Keikkaraportti: Metallica, Royal Arena, Kööpenhamina 2.9.2017

Metallica on maailman kovin metallibändi. Asiasta ei kannata edes kiistellä. Ei ainakaan minun kanssani. Bändi on vetänyt Suomessa hallit ja areenat täyteen jo 30 vuotta. Levyjä on myyty yli 110 miljoonaa kappaletta. Siis pysähdytäänpä hetkeksi tähän lukuun. Jos jokaisella suomalaisella – vauvasta vaariin – olisi sama määrä Metallican levyjä, niitä olisi 20 kappaletta per henki. Ihan käsittämätöntä. Plus että nykyisen World Wired -kiertueen lippujen ostajille uusinta, marraskuussa 2016 julkaistua, Hardwired…To Self-Destruct -levyä on tarjolla jopa ilmaiseksi. Toki matkan varrella on vajottu useampaankin kuoppaan (tällä viittaan ”hieman” erikoisiin musiikillisiin projekteihin ja mielestäni kakkoihin levyihin), mutta sitä tikulla silmään, joka näitä sen kummemmin muistelee.

Oma Metallica-urani alkoi siinä joskus murrosiän kynnyksellä, itse asiassa Ride the Lightning -levyn sanoituksista. Kirjeenvaihtokaverini siteerasi aina kirjeiden loppuun pätkiä eri runoista ja laululyriikoista. Leukani tipahti lukiessani erään kerran erään kirjeen lopusta sellaisia tekstejä kuten ”Flash before my eyes, Now it’s time to die, Burning in my brain, I can feel the flames.” Jysähti just hyvin 12-vuotiaan angstiseen tajuntaan.

Matka kohti thrash- ja speedmetallin aallonharjaa oli alkanut. Pihoilla asui Istolainen, jonka kasettikokoelmaa istuin käymässä kuunnellen läpi suhteellisen tiiviisti noista ajoista lähtien. Äidin iskelmänauhojen nauhoituksen estävät kuopat teipattiin sileiksi ja tupladekit lauloivat. Ensimmäinen Metallican keikka minulle oli 15.10.1988. Olin silloin karvan verran alle 14 vuotta. Tuo päivämäärä oli kirjattuna rässiliiviin, jota kannoin ylpeydellä. Oli se niin merkittävää. Kiitos Kuopion nutan järjestämän matkan, keikka oli ylipäätään mahdollinen suht varattoman perheen muksulle.

Miksi aloitan tämän arvion kirjoittamisen noin kaukaa? Syy on siinä, että koin tällä keikalla jotain tuosta teiniajan innostuksesta. Näin bändin jo kerran tänä kesänä Chicagossa, häämatkallani. Keikka oli aivan huippuhyvä, mutta joku korkeampi taso jäi saavuttamatta. Minulla ei ollut sen vuoksi alun perin tarkoitus mennä tälle Köpiksen keikalle. En ollut aikeissa mennä sille helmikuun keikalle, joka peruuntui James Hetfieldin ääniongelmien takia.

Minulla on totta puhuen missio johtuen pitkästä Metallica-historiastani. Haluaisin nimittäin valokuvaajana joskus vielä ottaa huippukuvat tästä minulle suurimmasta bändistä. Kerran olen luvan saanut, mutta se Sonispheren keikka oli sääolosuhteiden takia ihan karmea. Kuvatkaan eivät onnistuneet niin hyvin kuin taitoa olisi. Ajatuksenani oli siis yrittää saada Köpikseen kuvauslupa ja hoitaa bucket listiltä yksi homma pois. No, toisin kävi. Kuvaajia ei otettu lisää, vaan mentiin vanhalla helmikuun listalla. Minulla oli kuitenkin lento- ja keikkaliput kädessä ja kämppä varattuna. Lähdin reissuun sellaisella "ihan jees mennä” -asenteella. Vähänpä tiesin, mitä tuleman pitäisi.

Nostattelin fiilistä edeltävän viikon aikana tykittelemällä duunimatkoilla kuulokkeista Metallican parhaita sekä seuraamalla paikallisen fan club -jaoston facebook-ryhmää. Porukka postasi sinne kuvia Jamesista hengailemassa pitkin Köpistä. Kuvamateriaalia oli muun muassa snagarin jonossa odottelevasta Papa Hetistä. Lisäksi ryhmässä oli juttua bändin keikkatauosta. Köpiksen keikkahan aloittaisi bändin Euroopan-kiertueen, joka myöhemmin, vasta ensi vuoden toukokuussa, ulottuu meille Suomeen asti. Haastatteluissa kävi ilmi, että bändillä olisi nyt ihan uusi lavakuvio ja biisilistassakin olisi odotettavissa iso remontti. Bändi kävi pitkin edellisestä viikkoa harjoittelemassa uutta show’ta Royal Areenalla.

Keikkapäivän aamuna olin jo ihan todella tyytyväinen, että olin hankkinut itselleni lipun. Minulla oli sellainen etiäinen, että tänään tapahtuisi jotain merkittävää. Olin nähnyt Metallican tähän mennessä reilut 10 kertaa.

Itse keikkapaikalle meno oli todella sujuvaa. Vaikka areena on jonkin verran kaupungin ulkopuolella, julkinen liikenne toimi hyvin ja pääsin Unforgiven-seisomapaikkalipulla sisäänkäynnistä, jossa oli vain minua varten pari turvamiestä ja viisi turvatarkastajaa. Jonotusta ei siis ollut yhtään. Lipun mukana tuli kaikenlaista sälää, mutta olin sopinut, että maksan vain lipusta ja annan kamat eteenpäin. Noilla lipuilla pääsee joskus hieman aikaisemmin sisälle, mutta en tiedä, mikä tilanne oli nyt. Sisään tullessani sain vielä T-paidan, joita jaettiin ilmaiseksi. Paidassa lukee "Papa Het was a hoarseman 5.2.17”. Pientä hyvitystä faneille siis siitä helmikuun peruuntuneesta keikasta.

Lämppäriä en mennyt katsomaan, vaan fiilistelin aulan puolella suomisiskojen kanssa. Kun vihdoin menin salin puolelle noin vartti ennen ilmoitettua keikan alkua, huomasin, että ensinnäkin lava oli keskellä lattiaa. Toiseksi, lavalle oli laitettu kulkemaan mellakka-aidoin eristetty käytävä. Sen luona ei ollut sen kummempaa tunkua, joten parkkeerasin itseni sen sivuun odottamaan, että näen bändin lähietäisyydeltä, kun he tulevat lavalle. Ja odotella sai. Keikan alku venyi ja venyi. Se alkoi vihdoin puoli tuntia myöhässä tutun The Ecstasy of Gold -intron saattelemana. Ja kyllä! Metallican tyypit eivät heittäneet femmoja kovin monen kanssa, mutta MINÄ SAIN LÄPSYT JAMESILTA JA LARSILTA!!! Tämä herätti sisälläni latenttina pysyneen teini-innostuksen satasella käyntiin!

Heti keikan alussa oli selvää, että parin viikon breikki jenkkikiertueen jälkeen oli tehnyt bändille hyvää: keikka vedettiin alusta loppuun sellaisella intensiteetillä ja energialla, jollaista harvoin näkee. Bändi jaksoi flirttailla yleisön kanssa ja Trujillo hyppäsi fanien hämmästykseksi jossain kohtaa jopa lavan ja yleisön väliseen pittiin. James jututti taas, ilmeisesti tapansa mukaan, yleisön nuoria jäseniä. Nyt kohteena oli joku paikallinen yhdeksänvuotias nappula. Toki keikan aikana nähtiin säätöä muun muassa soundien äänien kanssa, mutta tunnelma ei latistunut kertaakaan. Ei edes silloin, kun keikan loppupuolella ääni alkoi oudosti kiertää. Se oli sellainen lämminhenkinen ja maanläheinen "jumppasalikeikkaefekti”. Nostalgiaa sekin.

Koska lava oli keskellä lattiaa ja näin eturiviäkin oli normaalia pidempi siivu, päätin, että nyt on aika yrittää pyrkiä ensimmäistä kertaa elämässäni Metallican keikalla eturiviin. Olin kyllä joskus Sonispheressä hetken snake pitin eturivissä, mutta sitä ei lasketa. Ja aika lähelle pääsinkin. Toisesta rivistä oli ihan hyvät näkymät ja tietysti aivan erilainen energia kuin kauempana salissa.

Fanina kokemus on todella erilainen, kun pitin tönimiset hakkaa selkään, naapurin kanssa lauletaan päin toistemme naamoja ja välillä pitää oikeasti varoa, etteivät varpaat murskaannu. Ei auta kuin pomppia muiden mukana. Toisaalta minun tuurilla aina viereen sattuu joku kaapinkokoinen känniääliö, joka vähän väliä meinaa tirvaista kyynärpäällään rillit päästäni ja laulaa Breadfania kielellä, jota ei ole. Muutenkaan se ei a) kuule ja b) ymmärrä englantia, joten ei auta kuin sopeutua ja ajatella, että juuri kaikki tämä tuo lisää autenttisuutta keikkakokemukseen, jossa ei olla enää vakavia aikuisia, vaan musiikista täysin sieluin nauttivia ja hulluttelevia isoja teinejä. Sitä paitsi tuon kaapin laulama itse keksimä kieli oli kyllä niin huvittavan kuulosta, että nauroin silmät vesissä. Meinasi itse biisi mennä ihan ohi!

Biisilistan aloitus oli tuttuun malliin uuden levyn tuplakombo, Hardwired ja Atlas, Rise! Ne oli sentään jätetty yhä keikan alkuun räjäyttämään pajatso auki. Yllätyksenä tuli jo kolmosena, kun Seek & Destroy soitettiin, sehän yleensä kuuluu perussetin loppuun – ainakin näin omasta mielestäni. Keikan alun vau-efekteistä suurimpia oli nähdä, mitä puuttuvien leditaulujen tilalle oli keksitty. Bändi oli korvannut ne katosta laskeutuvilla ledikuutioilla, jotka toimivat mielestäni paljon paremmin visuaalisesti kuin valotaulut.

Seuraavana oli vuorossa Through the Never, jota livenä kuuleekin harvemmin. Intter-webin tietojen mukaan se on soitettu edellisen kerran 25.4.2013. Harvinaisuuksia oli etukäteen luvattu, ja tässä tuli siis se harvinaisin lohkaisu. Seuraavana soitettu The Day That Never Comes olisi mielestäni saanut jäädä välistä, se ei tuonut minusta keikkaan mitään lisäarvoa ja ehkä jopa hieman latisti alun nousujohteista liikettä. Mutta ei hätää: tilanteen korjasi Now That We’re Dead. Biisin aikana nähtiin myös eräänlainen Stomp-tribuutti, kun muutkin kuin Lars tarttuivat rumpukapuloihin ja vetivät pienet jamit.

Now That We’re Deadia seuranneen Dream No Moren svengi piti fiiliksen yllä, kunnes For Whom the Bell Tolls vei sen taas kokonaan uudelle tasolle. Halo on Fire oli toinen "ylläpitävä” biisi. Breadfan puolestaan herätti kuolleetkin – sekä tietysti selän takana riehuneen pitin. Fuelin aikana kerkesi käydä hyvin vessassa.

Moth into Flamen aikana nähtiin yksi keikan visuaalisista huippukohdista, kun lavan sisuksista nousi lauma ledi-droneja kuvaamaan yöperhosten lentoa ja ledikuutioita koristi aikuisviihdepainotteisten palvelujen valomainosten kaltainen kuvasto. Hyvin on bändi ottanut nykytekniikan uudet kujeet haltuun.

 

 

Perussetin loppuun rykäistiin vielä Sad But True, One ja hännänhuipuksi Master of Puppets. Onen introssa oli tällä kertaa paljon äänipätkiä Johnny Got His Own Gun -leffasta, johon biisi siis perustuu. One on aina vaikuttava paukkeineen, vaikka tällä kertaa veto oli mielestäni latteampi kuin Chicagon Soldier Fieldillä. Pyroja oli vähemmän ja tosi paljon tarkka-ampujien lasertähtäimien pistevaloja muistuttavat punaiset "pikkuvalot” oli jätetty pois.

Ja Master on aina Master. Se jaksaa sytyttää, vaikka sen on kuullut jo vaikka kuinka monta kertaa. Encoressa kuultiin yksi henkilökohtaisista suosikeistani, Fight Fire With Fire. On aina yhtä liikuttavaa, kun jengi laulaa instrumentaalisen intron mukana. Kuutioissa vilkkuivat eri maissa kuvatut Metallica-aiheiset keikkaliput. Mutta sitten: vielä kaksi biisiä ja kysymys kuuluu "miksi”. Miksi ihmeessä ne ovat Nothing Else Matters ja Enter Sandman? Ei syntynyt niillä ihan Master of Puppetsin kaltaista efektiä, ei. Ja sitten joku Blackened oli jätetty pois. No, toivotaan, että jätkät itse kyllästyvät setin päätösbiiseihinsä ennen Suomen keikkaa.

Musaosuuden jälkeen seurasi vielä pitkä rumpukapuloiden ja plektrojen jakosessio. Minä puolestani hakeuduin kaljan kastelemaa lattiaa pitkin kohti ulospääsyä ajatuksenani välttää ruuhkat, sillä nuo tavarahommat ei meikäläistä juurikaan kiinnosta. Tärkeämpää on fiilis!

Nyt keikasta on kulunut viikko ja edelleen keikan videoita YouTubesta katsellessa tuntuu, että tulee tippa silmään. Se on todellinen lahja, että voin aina välillä päästä takaisin siihen fanaattisuuteen ja innostukseen, mitä silloin teininä Metallicaa kohtaan koin. Eikä tässä nyt niin kauaa ole, että pääsen bändiä taas katsomaan. Kahdeksan kuukauden odotus!

© Imperiumi MMVII. Teksti: Susanna Ahvalo   Kuvat: Susanna Ahvalo
http://www.metallica.com Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1434 Palaa »