olemme rakentaneet itsellemme kotistudiot, joissa kirjoitamme biisejä lähinnä yksin tai kaksin. Biisinteko muuttui päivätöiden jälkeiseksi puuhasteluksi, Carlsson kertoo.

Tällä tavalla biisejä tehtiin lyhyissä jaksoissa, ja tietysti se vaikutti lopputulokseen. Carlsson jatkaa:

– Saatoit aloittaa iltakuudelta ja lopettaa kymmenen aikoihin väsymyksen iskiessä. Biisi jäi yleensä kesken ja pari päivää myöhemmin sitä yritti löytää aiemman inspiraation ja jatkaa siitä.

Espanjan retriitillä homman luonne oli tyystin toinen ja Carlsson toteaa senkin kuuluvan lopputuloksessa:

– Espanjassa aloitimme yleensä jo aamupäivällä ja teimme töitä kunnes kasassa oli toimiva runko. Viikossa saimme 13–14 melko valmista biisiä kasaan ja työstimme niitä eteenpäin kotona. Jos vertaa esimerkiksi edelliseen Circle-levyyn, ero on mielestäni selkeä. Soittamisen ilo kuuluu biiseissä.

Säveltämisretriitistä on kuitenkin jo lähes kaksi vuotta aikaa, joten kokonaisuuden viimeistelyyn ja julkaisukuntoon saattamiseen meni vielä vuosi lisää:

– Biisien kirjoittaminen on yksi juttu, niiden hierominen ja jalostaminen täysin toinen. Siitä olen iloinen, että meillä ihmisiä, kuten tuottaja Rikard Löfgren ja Daniel Bergstrand miksaamassa, jotka jaksavat jatkaa sitä hieromista. Itse levy on ollut kasassa jo vuoden, mutta vaihdoimme tässä välissä myös levy-yhtiötä ja halusimme satsata nyt kunnolla esimerkiksi markkinointisuunnitelman tekemiseen, Carlsson jatkaa.

Jos vertaa tätä viimeistä kokemusta, vuoden 2001 Angels Of Vengance -levyn tuotantoon ovat toimintatavat varmasti muuttuneet melkoisesti. Vai?

– Todellakin. Näin jälkikäteen ajatellen tuon ensimmäisen levy tekeminen oli helvetin hauskaa. Me emme osanneet yhtään mitään emmekä todellakaan tienneet mikä on oikein ja mikä väärin. Jos kuuntelee noita varhaisia levyjä, löytyy sieltä myös sellainen idioottimainen nuoruuden into. Siinä on tietysti oma viehätyksensä, Carlsson naurahtaa.

Se tunne, kun lopullisen masterin kuitenkin saa kuunneltavaksi on varmasti aina yhtä hieno?

– Se tuntuu ihan mukavalta, mutta itse en oikein pidä koko miksausprosessista. Ensimmäisen miksauksen kuunteleminen on enemmän se mun juttu. Sen jälkeen alkaa se hienosäätö, mikä on enemmän Fredrikin (Weileby, laulaja. -toim.huom.) ja Magnuksen juttu. Itse rakastan luomisprosessia, kun kuulen kappaleen syntyvän, kasvavan ja pistetään purkkiin se ensimmäinen versio. Aivan oma juttunsa on myös siinä, kun levy-yhtiöltä lopulta saa postissa sen lopullisen levyn, jota on aina yhtä mukava vähän hypistellä ja haistella, Carlsson kertoo.

Mille se tuoksuu?

– Verelle, hielle ja kyynelille, Calrsson naurahtaa.

SUOMI SYDÄMESSÄ

Kun levy nyt on saatu pihalle, alkaa seuraava etappi, keikat ja kiertueet. Onko levyjen tekeminen vai keikat se “sun juttu”?

– Esiintyminen yleisölle ehdottomasti. Kuten sanoin, luominen on todella antoisaa, mutta siinäkin on rajansa. Studiossa ei voi istua loputtomiin, vaan sitä haluaa tavata ihmisiä ja pitää hauskaa. Sen vuoksi ryhdyin aikoinaan soittamaan, Carlsson aloittaa.

Onko elämä keikkabussissa rauhoittunut varhaisista vuosista vai vieläkö äijät jaksaa painaa entiseen malliin?

– Kaljan kulutus on kyllä pysynyt samalla tasolla, mutta moni muu asia on rauhoittunut. Pommiuhkaukset Eiffel-torniin, tai muut vastaavat hauskat jutut ovat vähentyneet merkittävästi. Enää ei myöskään tarvitse yhtä usein kiertää kesken matkan hajoavilla autoilla. Olosuhteet ovat parantuneet, mutta yhtä kummallisiin ihmisiin sitä yhä törmää, Carlsson kertoo.

Mitä keikkoja matkan varrelta muistelet erityisellä lämmöllä?

– Pakko sanoa, että se ensimmäinen Sauna Open Air Tampereella 2009. Soitimme samalla lavalla Mötley Cruen kanssa. Se oli siihenastisen uran isoin lava. En tiedä, paljonko siellä oli porukkaa, mutta se oli ensimmäinen kerta kun koki sen “Oho, teitäpä on paljon siellä” -tunteen. Sen jälkeen näin on käynyt useamman kerran, mutta se ensimmäinen kerta oli kyllä aivan mahtava. Lapsuuden unelma kävi siinä toteen.

Sparzanzalla on aina ollut vahva jalansija Suomessa. Mistä se sinusta johtuu?

– Se on hyvä kysymys. Uskon, että meillä on vähän sitä suomalaista haikeutta biiseissä ja se taitaa soittaa niitä oikeita säveliä teille suomalaisille, Carlsson pohtii.

Syksyllä Sparzanzan jo päälle 90 Suomen kamaralla soitettua keikkaa saavat jatkoa. Announcing the End -kiertue alkaa lokakuun lopussa Ruotsista, jonka jälkeen siirrytään neljän keikan mittaiselle rupeamalle Suomeen. Kuopion Henry's Pubissa bändi esiintyy 15. marraskuuta, ja siitä jatketaan suoraan Turun Gongiin, Helsingin Elmun Baariin ja vielä Tampereen Olympiaan 18.11.

Loppuun kysyn vielä sen perinteisen päätöskysymyksen: mitä löytyy Sparzanzan sielusta?

– Soittamisen ilo sekä yksinkertaisesti suuri ilo ja rakkaus jatkaa sen tekemistä. Lisäksi meissä asuu tiettyä tummaa ja melodista haikeutta, jota saamme musiikin kautta purettua pihalle, Carlsson päättää.

Tätä kaikkea, ja yli 20 vuoden kokemuksella on meille nyt taas tarjolla. Imperiumi kiittää ja kumartaa.

FACTS FILE
UUSIN JULKAISU HAASTATELTAESSA

Announcing the End
KOTIPAIKKA
Hammarö, Ruotsi

JÄSENET
Johan Carlsson - basso
Anders Åberg - rummut
Calle Johannesson - kitara
Magnus Eronen - kitara
Fredrik Weileby - laulu


DISKOGRAFIA
Angels of Vengeance 2001
Into the Sewers 2003
Banisher of the Light 2007
In Voodoo Veritas 2009
Folie à Cinq 2011
Death Is Certain, Life Is Not 2012
Circle 2014
Announcing the End 2017
© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Erik Hansen
http://www.sparzanza.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 507 Palaa »