Keikkaraportti: W.A.S.P., The Circus, Helsinki 30.09.2017

Blackie Lawlessin luotsaama W.A.S.P. konsertoi Suomessa ties monettako kertaa, mutta kysyntää bändillä näyttää täällä olevan edelleen. Tiedä sitten, onko enemmän kysymys puhtaasta nostalgian nälästä vai rundin The Crimson Idol -teemasta, mutta bändin kaikki kolme Suomen keikkaa olivat tällä kertaa totaalisen loppuunmyytyjä.

Helsingissä keikkapaikkana toimi The Circus ja oli oikeastaan hämmentävää nähdä se nyt täpösen täynnä, kun muistaa, että bändin edellisellä Kulttuuritalon visiitillä paikalle oli vaivautunut vain nelisen sataa silmäparia. Kuten jo tuli todettua, uusi kiertue pyörii 25 vuotta sitten julkaistun The Crimson Idol -albumin ympärillä, ja on samalla levyn kunnioitettavaa neljännesvuosisadan ikää juhlistava juhlakiertue. Itseasiassa bändi on julkaisemassa levystä kokonaan uutta, uudelleen äänitettyä versiota. Albumin piti alun perin tulla kauppoihin juuri kiertueen alla, mutta tuotantoteknisistä syistä sen julkaisu on nyt siirtynyt alkuvuoteen. Alkuperäisen levyn lisäksi mukana ovat sille alun perin tarkoitetut kolme, mutta lopulta pois jääneet, biisit sekä myös pitkään julkaisua odottanut The Crimson Idol -elokuva ja -soundtrack jotka tulevat levyn kylkiäisenä DVD/Blu Ray -formaateissa. Levy on kiistämättä yksi W.A.S.P.:in uran kulmakivistä ja samalla se on Blackien oma henkilökohtainen suosikki bändin tuotannosta, mutta kuten tiedetään, harvoin nuo uudelleen lämmittelyt vetävät vertoja alkuperäiselle, yleensä niissä käy juuri päinvastoin. Kaikesta huolimatta odotan julkaisua mielenkiinnolla. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka uusi versiointi pääsisi yllättämään positiivisesti?



Illan avasi suomalainen Ember Falls, mutta itse pääsin paikalle vasta bändin jo lopetettua. Kuvaajamme Tero Kukkonen kuitenkin vangitsi tamperelaisyhtyeen menon yo. ruutuihin.

W.A.S.P.:in keikka alkoi ennalta ilmoitetun aikataulun mukaisesti klo 21:45. Show alkoi näyttävästi kolmella erillisellä screenillä pyörivällä The Crimson Idol -elokuvan introvideolla, jonka jälkeen bändi ilmestyi lavalle. Setti alkoi Titanic Overture -biisillä jota seurasivat albumin biisijärjestyksen mukaisesti The Invisible Boy ja Arena of Pleasure. Johtuen juurikin isossa roolissa olleissa screeneistä, bändi soitti lähes pimeässä. Hienoltahan tuo visuaalisesti toki näytti, mutta samanaikaisesti se teki valokuvaajien elämästä lähes helvettiä.

Miltä se bändi sitten asiassa kuulosti? Itse asiassa todella hyvältä. Bändin yleissoundi oli totta puhuen erittäin hyvä, vaikka puhummekin The Circuksesta, jonka maine keikkapaikkana soundien osalta ei ole se paras mahdollinen. Blackie on aina ollut tunnettu siitä, että herran keikat ovat välillä hyviä ja välillä vähän heikompia. Tällä kertaa kohdalle sattui se parempi päivä. Miehen vokalisointi kuulosti vahvalta ja samalla siinä oli sen verran ”eloa”, että bändin ympärillä usein leijuvat spekulaatiot taustanauhojen käytöstä päälaulussa voidaan tällä kertaa huoletta unohtaa. Toki ”apuja” tuli selvästi kertosäkeissä ja välillä oli huvittavaa seurata, kun basisti Mike Duda ja kitaristi Doug Blair yrittivät aukoa suutaan uskottavan näköisesti taustalla raikaavan taustalauluraidan päälle. Jos en ihan väärin bongannut, niin taisi noista lauluista selvästi kuulua läpi bändin entisen basistin Johnny Rodin vokaalit. Ainakin kovasti kuulostivat taustat samalta kuin bändin 1992 Doningtonin keikalla, kun Rod oli vielä messissä.

Bändin energia oli lavalla hyvällä tasolla ja erityisesti Duda piti huolen siitä, että lavalla riitti liikettä läpi keikan. Ottaen huomioon, että Lawless on jo 61-vuotias, niin kyllä hänelläkin tossu nousi vielä ihan riittävästi. Vaikka mies ei nykyäänkään ole mikään kukkakeppi, niin hän oli nyt huomattavasti hoikemmassa kunnossa kuin viime Suomen-visiitillä.  Ehkäpä The Crimson Idolin pitkään kestänyt uudelleenäänitysprosessi on vaatinut veronsa, mutta tällä kertaa positiivisessa mielessä.

Huomiotta ei myöskään sovi jättää bändin uusinta rekrytointia, rumpali Aquiles Priesteria, joka mätti rumpuja isolla sydämellä läpi keikan. Toivottavasti mies viihtyy/saa olla bändissä pidempään kuin edellisellä rundilla tonttia hoitanut Randy Black, jonka pesti jäi vain yhden kiertueen mittaiseksi. Hauska yksityiskohta näiden kahden herran kohdalla on muuten se, että molemmat ovat muinoin soittaneet jonkin aikaa myös Primal Fearissa.

Visuaalisesti keikka nojautui vain ja ainoastaan lavalla möllöttäviin videoscreeneihin ja niillä pyöriviin videoihin. Lava oli muutoin simppeli, suorastaan riisuttu. The Crimson Idolin biisien aikana taustalla pyöri biisien kanssa tarkasti synkronoitu mustavalkoinen elokuva ja keikan lopun Best of -setin aikana nähtiin kunkin biisin aikana niille aikoinaan tehdyt promovideot. Niiden aikana moni nuorempi ja vähemmän kokenut lipunostaja sai lyhyen oppitunnin W.A.S.P.:in historiasta ja vaikkapa siitä miltä bändi on aikoinaan näyttänyt. Yksinkertaista, mutta samalla viihdyttävää!

Kun keikan teemana on The Crimson Idol ja kun etukäteen tiedossa oli, että bändi soittaa koko levyn alkuperäisessä biisijärjestyksessään, niin eipä settiä oikein hirveästi voi kommentoida suuntaan tai toiseen. Ne, jotka pitävät albumista, pitivät varmasti myös keikasta. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä levy kuuluu toki bändin viiden parhaan joukkoon, mutta ei siitä W.A.S.P.:in parasta levyä saa, vaikka asiaa miten voissa paistaisi. Levyn ja samalla keikan parhaat biisit olivat, taas kerran: Arena of Pleasure, bändin parhaimmistoon kuuluva Chainsaw Charlie ja levyn rauhallisempaa puolta edustavat The Idol ja Hold On to My Heart. Vaikka biisit on kuultu moneen kertaan, lähes bändin jokaisella keikalla, niin hyvät biisit ovat hyviä biisejä ja ne kestävät kuuntelua vuodesta ja kerrasta toiseen. Kun kiertueen teema on mikä on, olisi ollut mukava myös kuulla tässä setissä ne alkuperäiseltä levytykseltä pois tiputetut biisit jotka on nyt sisällytetty levyn uusintaversioon. Mutta ei kun ei…

Ne, joille The Crimson Idol ei oikein kunnolla uponnut, saivat varmasti balsamia haavoilleen bändin soittaessa keikan lopuksi nipun uransa suurimpia hittejä. Klassikot, kuten L.O.V.E. Machine ja Wild Child, saivat porukan kirjaimellisesti pähkinöiksi ja tunnelman suorastaan riehakkaaksi. Encorejen aikana oikeastaan ainoa suvantovaihe koettiin toiseksi viimeisenä kuullun Golgathan aikana. Bändin uusimman studiolevyn nimikappale oli kuin orpo piru eksyksissä jossain aivan väärässä paikassa ja sen aikana tunnelma kyykähti pahasti. En tiedä, oliko vika biisin rauhallisessa rakenteessa, lyriikoissa jotka käsittelevät enemmän tai vähemmän Lawlessin nykyistä uskonnollista vakaumusta vai siinä, että yleisö ei yksinkertaisesti tuntenut biisiä, mutta yhtä kaikki. Setin päättänyt bändin ”kansallislaulu” I Wanna Be Somebody palautti kansan nopeasti ruotuun ja keikka sai arvoisensa päätöksen.

Yhteenvetona illasta voisi todeta sen, että W.A.S.P. on vuonna 2017 yhä erittäin elinvoimainen bändi. Pelkkä nostalgia ja The Crimson Idol -levyn läpisoitto ei kuitenkaan voi jatkua ikuisesti. Moni varmasti muistaa senkin, että samalla teemalla kierrettiin maailma jo kertaalleen vuonna 2007. Onko bändissä vielä sen verran luomisvoimaa jäljellä, että vuonna 2019 nähtäisiin vielä yksi uusi studioalbumi vai nähdäänkö kenties tuolloin monien odottama Headless Children -albumin 30 vuotisjuhlakiertue jossa olisi kenties mukana bändissä tuolloin vaikuttaneita muusikoita, vai pistääkö bändi silloin jo pillit pussin? Jäämme mielenkiinnolla odottamaan bändin seuraavaa peliliikettä…

© Imperiumi MMVII. Teksti: Marko Syrjälä   Kuvat: Tero Kukkonen, Marko Syrjälä
https://www.waspnation.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1444 Palaa »