Keikkaraportti: Paradise Lost, Pallbearer & Sinistro, Nosturi, Helsinki 3.10.2017

Ison-Britannian (ajoittain death-/doom-henkisesti rouhivan) goottimetallipioneerin Paradise Lostin tuotanto ei ole sitten vuoden 1995 ollut allekirjoittaneella kovinkaan säännöllisessä kuuntelussa. Jonkinasteisen klassikkostatuksen ansainnutta Icon-rieskaa tuli joka tapauksessa angstisina nuoruusvuosina kuunneltua ahkerasti, ennen kuin teknisempi ja progahtavampi metalli vei mennessään. 1995 oli myös vuosi jolloin viimeksi näin Paradise Lostin livenä. 

Bändi on kuitenkin köyhän miehen Depeche Mode -kokeilujensa jälkeen, ja osapuilleen eponyymistä levystä (2005) eteenpäin, suoltanut ilmeisen tasalaatuista materiaalia (kuten Imperiumin levyarvioistakin voi päätellä), joten 22 vuoden tauon jälkeen lähdin ihan mielenkiinnolla tarkastamaan orkesterin nykyisen live-kunnon.

 

SINISTRO JA PALLBEARER

Mitä jos Garbagen Shirley Manson laulaisi portugaliksi Massive Attackin ja Portisheadin jäsenten perustamassa, ajoittain doom-metallin kanssa flirttailevassa trip hop -projektissa? Tämä oli vaikutelma jonka sain Sinistrosta nopealla ensitutustumisella. 

Pienten aikatauluhaasteiden vuoksi saavuin Nosturiin vasta Sinistron (yllä) setin ollessa puolessa välissä. Jo kivutessani Nosturin portaiden puoleen väliin, tuntuivat munuaiset vaihtavan paikkaa kehon resonoidessa kuuloalueen äärilaidalle tuotetuista bassotaajuuksista. Mieleen tuli välittömästi Swallow the Sunin funeral doom-setti viime kesän Tuskassa, josta jouduin poistumaan suurinpiirtein ensimmäisen kappaleen aikana. Tuolloin varsin armoton pörinä sai tulpilla suojatut ja tinnituksen herkistämät korvani huutamaan leipää. En ole varsinaisesti Sunn O))) -henkisen drone doom-ilmaisun ystävä, jossa musiikin tunteminen muillakin aisteilla kuin kuulolla on olennainen osa elämystä. 

Saapuessani vielä puolityhjään Nosturin alakertaan, havaitsin että lavalla möyrivästä orkesterista puuttui kaiken lisäksi basisti! Keikka oli ohi noin 15 minuutin jälkeen ja jätti jälkeen lähinnä ihmetystä siitä miten kitara voi kuulostaa tuolta. Jopa puhtaammissa kitaraosuuksissa lähti ainakin kakkoskitarasta sellainen möyry ja pörinä, että mieleen tuli lähinnä useamman säröpedaalin ja yhteentoista ruuvatun, 300-wattisen Marshall-vahvistimen läpi soitettu saneerausjyrsin. 

Pallbearerin (alla) aikaan Nosturissa oli jo ihan mukavasti yleisöä ja ihan mielelläänhän bändin keikkaa seurasi. Varsin perinneheavyhöysteistä, doomihkoa materiaalia tarjoiltiin, tosin varsin ponnettomilla, ohuilla ja melko korkealta lauletuilla vokaaleilla. Laulupuolen voinee mieltää joko piristäväksi poikkeukseksi tai rasitteeksi. Allekirjoittaneen mielipide nojaa  enemmän jälkimmäisen suuntaan.

Bändi tuntui joka tapauksessa nauttivan soittamisesta ja sounditkin olivat huomattavasti Sinistroa selkeämmät. Keikasta jäivät mieleen lähinnä puhtailla kitarasoundeilla toteutetut ja ajoittain harmonisoidut kitaramelodiat, vahvasti säröytetyn basson varsin merkittävä rooli sekä genrelle hieman epätyypillisen keveät vokaalit.

 

PARADISE LOST

Hieman ennen Paradise Lostin aloittamista totesin suureksi ilokseni, että Nosturihan näyttää olevan lähes loppuunmyyty! Noin 10 minuuttia ilmoitetun showtimen jälkeen (rokkistarat prkl) alkuintro kajahti soimaan ja lavalle marssi ensimmäisenä, punaisen savupilven keskellä Lostin suomalaisvahvistus, rumpali Waltteri Väyrynen. 

Keikka alkoi varsin vakuuttavasti uuden Medusa-levyn kappaleella Gods of Ancient. Soundimaailma oli (ainakin normi rockpoliisipaikalta miksauspöydän edestä) alusta lähtien selkeä ja erottelukykyinen. Jo muutaman ensimmäisen kappaleen aikana kävi myös harvinaisen selväksi, että Waltteri Väyrynen on mies paikallaan. Mies soitti todella tarkasti, groovaavasti ja tyylitajuisesti. Juuri näitä kolmea edellistä ominaisuutta aikoinaan kaipailin Paradise Lostinkin rumputyöskentelyyn Icon- ja Draconian Times-levyjen aikoina. Lienevätkö puutteet tällä osa-alueella aikoinaan myös vaikuttaneet mielenkiintoni loppumiseen yhtyettä kohtaan?

Medusa-albumin nimikkokappaleen alussa kitaraongelmat katkaisivat kaksi kertaa biisin aloituksen ja ilmeisen turhautunut Gregor Mackintosh (yllä) valittelikin kitara-arsenaalinsa vajavaisuutta, sekä kyseli josko yleisöltä heruisi lainaa uuteen keihääkseen.  

Yllämainitun episodin aikana yleisö innostui myös "Väyrynen vedä nyt jotain"-huutelujen jälkeen varsin äänekkääseen "Väyrynen, Väyrynen"-chantiin. Rumpusooloa ei kuitenkaan tullut ja Nick Holmesin vitsinkertomistaitokin osoittautui melko vaatimattomaksi ("two guys walk into the bar..blahblah"). Lopulta Holmes sitten totesi, että teeskennelkää nyt edes, että ette todistaneet edellistä kymmentä minuuttia ja bändi pöräytti Medusan käyntiin. Ja hyvin pöräyttikin, koska Medusa ja seuraava biisi, An Eternity of Lies, lopun nopeine tuplabasarirypistelyineen olivat mielestäni keikan ehdottomasti kovinta antia.

Holmesin (yllä) kuivahkon humoristiset ja lakoniset välikommentit sopivat yleisestikin hyvin keikan tunnelmaan ja saivat ainakin meikäläisen varsin hyvälle tuulelle.

Shades of God oli edustettuna As I Dien ja Draconian Times Shadow Kingsin muodossa. Kumpikaan näistä kappaleista ei oikein rokkaavammalla meiningillään jaksanut innostaa. As I Die tuntui kuitenkin uppoavan yleisöön hyvin ja Holmes tarjoili ahkerasti mikkiäkin yleisölle kertosäkeessä. Väyrynen innostui As I Dien lopussa myös tulittelemaan varsin maukkaita nopeampia fillejä (ei taida noita levyltä löytyä), joka oli pelkästään hyvä asia.

Ennen encorea kuultiin vielä toiseksi uusimman levyn brutaali doom-ryömintä Beneath Broken Earth (kuulemma siksi, että hitaampi materiaali sopii hyvin yhteen sään kanssa) ja Iconin, ellei koko bändin uran avainbiiseihin lukeutuva Embers Fire. 

Bändin poppikauden hiteistä kuultiin pakolliset One Second ja Say Just Words, jotka vedettiin läpi pikaisesti ja rutiininomaisesti. Tällainen lähestymistapa oli varsin tervetullutta ja mukana ollut Imperiumi-kollegakin totesi (Say Just Wordsin aikana), että joku toinen orkesterihan olisi huudattanut tässä kevyesti yleisöä puolikin tuntia. 

Erinomaisen hienoa oli, että bändi oli selvästi nähnyt vaivaa livesoundipolitiikan osalta. Uuden levyn varsin luomusti pörisevä ja perinteisiä arvoja kumartava tuotanto saatiin loihdittua todella autenttisena mukaan myös live-asetelmassa ja vieläpä pelkästään uusien biisien ajaksi! Muissa, ei-Medusa-levyn ralleissa, äänimaailma oli huomattavasti modernimpi. Näin se homma pitää hoitaa!

Miinuksena mainittakoon, että Holmesin puhtaiden laulujen vire oli koko ajan (kuten ajoittain levyilläkin) hieman hakusessa. Erityisesti vireongelma särähti korvaan vanhemman materiaalin kireämmän, Hetfield-vaikutteisen tulkinnan osalta. Murinathan mieheltä lähtevät kuitenkin todella vakuuttavasti.

Bändin poistuessa lavalta erittäin nopeasti Say Just Wordsin turhahkojen "loppudiskojen" jälkeen, oli päällimmäisenä mielessä lähinnä se miten hienoa on, että Paradise Lostin metallisen renessanssin jatkumiselle ei näy ainakaan vielä loppua.

Koko paketista oli myös huomioitava se miten hyvin lämmittelyaktit oli valittu. Missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että lavalla olisi ollut Paradise Lostin puuduttavia hiilikopioita, vaan Sinistro ja Pallbearer olivat kummatkin aivan omanlaisiaan orkestereita, kuitenkaan ajelehtimatta liian kauas yhteisistä genrenimittäjistään. 

Setti: Gods of Ancient / Remembrance / From the Gallows / One Second / Tragic Idol / Medusa / An Eternity of Lies / Shadowkings / Faith Divides Us - Death Unites Us / Blood and Chaos / As I Die / Beneath Broken Earth / Embers Fire / No Hope in Sight / The Longest Winter / Say Just Words.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Sakari Hulkkonen   Kuvat: Tero Kukkonen
http://www.paradiselost.co.uk/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1318 Palaa »