Kitaramessiaiden uusi sukupolvi: Iivo Kaipainen / Arion

Kitaramessiaiden uusi sukupolvi on artikkelisarja, jossa haastatellaan suomalaisten kitaravirtuoosien tuoreempaa, 2000-luvulla pinnalle noussutta sukupolvea. Juttusarjassa kitarasankarit avautuvat soittotaustastaan ja treenauksestaan sekä pohtivat syvällisesti soittamista ja sen merkitystä. Edustamiensa bändien sijaan ideana on keskittyä kitaristeihin soittajina ja henkilöinä. Tällä kertaa haastateltavana on melodista metallia soittavan Arionin Iivo Kaipainen.

 

Kuka, mitä, hä?

Vuonna 2014 suomalaisen melodisen metallin kentälle ilmestyi mielenkiintoinen tulokas, kun pääkaupunkiseudulla toimiva Arion julkaisi debyyttilevynsä Last of Us. Bändi oli toki jo edeltävänä vuonna noussut Lost-biisillään UMK:n finaaliin asti, mutta vasta ensimmäinen levy toi koko potentiaalin esiin ja sinetöi yhtyeen aseman varteenotettavana toimijana kotimaisessa metalliskenessä. Kokopitkä hämmästytti esikoisalbumiksi poikkeuksellisen kypsillä sävellyksillään ja virtuoosimaisella soitannallaan keräten kehuja monelta suunnalta. Esimerkiksi Imperiumin arvostelussa sen todettiin olevan Sonata Arctican Ecliptican rinnalla parhaita Suomessa tehtyjä melodisen metallin debyyttejä.

Sävellyksistä oli suurimmaksi osaksi vastuussa bändin kitaristi Iivo Kaipainen, joka oli Last of Usin nauhoitusten aikaan vasta 18-vuotias. Varhaista kypsymistä muusikkona on osaltaan edesauttanut se, että musiikki on hänellä jo geeneissä, sillä Kaipainen on kahden ammattimuusikon lapsi. Vuoden 1995 kesäkuussa syntyneen kitaravirtuoosin nyt jo edesmennyt isä oli arvostettu klassisen musiikin säveltäjä Jouni Kaipainen ja äiti on klassisesti koulutettu laulaja ja laulunopettaja.

– Onhan sillä totta kai ollut merkitystä, kun on kasvanut sellaisessa ympäristössä, että kaikki pyörii tavallaan sen musiikin ympärillä. Ja tietty ensimmäinen juttu, jota mut laitettiin harrastamaan, oli musa. Sillä tavalla sillä on totta kai ollut ihan jättivaikutus. Varmaan en olisi tässä nyt, jos en olisi perheestä, jossa on ollut tuollainen tausta.

– Ensimmäisen kerran koskin klassiseen kitaraan viisivuotiaana. Mut vähän puoliksi pakotettiin tunneille. En jatkanut sitä siinä vaiheessa hirveän pitkään, lopetin aika nopeasti. Sitten kuitenkin innostuin, kun kuulin kavereilta Children Of Bodomia, Iron Maidenia ja muuta sellaista. Halusin basson, soitin sitä vuoden ja sitten vaihdoin kitaraan. Olin about kymmenen ja sillä tiellä ollaan. Siinä vaiheessa päätin, että tätä mä haluan tehdä.

– Jostain kymmenvuotiaasta 15-vuotiaaksi treenasin ihan täysin itse, soitin vain raskasta musaa. Sitten 15-vuotiaana menin Espoon pop-/jazzopisto Ebeliin, ja siellä aloin tutustua kaikkeen muuhunkin musiikkiin. Musta tuli seuraavan neljän vuoden aikana aika sellainen opistojätkä. Soitin paljon kaikkea fuusiota ja enemmän ikään kuin kaikkea sellaista muusikkomusaa. Mulla on sellainenkin puoli yllättävänkin vahvana, oon treenannut tosi paljon kaikkia funkkikomppijuttuja sen kautta. Soitan ihan bilekeikkaakin. Se lähti siinä vaiheessa tavallaan se sellainen laajeneminen siinä koko touhussa.

– Noin 12-vuotiaana olin ekaa kertaa sellaisessa bändissä, joka ainakin luuli tekevänsä omia biisejä. Se oli sellaista hauskanpitoa, ei oikein tiennyt mistään mitään vielä silloin. Mutta 15-vuotiaana soitin ekaa kertaa tosissani hevibändissä. Lopetin sen aika nopeasti ja käytännössä noiden lukiokavereiden kanssa perustin jo Arionin.

– Ensimmäiset sävellykset olivat sellaista melko, no, en oikeastaan kutsuisi sitä minkäänlaiseksi säveltämiseksi. Aika sellaista ”riffiä riffin perään” -hommaa. Mutta tohon meidän Arionin hommankin käynnistäneeseen Lost-nimiseen biisiin oon jo 15-vuotiaana ekoja asioita tehnyt. Kyllä yllättävän aikaisin aloin ihan tosissani tekemään biisejä.

Kuinka päämäärätietoista treenaaminen oli alussa?

– No siis ainakin ajattelin silloin, että se on. Kuitenkin siltä pohjalta, että koitin soittaa biisejä, joista tykkäsin tosi paljon. Opettelin paljon just Bodomin tuotantoa ja kaikkea muuta sellaista. Vähän kuitenkin ilon kautta tavallaan, että ei sitä ehkä ajatellut niin, että mä treenaan ihan älyttömästi. Mutta soitin kuitenkin tosi paljon ihan heti alusta lähtien. Jossain vaiheessa ennen lukiota aloin ihan treenaamalla treenaamaan. Päätin, että on pakko pärjätä tässä hommassa.

– Raskaamman musan bändit, kuten Bodom, Nightwish ja muut sellaiset, sytytti mun innon kunnolla tohon juttuun. Ne pysy vaikuttajina ja pysyy itse asiassa edelleenkin, kyllä mä nojaan sinne tosi vahvasti ihan kitara- että biisinkirjoitusjutuissa. Klassinen musa kanssa on vaikuttanut muhun tosi paljon. Kun on tällaisesta perheestä, niin oon pienenä käynyt klasarikonserteissa tosi paljon. Sieltäkin tulee vähän sellaista toivetta siitä, että millaisella estetiikalla haluaa soittaa. Ehkä sellainen AC/DC:n ja Iron Maidenin tyylinen räkäisyys ei ole oikein koskaan ollut lähellä mua. Se on ehkä sieltä klassisesta musasta peräisin.

– Bring Me the Horizonin uusin matsku on sävellyksellisesti ja sanoituksellisesti mahtavaa kamaa, diggaan siitä ihan älyttömästi. Sitten esimerkiksi Five Finger Death Punch, ne on hyviä biisinkirjoittajia, diggaan ihan älyttömästi. Lisäksi vähän erilaista mistä mä diggaan on just Nightwish sekä Hans Zimmer ja muu sellainen matsku. Meidän musaan toi orkkapuoli ja sinfonisuus tulee sitä kautta, on ikään kuin tottunut siihen soundiin tosi paljon. Mulla itse asiassa kesti tajuta tosi pitkään, että kaikessa musassa ei ole sinfoniaorkkaa.

Vaikka Kaipainen on viettänyt suuren osan nuoruudestaan kitaran parissa, on hänellä lahjoja myös urheilun saralla.

– Oon treenannut futista ja yleisurheilua ihan tosissani joskus 13–16-vuotiaana. Ei nyt voi sanoa, että olisin ollut ihan mitään Suomen kärkeä, mutta kuitenkin ihan vähän enemmän kuin harrastepohjalta. Sillä tavalla, että tästä voisi kanssa tulla jotain. Mutta kyllä musa oli aina sellainen kuitenkin, että tähän pitää priorisoida. Että jos jompikumpi pitää skipata myöhemmin, niin se on toi urheilupuoli. Musa on ollut ykkönen aina.

Ei päivääkään ilman kitaraa

Haastattelutilanteessa 22-vuotias kitarasankari vaikuttaa henkilöltä, joka selvästi punnitsee sanavalintojaan ja mitä asioita haluaa itsestään tuoda esille. Kun näihin piirteisiin lisää sen, että Arionin debyyttialbumi kuulosti pitkälle hiotulta ja siitä huomasi, että sävellyksissä jokaisen yksityiskohdan mukanaolo on tarkasti harkittua, ei ole yllättävää, että soittajanakin Kaipainen on ollut aina poikkeuksellisen tunnollinen. 

– Ihan viime vuoteen asti tein niin, että en koskaan skipannut yhtäkään päivää, etten olisi soittanut. Kaikki joulunpyhät ja muut on käytännössä mennyt niin, että mun on ollut pakko tehdä jotkut sormitreenit tai jotain vastaavaa. Mä uskon, että mulla menee tatsi heti, jos oon yhden päivän soittamatta. Nyt oon oppinut pikkuhiljaa, että se ei ole ehkä niin. Mutta kyllä mä vieläkin oon tajunnut, että mitä enemmän sen kitaran kanssa viettää aikaa, niin sitä tärkeämpää se on. Ei ole ollut mitään rasitusvammatyyppistä juttua, sellaista överiä ei ole tapahtunut koskaan. Parilla frendillä on käynyt niitä juttuja, niin sitä kautta oon ruvennut funtsimaan, että se voi mennä kanssa överiksi toi treenaamisasia. Se pitää osata lopettaa ennen kuin tulee mitään kipuja tai vastaavaa.

– Mulla on tietyt vakkarit lämmittelyjutut, jotka teen aina. Jossain vaiheessa luovuin niistä ja sitten tajusin, että mä tarviin niitä. Ihan sellaisia perus sormitreenejä. Totta kai mä myös käyn säännöllisesti livebiisejä läpi, minkä tahansa porukan kanssa soitankin. Treenaan myös tosi paljon soittamalla pianoa ja miettimällä, että miten niitä juttuja voisi siirtää kitaralle.

– Aloitan lämmittelyn usein soittamalla 16-osia jakaen ne 7x4+4, joista syntyy kahden tahdin pituinen kuvio. Melodia ja kuvio vaihtelee – esimerkiksi eri skaalat ja niin edelleen –, mutta esimerkkinä voisi toimia kuvio, jossa soitan B-kielellä neljä ensimmäistä 16-osaa, viidennen G-, D- tai A-kieleltä ja viimeiset kaksi taas B-kieleltä. E-mollissa esimerkiksi G-F#-A-G B-kieleltä, E G-kieleltä ja G-F# B-kieleltä. Sarjan lopussa viimeiset neljä nuottia siirtymänä seuraavaan kuvioon, melodiaan, skaalaan tai sointuun. Oikealla kädellä soitan rest stroke -iskuja. Tämän treenin avulla löydän oikeanlaisen keveyden ja rentouden oikealle kädelle ja koen saavani hyvän yhteyden 16-osa pulssiin.

– Sen jälkeen soitan useimmiten sisäplektrointitreenin domdim-skaalalla 7-sarjoina. Vasemmalle kädelle teen silloin tällöin lämmittelyksi ja treeniksi myös täysin mekaanisia – usein kromaattisia – sormiharjoituksia. Keksin mahdollisimman vaikeita yhdistelmiä sekä vasemman käden sormille että oikean käden plektrasuunnille, ja harjoittelen ne sujuviksi.

– Käyn yleensä läpi myös pull off ja hammer on -tekniikat. Joskus lämmittelen myös vapaammin. Silloin soitan ihan vaan improvisoimalla erilaisia tiluja, keskittyen soiton rentouteen ja laatuun. Paljon sweeppejä ja string skippingiä ja rest strokea. Ennen keikkoja lämmittelen usein mahdollisimman paljon seisten. Lämmittelyssä ja treenatessa keskityn ennen kaikkea rentouteen, rauhallisuuteen ja vapautuneeseen olotilaan riippumatta harjoiteltavan asian vaikeudesta.

– Kuitenkin tärkein asia mun mielestä treenaamisessa on se, että pitää soittaa sitä soitinta vaan mahdollisimman paljon. Siihen pitää olla kosketuksissa koko ajan. Tekniikka alkaa tosi nopeasti hajoamaan, jos sormenpäät kuluu pehmeiksi. Eli se meinaa käytännössä sitä, että ei voi hirveän montaa päivää koskaan pitää taukoa. Kyllä sen pitää tosi säännöllistä olla.

Onko koskaan ollut soitossa jotain sellaista osa-aluetta, joka olisi jostain syystä ollut vaikea saada haltuun?

– Ei mulla sellaista ylitsepääsemätöntä ole ollut koskaan. Viimeisin asia jota oon treenannut on ollut se, että oon opetellut soittamaan hihna paljon matalammalla livenä. Siinä on lähinnä pitänyt opetella tekemään kompromissejä tiettyjen asioiden kanssa. Mulla on esimerkiksi kitarat säädetty paljon kevyemmiksi nykyään, että ne ei ole niin raskaita soittaa. Oon myös opetellut tukemaan sitä kitaraa paremmin silloin, kun se on matalalla, koska se ei pysy paikallaan yhtä hyvin, kuin jos se olisi vähän ylempänä. Keskityn tosi paljon seisten soittoon, kun treenaan Arionin juttuja tai vastaavaa.

Arionin ensimmäisestä albumista on aikaa vasta muutama vuosi, mutta Kaipainen kokee silti muuttuneensa soittajana sen jälkeen joiltain osin.

– Mulla on soundipreferenssit muuttunut jonkin verran. Ne tietynlaiset juuret mulla on edelleen sillä tavalla, että tykkään että mulla on aika iso delay ja sellainen kermainen liidisärö. Se on tavallaan muuttunut siihen suuntaan, että saa olla vähän sellaista räkääkin siinä soitossa mukana. Siihen suuntaan on mennyt maku. On ruvennut ymmärtämään, että voi soittaa tosi monella tavalla ja kuulostaa hyvältä, kunhan vaan oma estetiikka on johdonmukainen ja asiat on perusteltuja. Ylipäänsä oppinut kelaamaan, että tosi monilla tavoilla voi kuulostaa hyvältä.

Melodia > nopeus

Kitaristeilla on yleensä saman genrenkin sisällä hieman erilainen lähestymistapa soolosoittoon. Jotkut haluavat pohjata soittonsa esimerkiksi improvisointiin, kun taas joillekin vaikkapa soolon tekniset ansiot ovat ensisijaisia. Kaipaiselle puolestaan liideissä melodia on asia numero yksi.

– Soitan paljon kanssa nopeeta asiaa, mutta mulle on tosi tärkeää, että niidenkin fraasien melodiasisältö on tosi korkeatasoista. Korkeatasoinen on ehkä vähän huonosti sanottu, mutta se melodinen arvo ei saisi ikään kuin vähentyä, vaikka mennään nopeampiin aika-arvoihin.

– Mietin myös tosi paljon sellaista, että millainen osa se soolo biisissä on, mistä mihin se vie ja mitä siinä haetaan. Totta kai pitää kuulostaa itseltään edelleen koko ajan. Sekin vaihtuu aina kausittain, että keneen tekisi mieli kallistua noista omista vaikutteista. 

Kuulostaa siltä, että teknisellä osaamisella pullistelu ei merkitse sinulle paljoakaan?

– Ei mulle tekninen näyttäminen ole tärkeää ollenkaan. Koen, että tiettyjä juttuja kuulen tavallaan paremmin nopeilla aika-arvoilla, ja sitä kautta löytyy tiettyjä melodioita enemmän. En ole koskaan kokenut, että nopeutta nopeuden vuoksi tai että pitäisi häikäistä jollain ihan älyttömällä nopeudella tai akrobatialla. Enemmänkin mulle on tosi tärkeää tekniikassa ja tommosessa se, että kaikki tulee hyvällä laadulla mitä soittaa. Oikeastaan niin, että melodiset jutut kuntoon ja jos soittaa jotain vaikeampaa, niin sitten sen pitää lähteä kunnolla, eikä vain vähän rimaa hipoen.

Hieman yllättäen – ja monista muista kitarasankareista poiketen – Kaipainen kertoo kuuntelevansa todella vähän kitaristeja.

– Usein kun puhun joidenkin frendien kanssa, jotka soittaa kanssa kitaraa, niin en mä tiedä puoliakaan niistä tyypeistä, joita ne mainitsee. Löydän soittamiseen eniten inspistä jostain leffamusasta ja sellaisesta. Sieltä mä ikään kuin löydän sekä soittamiseen että säveltämiseen melodiaa ja oikeita tunnelmia. Koitan tavallaan noudattaa sitä suuntaa enemmän. En ole koskaan hirveästi kuunnellut noita samoja tyyppejä kuin monet muut. Esimerkiksi Van Halen on tosi huonosti hallussa. Se inspiraatio ei lähde muiden soittamista jutuista, vaan enemmän musasta yleisesti ja sitä koittaa sitten saada ulos omalla tavalla.

Kaipainen suorittaa parhaillaan muusikon ammattitutkintoa Pop & Jazz Konservatoriossa, mutta on kuitenkin nuoruudessaan treenannut pitkiäkin aikoja ilman opetusta. Vaikka esimerkiksi YouTube on nykyisin pullollaan soitto-opetusvideoita, katsoo kitaristi kuitenkin, että ne eivät aja aivan samaa asiaa kuin varsinainen soitonopettaja.

– YouTube tarjoaa valtavan määrän inspiraatiota, ideoita ja materiaalia kelle tahansa soittajalle, riippumatta taitotasosta tai kokemuksesta. Soiton oppimisessa on kyse ennen kaikkea oivalluksista. Koen itse tehneeni tärkeimmät oivallukseni, sekä tekniset että melodiset, harmoniset ja teoreettiset ideat, katsottuani ja kuunneltuani YouTubesta mestaritason kitaristien soittoa ja nimenomaan harjoitellessani kaikkea muuta kuin perinteisiä ”kitaraläksyjä”.

– Oma soitonopettaja ei silti missään nimessä ole tarpeeton. Perinteisen soitonopettajan merkitys on suurimmillaan kun muistetaan, että jokainen kitaristi – tai kuka tahansa soittaja – on yksilöllinen. YouTube-video ei esimerkiksi näe millaisia jännitteitä aloittelevan tai jopa hyvinkin kokeneen tai taitavan kitaristin tekniikassa saattaa olla. Jokaisen motoriikka ja ruumiinrakenne ei kuitenkaan ole samanlainen, ja se täytyy ottaa huomioon tekniikan harjoittelussa.

– Muusikon opintojen kautta mulle on tullut paljon nöyryyttä ja kärsivällisyyttä treenaamiseen. Ammatillisessa musakoulussa oon myös kyseenalaistanut aiemmat ajatukseni siitä, että mitä vaaditaan muusikkona esimerkiksi joukosta erottumiseen. Niin sanottujen ”opistolinjojen” aukoton hallinta, sadan jazzstandardin osaaminen ja nopeus eivät yksin tai yhdessä riitä tekemään kenestäkään mieleenpainuvaa muusikkoa, vaikka kaikkien edellä mainittujen taitojen opiskelua voi vain suositella kelle tahansa. Biisintekijänä en koe kehittyneeni muusikon opintojen kautta ja biisintekoa ei mielestäni musiikkioppilaitoksissa osata vielä kovin oivaltavasti opettaa.

Uutta etsimässä

Raskaammassa musiikissa on tänä päivänä hankala keksiä mitään poikkeuksellisen innovatiivista tai tuoretta, minkä seurauksena usein bändeillä musiikki menee tahattomastikin pelkäksi kliseiden kierrättämiseksi. Kaipainen itse kokee, että hänellä kliseiden välttämisessä auttaa se, että jo hänen biisintekoprosessinsa on rock- ja metallimusiikissa kohtalaisen epätyypillinen.

– Kitaristina helposti ajattelee biisin kitarariffien ympärille, ja silloin päätyy helposti apinoimaan kuulemaansa ja pahimmillaan biisinteko heijastaa kitaralla treenattuja asioita. Melodiaan ja sanoihin keskittymällä pyrin luomaan biisiin saman tien oman tarinansa. Keskityn sovittaessa ja tuotantoa tehdessä nimenomaan biisin omaan tarinaan, en siihen mitä luulen että multa halutaan kuulla tai mikä olisi mun mielestä vaan siistiä. Mulla kynnys tehdä biisi jostain ideasta on myös aika korkea; haluan että kaikille biiseille on joku syy olla olemassa.

– Sooloja äänittäessä tai säveltäessä keskityn eniten kahteen asiaan: soolon tehtävään ja paikkaan biisissä sekä siihen millainen kitaristi itse olen. Yritän aina kuulostaa itseltäni ja muistutan itseäni siitä, että kaikkea mistä tykkää ei tarvitse upottaa omaan soittoonsa. Esimerkiksi Zakk Wylde ja Brad Paisley ovat todella hienoja kitaristeja, mutta heidän sanavarastonsa ei sovellu omaan käyttööni useimmissa tilanteissa.

– Soittajan näkökulmasta usein vauhdikkaat, teknisesti näyttävät soolot tuntuvat hyvältä ajatukselta ja usein ovatkin oikea ratkaisu tietyissä biiseissä. Mutta lyhyemmässä, yksinkertaisessa sinkkubiisissä on mielestäni voittajan valinta ja kova temppu soittaa soolo, joka on melodisesti niin laadukas, että se toimii vaikka biisin C-osana yksin. Soolo, jonka jengi niin sanotusti ”laulaa messissä”. Hyvä esimerkki tästä on Bon Jovin Livin' On A Prayer.

– Omat sooloni pyrin usein soittamaan yhdistelmällä edellä mainittuja, eli soittamalla aluksi laulettavaa, laadukasta melodiaa kiihdyttäen intensiteettiä loppua kohti soittamalla jotain näyttävää ja toivottavasti mieleenpainuvaa dadaa. Biisissä ei mielestäni pidä olla sooloa, jos se ei ole todella hyvä.

– Mielestäni ei ole tarpeellista tehdä musiikkia, joka on ”ihan ok”. Tällä en tarkoita sitä, että kirjoittaisin vain loistavia biisejä ja soittaisin täydellisiä sooloja. Haluan silti, että jokainen tekemäni biisi ja soittamani raita merkitsee mulle jotain ja että on joku syy kuunnella juuri se biisi tai soolo. Samaa stooria ei kannata kertoa kahdesti, ainakaan samalla tavalla samasta näkökulmasta.

Tyypillisistä virtuooseista poiketen Kaipainen vaikuttaa soittimen sijaan menevän enemmän sävellykset edellä. Hän määritteleekin itsensä aika tasaisesti biisinkirjoittajaksi ja kitaristiksi.

– Kuten sanoin, niin oon tosi melodikko. Biisinkirjoituksesta koitan pitää kitaran mahdollisimman sivussa, en haluaisi kirjoittaa kitaramatskua. En oikeastaan mieti riffejä, kun teen biisejä. Mietin laulua, melodiaa ja käytän kitaraa vasta mahdollisimman myöhäisessä vaiheessa tekemään asioita. Koen olevani molempia aika tasaisesti, koska mussa on tosi vahvana kiinnostus esimerkiksi tekniikkaa ja hyvää kitarasoundia kohtaan. Keskityn niihin tosi paljon. Analysoin esimerkiksi plektratekniikkaa tosi paljon, eli mulla on siis sellaista puhdasta kiinnostusta ihan suoraan kitaraankin.

Kuvaile hieman tarkemmin, että mistä lähdet liikkeelle biisiä tehdessäsi?

– Alan soittamaan pianoa ihan ensimmäisenä. Rupean etsimään jotain laulumelodiaa kertosäkeeseen, sen koitan saada ekana läjään. Usein saatan myös aloittaa niin, että löydän jostain siistin englanninkielisen lauseen, josta sitten lähtee joku melodia soimaan päähän. Sitä sitten lähtee työstämään eteenpäin. Kertsin melodian kasaan yleensä aika lähelle valmista ja sitten rupean ehkä jo tekstittämään ja kokoamaan Logiciin koko bändin arria. Se on vähän vaihdellut, mutta joskus on hyvin pitkällä jo se tekstillinen visio siitä biisistä jo siinä vaiheessa, kun alkaa ekaa kertaa tekemään sitä bändiarria. Biisejä syntyy monilla tavoilla, mutta toi on se tapa mistä tykkään eniten ja tuntuu, että niin syntyy parhaat biisit.

Kaipainen kokee, että nimenomaan keskittyminen musiikissa muuhunkin kuin kitaraan on sellainen piirre, joka erottaa hänet muista metallikitaristeista.

– Laulaja on kuitenkin solisti tuollaisessa musassa, ja koitan biisintekijänä ennen kaikkea rakentaa kaiken sen ympärille sen sijaan että miettisin mihin mä saan soolon. Kitaristina ainakin omasta mielestäni soitan aika melodisesti, vaikka soitan aika paljon nopeitakin asioita ja tykkään siitä kanssa.

– Sitten myös ehkä se mun estetiikka-ajatus, että mä en ole sellaisen rockräkähomman suurin fani. Ihailen sitäkin, mutta en koita sitä niin viljellä mun soittoon. Koitan soittaa ja keskittyä sellaiseen vähän modernimpaan, mitenhän sitä nyt kutsuisi. Ehkä vähän sellaiseen ällönkin puhtaaseen soundiin. Tästä voisi jatkaa miljoona vuotta varmaan, mutta ehkä tuollaiset asiat erottaa mut. Ja sitten mulla on just piano ja koskettimet tosi vahvana juttuna mun biisinteossa, eli se ei nojaa siihen kitaraan niin paljon.

Onko sinulla kitaroinnin tai säveltämisen saralla jotain mahtipontisia visioita, joita et ole vielä toteuttanut tai et jostain syystä ole pystynyt toteuttamaan?

– Meillä on esimerkiksi Arionin seuraavalle levylle tulossa sellaisia tosi erilaisia biisejä, joita monet muut hevibändit ei tekisi. Ne on ehkä sellaisia, joita on nyt päässyt tekemään, mutta aiemmin ei vielä ole. Se on se mihin nyt keskityn. Ehkä sen jälkeen pitäisi vielä kaivaa itsestä ulos, että mikä olisi seuraava juttu, jota ei ole vielä tehnyt. Siihen on tärkeä keskittyä. Koskaan ei saa ajatella niin, että on menneisyydessään tehnyt sen parhaan juttunsa tai tehnyt ikään kuin kaiken. Ei se koskaan pidä paikkaansa. Aina pitää koittaa etsiä sellaista uutta juttua. Tällä hetkellä mä en vielä tiedä mikä se uusin juttu on, jota koitan lähteä hakemaan seuraavaksi.

Iivon työkalut:

  • KITARAT: 2 kpl ESP Horizon II FR & 1 kpl ESP Horizon II NT, mikrofonina kaikissa EMG 57/66
  • VAHVISTIN: Fryette Sig X + Fractal Audio Systems Axe-FX II XL+
  • PEDAALIT: Fractal Audio Systems MFC-101 Midi Controller

© Imperiumi MMVII. Teksti: Taavi Lindfors   Kuvat: Toni Salminen, Jaakko Manninen
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 4758 Palaa »