Keikkaraportti: Arch Enemy & Jinjer, The Circus, Helsinki 1.10.2017

Sanovat, että sunnuntai kuuluu viikonloppuun, mutta siitä huolimatta sunnuntai-illalle asetetut keikat ovat turhan usein odottavan maanantaiaamun takia nihkeän sorttisia. Vaan mitä vielä: Arch Enemyä ja Jinjeriä oli The Circuksessa todistamassa täysi tupa. Saavuin itse, aikataulukonflikteista johtuen, tunnin ovien avaamisen jälkeen, vaivoin ajoissa lämppäri-Jinjeriä katsomaan, ja siinä vaiheessa The Circukseen muutoinkin pullonkaulamaiset käytävät tekivät lavaa lähemmäs pääsemisen lähes mahdottomaksi. Kyynärpäätaktiikalla onnistuin raivaamaan tieni parvelle, joka – kuten olettaa saattaa – oli vähän vähemmän tukossa paitsi soundien puolesta. Oma moka, tiedetään, mutta kun vilkaisin alas parvelta kentälle ja sanonta ”kuin sillit suolassa” tuli mieleen, vaikka tuntuikin liian lievältä.

Vuosi takaperin joku kaveri hehkutti Jinjeriä yhdeksi lupaavimmista uusista progemetallibändeistä, josta kukaan ei vielä tuntunut tietävän mitään. ”Progemetalli” saattaa kuulostaa väärältä termiltä, kun yhtyeen musiikista puhutaan, koska progemetalli liitetään yleensä Dream Theaterin kaltaiseen instrumenttimasturbaatioon, mutta myös monipolvisiin kappaleisiin ja äkkivääriin käännöksiin kappaleiden flow’n ja tunnelmien tiimoilta. Jälkimmäisen kahdesta mainitusta assosiaatiosta voi liittää huoletta Jinjeriin, ja kun mukaan heitetään vielä runsaasti metalcorea, niin käsillä on soppa, jonka keskinkertaisempi bändi saisi sössittyä todella helposti banaalilla perseilyllä.

Jinjer, sen sijaan, kuulosti oikein hyvältä, ajoittain erinomaiselta. Etenkin solisti Tatiana Shmailyuk hallitsi lavaa niin suvereenisti, että monien isompienkin bändien nokkajätkien ja -mimmien toivoisi ottavan mallia – puhumattakaan rouheasta örinästä sekä biiseihin sopineesta puhtaasta laulusta. Jopa parvelta kuunneltuna soundit olivat omiin, koulimattomiin korviini ihan riittävät. Huomasin, että olin kaukana ainoasta takarivissä ainoata siideriään juoneesta diggailijasta, joka nyökkäili Jinjerin koukerocoren tahdissa erittäin hyväksyvästi. Kirjoitin jopa muistiinpanoihini talteen vaatimuksen, että tämä bändi on tsekattava kunnolla mieluummin aiemmin kuin myöhemmin.



Todistin Arch Enemyn vuoden 2016 Wackenissa ja tokihan ero täyteen ahdetun pohjoissaksalaisen pellon ja täyteen ahdetun helsinkiläisen klubin välillä on tuntuva, mutta ainakin tuolloin yhtye jätti kylmäksi. Ehkä olin vain festariväsymyksen (lue: nousu- tai laskuhumalan) kourissa, ehkä jotakin muuta, mutta kun mahdollisuus mennä todistamaan sama bändi uudestaan kenties otollisemmassa ympäristössä tarjoutui, tartuin tilaisuuteen. Ja, yllättäen tuskin ketään, The Circuksen keikka oli intensiivisempi ja parempi kuin mammuttifestarin päälavasetti.

Illan teemana olivat lavaa hallitsevat naisörisijät, näemmä: Arch Enemy voi olla musiikillisesti Michael Amottin bändi, mutta lavan valtias on Alissa White-Gluz. Levyllä – etenkin jos levy on War Eternal (2015) – kuunneltuna White-Gluz on hieman tasapaksu solisti, mutta liekö ilmaisu parantunut sitten viime näkemän, mutta ainakin The Circuksen keikalla örinässä oli enemmän sävyä ja särmää kuin aiemmin. Lähtipä äänihuulilta muutama ihan kelvollinen korkeampikin rääkäisy. Tähän päälle vielä White-Gluzin energinen juoksentelu ympäri lavaa ja luonnolliselta tuntunut yleisön patistaminen entistä kovempaan kiihkoon. Muutoinkin show oli erittäin viihdyttävää seurattavaa, vaikka musiikista olisikin mitä mieltä tahansa. Ahtaudesta huolimatta myös muutama kelvollisen näköinen pitti syntyi keikan edetessä.

Oikeastaan Arch Enemyä enemmän menin todistamaan Jeff Loomisia (yllä oik.), joka on ollut tekemässä yhtä kaikkien aikojen parhaista metallilevyistä, Nevermoren Dead Heart, in a Dead Worldia (2000). Miekkonen on, pisaraakaan liioittelematta, nykymetallin parhaita kitaristeja ja nimenomaan ääritekninen ja -nopea sellainen; häiskän soololevyt ovat niin hävytöntä soitinmasturbaatiota, että pakkohan sitä on ihastella. Arch Enemyn rivistössä Loomis on jäänyt paitsioon, mikä pitäisi määrätä rikoslakiin kunnianloukkauksen ja (poistetun) jumalanpilkan väliin, mutta siellä hän vain lavalla soitteli biisejä ja sooloja, joissa hänen kykynsä eivät tule esiin kuin marginaalisesti. Jostainhan se palkkakin on tienattava, luulisin – mites olisi Nevermoren reunion? Sillä keikalla olisin eturivissä ettekä saisi minua siitä pois kuin rampautettuna.



Settilista koostui, luonnollisesti, kahden uusimman levyn kappaleista, ja etenkin setin alkupuolisko tuntui melkoiselta hittiputkelta. Ensimmäisen puolentusinan biisin jälkeen aloin miettiä, että mitä paukkuja bändi jättää loppupuolelle. Vastaus: ei paljoa, paitsi tietenkin sen pakollisen Nemesiksen. Minulle Wages of Sin -lätty (2001) on aina jäänyt etäiseksi tuotokseksi, kuten myös War Eternal, joten en ollut mitenkään erityisen tyytyväinen, että nämä kaksi levyä muodostivat yli puolet keikan settilistasta – kyllä, uudelta Will to Powerilta vedettiin vain kolme biisiä eli kaksi vähemmän kuin War Eternalilta ja yksi vähemmän kuin Wages of Siniltä. Hiukan erikoinen taktiikka markkinoida uutta levyä, eikö niin? Taidan olla ainoa, joka moisesta edes mainitsee, koska fakta on, että keikka oli erittäin viihdyttävä ja musisointi, kuten olettaa saattaa, korkealla tasolla; olen vain ikuinen turhista asioista kitisevä kusiainen ja ylpeä siitä.


 

© Imperiumi MMVII. Teksti: Aleksi Peura   Kuvat: Marko Syrjälä
http://www.archenemy.net/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2013 Palaa »