Keikkaraportti: Procol Harum, Finlandia-talo, Helsinki 1.10.2017

Procol Harum on ahkera Suomen-kävijä. Pelkästään 2000-luvulla heillä on maassamme alla jo toistakymmentä keikkaa, kun tämä kiertue lasketaan mukaan. Helsingin lisäksi bändi nähtiin tällä kertaa myös Tampereella ja Turussa. Keikoilla juhlistettiin bändin 50-vuotista taivalta ja uutta Novum-pitkäsoittoa. Promoottorit taisivat olla enemmän innoissaan tasavuosista. Gary Brookerin johtamalle yhtyeelle näyttivät uudet kappaleet olevan se suurempi syy. Brooker on nykykokoonpanosta ainoa, joka on ollut koko ajan mukana, mutta esimerkiksi kitaristi Geoff Whitehorn (ex-Crawler) on ollut ruodussa jo vuodesta 1991.

Jonkinmoinen superkokoonpano Procol Harum nykyäänkin on: rumpali Geoff Dunn on soittanut Manfred Mann's Earth Bandissa ja kosketinsoittaja Josh Phillips Diamond Headissa. Basisti Matt Peggillä puolestaan on sukurasitteita: isäukkonsa Dave muistetaan Fairport Conventionista ja Jethro Tullista. Kun yhtälöön lisätään puolenkymmentä ikimuistoista hittiä, niin onnistuneen illan olisi pitänyt olla selviö.

Menin kuitenkin vilkaisemaan facebook-tapahtumaa juuri ennen lähtöä. Mitä ihmettä, mukaan oli ilmoittautunut vain muutama kymmenen ihmistä! Onneksi kävi ilmi, että en ajatellut nokkaani pitemmälle. Päästyämme pelipaikoille Finlandia-talo oli jo turvoksissa. Olipa siis kerrankin siis keikka, jossa allekirjoittanut ei tunne itseään vanhaksi! Jengi näytti siis siltä, että iltariennoista ei kovin aktiivisesti somessa huudella. Ilmeisesti ovelta oli saanut vielä lippuja, mutta salissa ei juuri tyhjiä istuimia näkynyt. Kyse oli muuten harvinaisen tilavista ja muutenkin mukavista nahkaistuimista, joten jos puutumista esiintyi, niin ei ainakaan ahterissa. Perse siis penkkiin ja katse lavalle!

Kaksi asiaa suorastaan hyppäsi silmille. Ensinnäkin: ei flyygeliä! Ai, että olisin suonut Brookerin soittavan jotain muuta kuin kämästä sähköpianoa. Toinen huomionarvoinen seikka oli vahvistimien vähyys, näkyvissä oli esimerkiksi kitaristille ja basistille vain kaappi mieheen. Volyymi oli kuitenkin melko kova, mutta akustiikka silti erinomainen. Procol Harum soi selkeästi, kaikesta sai selvää, mitä nyt kitara oli pariin otteeseen haudata muun alleen. Se oli sentään hyvin pieni haitta, sillä Whitehorn paljastui erinomaiseksi kitaristiksi. Mitä pitempi kitarasoolo, sitä huikaisevampaan suoritukseen mies ylsi. Brooker oli siitä huolimatta tämän laivan kapteeni. 72 vuoden ikä kuului kyllä lauluäänessä, mutta muuten ei huomauttamista ollut. Välispiikit oli hulvattomia ja muuttuivat sitä hauskemmiksi, mitä pitemmälle ilta ehti. Esimerkiksi väliajan Brooker sanoi bändin lopettaneen etuajassa, koska huomasi etteivät suomalaiset juo alkoholia sunnuntaisin. Sanoi sitten toivovansa, että juomanne kaksi lasia vettä rentouttaisivat ja virkistäisivät. Hupia piisasi myös esimerkiksi Vana Tallinn -merkkisestä yskänlääkkeestä ja muodikkaasti Donald Trumpista. Tapa se on tämäkin kietoa yleisö pauloihinsa, sillä mitään kliseistä yhteislaulatusta, rumpusooloa tai muuta vastaavaa ei esitys tarjonnut.

Muusikot eivät tarjonneet juurikaan nähtävää, ja varsinkin Pegg oli kuin lattiaan naulattu. Vedon loppupuolella kitaristi ja basisti sentään liikehtivät jonkin pienoisen koreografian mukaan, toki kyljittäin yleisöön päin, sillä lavan etureunaan sijoitetut kosketinsoittimet rajasivat tilan melko tehokkaasti. Bändin oli innoissaan, sen aisti katsomoon asti. Heti toisena kuultu allekirjoittaneen suosikkiveisu, Pandora's Box, näytti siivittävän soittajat lentoon. Kappaletta oli sovitettu hieman uuteen, leikkisään suuntaan tai se siis hulluteltiin läpi soittamalla hassusti. Olikohan se nyt Grand Hotel, johon oli myös lisätty pari kohtaa, missä bändin soitto vain kiihtyi kiihtymistään. Levyllä paikoin niin perin vakava yhtye paljastuikin huumorintajuiseksi. Leikki sijansa saakoon, sanoo vanha kansa (jota siis yleisöstäkin löytyi). Valtaosa materiaalista soitettiin kuitenkin suurin piirtein kuten pitääkin. Uuden levyn biiseistä en varmuudella sano, koska levy on vielä kuulematta ja saattaa jäädäkin, sillä paria poikkeusta lukuun ottamatta ne eivät ole klassikoille pärjänneet.

Klassikoita yleisökin luonnollisesti odotti, isoimmat hitit saivat aikaan kohahduksen heti ensimmäisistä soinnuistaan, viimeisenä kuultu A Whiter Shade of Pale luonnollisesti äänekkäimmän. Muuten on kyllä sanottava, että alun jälkeen tunnelma salissa oli harras kuin kirkossa, kävi mielessä sekin, että olikohan osa yleisöstä tullut paikalle ainoastaan yhden biisin takia, vaikka melkein yhtä lailla yleissivistykseen pitäisi kuulua myös kappaleiden A Salty Dog, Conquistador tai Pandora's Box. Mutta mikäpä minä olen tuomitsemaan, omakin Procol Harum -tuntemukseni on melko pintapuolista. Täytyykin kaivaa lähiaikoina levyt taas kuunteluun. Soittaako Geoff Whitehorn kitaralla kenties hienommat lokin kirkunat Salty Dogiin kuin Robin Trower viisi vuosikymmentä sitten? Entä miten kestää vertailun Josh Phillips ja Hammond B-3 -työskentelynsä edeltäjiin verrattuna? Helsingin illassa olisin voinut lyödä vetoa Phillipsin puolesta, niin hienosti Hammond soi. Syna myös, sieltä löytyi myös tarvittaessa niin jouset kuin puhaltimetkin ja ilmeisesti jossain kohtaa myös taustalaulut. Niitä lauloivat toki muut bändin jäsenetkin, mutta perin vähän. Maestro itse taisi luntata ainakin osan sanoista tai sävelistä nuoteista, mutta se ikämiehelle suotakoon, esiintymisensä muuten kun oli perin eläväistä.

Keikka oli pitkä, kaksi tunnin settiä ja puolen tunnin väliaika. Pitkän uran tehneelle yhtyeelle tämäkin on tietysti aivan liian vähän, sillä ainakin viereiseltä penkiltä kuului sen suuntaista että Whiskey Train olisi ollut syytä soittaa. Eli ensi kerralla muutama uusi biisi pois ja vanhoja tilalle! Varsinkin toisen setin loppupuolella vanhat biisit olisivat tuoneet lisää draamaa, nyt tuli jokusen kerran hieman pitkästynyt olo liian rauhallisten ja tuntemattomien kappaleiden kanssa. Uusista pitää säästää se varsinaisen keikan päättänyt biisi, joka mahdollisesti on nimeltään The Only One - rauhallinen biisi ikään kuin hiipui hiljakseen pois… ja bang - äijät ovat yhtäkkiä lavan reunalla kumartamassa. Tulipa siis nähtyä keikan lopetus kerrankin ilman heruttelua. Nopeasti yleisö oli kuitenkin tilanteen tasalla ja nousi osoittamaan seisten suosiotaan. Bändi ei edes poistunut välillä lavalta, vaan kävi encoren kimppuun hetken suosionosoituksista nautittuaan. Encore oli jo mainittu A Whiter Shade of Pale, jonka jälkeen kukaan ei tosissaan enää odottanut yhtään biisiä.

Kokonaisuutena keikka ylitti odotukset. Se ei ollut niin rauhallinen kuin suurimpien hittien perusteella annoin itseni odottaa. Varsinkin Whitehorn käänsi kurssin muutamaankin kertaan varsion mainioksi hard rockiksi, mikä tietenkään ei äijän muinaisen Crawler-yhtyeen tuntevia yllätä. Kaikki muusikot olivat paitsi taitavia, myös fiiliksissä, mitään näille veteraanibändeille niin yleistä löysäilyä ei ollut. Brookerin äänikään ei ollut ongelma, sillä eiväthän nämä kappaleet alunperinkään mistään kovin korkealta välttämättä mene. Sitä paitsi jostain kumman syystä komein laulusuoritus kuultiin encoressa, jossa nähtiin, että korkeallekin vielä päästään. Se oli hieno suoritus jo senkin vuoksi, että kaksi tuntia laulua oli jo takana. Loppujen lopuksi kaivertamaan jäi siis vain se Whiskey Train… ja se flyygeli!

© Imperiumi MMVII. Teksti: Ismo Karo   Kuvat: Njet Nix Nope
http://www.procolharum.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 472 Palaa »