Keikkaraportti: Jonne, G Livelab, Helsinki 30.9.2017

Kolme vuotta sitten Jonne Järvelän Jonne-bändi julkaisi ensimmäisen eponyymin levynsä. Sen jälkeen bändi on heittänyt muutaman pistokeikan, jotka syystä tai toisesta jäivät itseltäni näkemättä ja sehän se on vasta harmittanut. Keväällä 2017 bändi julkaisi kakkoslevynsä, Kallohonka, jota tällä sivustollakin tuli ylistettyä. Syystäkin, jalkapallojoukkueellisen kokoisessa bändissä on niin paljon talenttia, etteivät luomistyön hedelmät oikeastaan voi pahalta maistua. Livenä bändi kuitenkin odotutti itseään, mikä tällä jäsenmäärällä on jo puhtaasti logistisista syistä toki hyvinkin ymmärrettävää.

Kun Jonne nyt viimeinkin nousi lavalle, tarjolla oli sitä kuuluisaa harvinaislaatuista herkkua. Kun tapahtuma vielä oli buukattu Suomen kenties parhaalla äänentoistolla siunattuun keikkapaikkaan, Helsingin G Livelabiin, olivat odotusta osoittavat mittarit täysin tapissa.

G Livelab on rakennettu siis äänentoistoa silmällä pitäen ja tämä näkyy jopa paikan tuoleissa, jotka pienimmänkin häiriötekijän eliminoimiseksi koskettavat kivilattiaa vaahtomuovitassujen kautta. Löysimme paikan ihan eturivistä ja harvassa ovat ne kerrat, kun eturivissä istutaan kiltisti lavassa kiinni. Ennakkoaikataulun mukaisesti koko orkesteri asteli lavalle ja katseli hetken tosiaan kuin lähtölaukausta odottaen. Järvelä itse tapaili kitarallaan hieman Metallican One -biisin mukaista alkuriffiä, josta polkaistiin suoraan Kallohonka-levyn avausraitaan Vieras.

Setin alkupuolella koko bändi tuntui hieman jähmeältä ja hermostuneelta. Ehkäpä yhteiset keikkaa edeltävät treenit olivat jääneet vähiin. Tunnelman bändi sai kuitenkin kotoisan kauniiksi ja mukavan intiimiksi, vaikka kappaleiden välissä ei juuri juttuja sorruttu kertomaan. Mitä pidemmälle keikka eteni, sitä enemmän bändikin näytti vapautuvan. Erityisesti lavan takaosassa istuva, Amorphiksesta tuttu Santeri Kallio loihti läpi setin taikojaan koskettimilla  ja ehti soiton välissä myös elehtimään kuin kovakin jazz-pianisti konsanaan.

Järvelällä itsellään kohmelo näytti kestävän kauimaan aikaa, ja kun heppu Yön syli -biisin aikana luopui kitarastaankin, näytti kuin Järvelä ei olisi oikein tiennyt miten päin lavalla seistä. Tällä keikalla ei Korpiklaanin keikkojen tapaan voinut viilettää villisti pitkin lavaa. Miehen tekeminen laulajana nousee kuitenkin tässä orkesterissa aivan uudelle tasolle. Hepulla on yksinkertaisesti loistava ääni, joka näyttää taipuvan lähes mihin tahansa.

Keikan ensimmäinen osuus päättyi debyyttilevyn Tule hiidestä hevonen -kappaleeseen, johon kiteytyi pitkälti keikan ensimmäinen puolisko. Herkkää, kaunista ja 150-prosenttisen ammattimaista suoritusta. Alun hieman jäykähkö esiintyminen oli nyt jo vaipunut unholaan ja biisissä kaikki bändin musiikilliset elementit nousivat ylväästi esiin. Erityisesti intiaani Yovan Nagwertchin laulut taustalla olivat täyttä timanttia.

Lyhyen tauon jälkeen lavalle nousivat Järvelä, Nagwetch sekä suoraan Lapista paikalle saapunut Ante Aikio. Monikulttuurinen kolmikko esitti Orbina-joiun. Jos kaksi alkuperäisväestön edustajaa yhdessä lahtelaisen muusikon kanssa esittävät perinteisen alkuperäisväestön kappaleen, teko niin on harvinaista herkkua, että tuntuu suorastaan suurelta kunnialta saada istua yleisössä sitä kuuntelemassa. Upean taustalaulun lisäksi Nagwetch soitti useassa biisissä myös ainakin paria eri sorttista, todella herkän tunnelmallisesti soivaa huilua.

Orbinan jälkeen myös loput bändistä nousi lavalle ja vetäisi vielä vajaat kymmenen biisiä. Mieleen jäi erityisesti Sepulturan Ratamahatta-biisin suomalainen version Rajat ruumiini, joka livenä toimikin monin verroin levyä paremmin: villiä, alkukantaista ja viihdyttävää esiintymistä. Muuten lähes täysin akustista soundimaailmaa rikkoi hieman Kallohongassa kotini, jonka blueshenkinen sähkökitarasoolo istui kaikesta huolimatta tilaisuuteen kuin nakutettu. Levyllä tämä pieni detalji ei näin selvästi nouse edukseen. Setin toisessa osuudessa bändi myös silminnähden vapautui ja biisien välissä alkoivat vitsitkin jo lentää. Hymy oli herkässä sekä bändillä itsellään että paikalle saapuneella yleisöllä.

Jos kokonaisuudesta jotain pettymyksen kaltaista pitää esiin nostaa, täytyy kaivella todella pieniä yksityiskohtia. Yön syli on Hulivilin jälkeen bändin paras biisi ja levylle sen laulut on nauhoitettu usealle raidalle. Livekattauksessaan bändi ymmärrettävistä syistä jätti taustanauhat pois, jolloin pesuveden mukana katosivat myös Natalia Koskisen kappaleen tunnelmaan täydellisesti istuvat “Saimaan rantaan” -huudot. Itse odotin juuri tätä kuin lapsi joulupukkia. Tämä on kuitenkin niin pieni yksityiskohta, että hieman hävettää edes nostaa asia esiin. Jostain nyt kuitenkin piti nipottaa.

Illan setin bändi päätti sopivasti tuutulauluhenkiseen kappaleeseen Nu'tenmaqnituk, minkä jälkeen olikin hyvä lähteä kotiin nukkumaan.

Tuntuu suurelta vääryydeltä, ettei näin aitoa ja ammattitaitoista kokoonpanoa nähdä lavoilla useammin. Ainakin meidän kaikkien suomalaisten pitäisi saada tämä kuulla.  

Settilista: Vieras / Ken söi lapseni lattialta / Hauki / Suojärvi / Ajan taakse / Ämmänkuolema / Kuku käki / Yön syli / Metsään on iäksi mieli / Tule hiidestä hevonen / Orbina-joiku / Hulivili / En olé / Kallohongassa kotini / Pimeä on oksan taitto / Viuluni laulua soutaa / Rajat ruumiini / Tanssi / Nu'tenmaqnituk.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Sari Katainen
https://fi-fi.facebook.com/JonneMusic/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1045 Palaa »