Crimfall

Kuuden vuoden tauon jälkeen takaisin parrasvaloihin noussut kotimainen Crimfall iskee kolmannella pitkäsoitollaan, Amainilla, sen verran isoa halkoa grilliin, että Imperiumin oli pakko jalkautua kentälle kyselemään mitä ihmettä Crimfallin miehistö on kaikki nämä vuodet hieronut kohti täydellisyyttä. Pitkä hiljaiseloko oli syynä vai olivatko tähdet nyt vain oikeassa asennossa. Saavun Kallion Majava-baarin peräloosiin eräänä sunnuntaipäivänä, ja pöydän toiselle puolelle istahtaa silmin nähden hyväntuulinen säveltäjävelho Jakke Viitala ja suorastaan hilpeällä sunnuntaituulella oleva Helena Haaparanta. 

 

SISÄISEN AAMUN LÖYTÄMISESTÄ

Hyvällä tuulella levyäkin on ilmeisesti tehty, koska kaikesta Amainin raskaudesta ja eeppisyydestä huolimatta päällimmäisinä siitä jäi mieleeni nimenomaan positiivinen viba. Oliko levyä tehdessä vain niin riivautn hyvä poljento päällä?

– Mun mielestä meillä oli hyvä fiilis, Jakke aloittaa. Paljon ilmaa poistui meidän eron aikana ja kun palattiin yhteen…

– Vanha suola janottaa, Helena keskeyttää naurahtaen.

– Se oli jotenkin todella vapauttavaa, se koko juttu. Meillä ei ollut levy-yhtiötä ja aikataulupaineita, vaan levyä tehtiin pienissä pätkissä ja hyvällä meiningillä, Jakke jatkaa.

– Se kesä, kun Jaken kanssa äänitettiin noita vokaaleja, oli kyllä aivan helvetin hauskaa. Sai rauhassa tehdä ja mihinkään ei ollut hoppu, Helena lisää.

Ennen Amainin aloittamistakaan bändi ehti käydä kuilun partaalla. Helena lähti bändistä 2013 ja uuden laulajan istuttaminen jakkaralle ei millään ottanut sujuakseen. Jakke jatkaa:

– Kyllä me silloin yhdessä pohdittiin, että kannattaako tätä enää edes yrittää saada toimimaan. Jos joku siinä yhdessä palaverissa olisi sanonut, että tää oli tässä, olisi varmasti muutkin olleet että “fuck it”. Kuunneltiin kuitenkin kaikki biisit läpi ja todettiin, että kyllä helvetissä nämä vain on tehtävä. Maailman paras laulaja oli kuitenkin vain puhelinsoiton päässä.

– Ihan hyvissä tunnelmissa me silloin eri teille lähdettiin ja itse tein tossa välissä vähän poppia VALO -bändin merkeissä, Helena toteaa.

Mikä oli se merkittävin oikea syy, miksi Crimfallia päätettiin jatkaa?

– Mun on pakko säveltää. Jos se ei olisi Crimfall, se olisi joku muu. Meillä on kuitenkin bändi, jolla on mukava fanikunta ja me voidaan soittaa musaa sadoille ihmisille. Se yksinään on asia, mikä ruokkii sitä kivaa tekemistä, Jakke toteaa.

– Porukan ihastumisvaihe on muuttunut arjeksi. Sen arjen ensimmäinen power struggle on myös ohi, eli ollaan nyt siinä vaiheessa, että osataan aika pirun hyvin tehdä yhteistyötä. Tämmöinen porukka hulluja ja synkeitä suomalaisia, joiden kanssa tätä voi tehdä. Siksi, Helena julistaa.

– Kun rytmiryhmä treeniksellä soitti biisejä, mitä ei koskaan ole soitettu, pistettiin vain ruletti pyörimään ja lystiä oli. Tämä on parhaimmillaan vain niin siistiä, Jakke naulaa.

 

SEIREENIN PALUU

Paluu Crimfalliin elektropop-rockin jälkeen oli Helenalle kuin kotiin olisi tullut. Bändin hänen poissa ollessaan tekemä materiaalii kolahti huolella:

– Aivan saatanan isoa ja eeppistä orkestraatiota sekä kunnon heavybändikuoroa! Toki mä olin monta biisiä kuullut jo ennen kuin palasin, mutta niitä lopullisia versioita en ollut kuullut. Kun ne eteen sai, oli kyllä se oma paletti kaikesta vanhasta väsymyksestä puhdistunut. Kun niitä lähti tekemään, oli fiilis kyllä helvetin vapauttava ja todella tervetullut. Se lämpö ja rakkaus sieltä ehkä kuuluu läpi.

Palataan kuitenkin hetkeksi vielä menneisyyteen. Vuonna 2011 Spinefarmin julkaiseman The Writ Of Sword -levyn jälkeen tunnelmat olivat toisenlaiset. Spinellä oli omat haasteensa ja toimitusjohtajan vaihtumisesta seuranneen artistikatraan siivoamisen yhteydessä myös yhteistyö Crimfallin kanssa tuli päätökseen:

– Meillä oli vähän sellainen tilanne, että kukaan ei oikein vastannut meidän hommista ja me tiedettiin myös, että meillä ei oikeasti ollut rahaa tehdä lisää levyjä. Mä luulen että se loi bändin sisälle tiettyä painetta ja siitä nämä erimielisyydet lähti, Jakke aloittaa.

– Jos olet tehnyt helvetin hyvän levyn ja sen aikainen toimari kuittaa, että se meni vähän ohi, tulee väistämättä sellainen "fuck this shit" -olo. Mä en edes tajua, miten Jakke pystyi säveltämään musaa siinä tilanteessa, kun maailma huutaa korvaan, että "ei kiinnosta", Helena jatkaa.

– Mulla oli muutama biisi tehtynä, kun Spinefarm kertoi tilanteen ja sen jälkeen mä tein meidän parhaan biisin Ten Winters Apart. Mua vitutti se tilanne niin paljon, että se biisi syntyi ihan muutamassa viikonlopussa.

Se, että ainakin yhtä biisiä on tehty vahvassa vitutuksessa tuo ainakin siihen biisiin autenttista latausta . Mitä muuta tunteita levylle on valettu?

– Mikko on meidän bändissä se lyyrikko, joten se osaisi paremmin kertoa niistä tarinoista. Samojen teemojen välillä me yhä pyöritään ja käsitellään maailmaa, uskontoja ja tyranniaa. Ei niinkään sankaritarinoiden vaan antisankariuden kautta, Jakke kertoo.

– Se underdog on kyllä yhä torakkana elossa, mutta ei niinkään trumpettia soitellen. Mikko taisi puhua myös sellaisen sisäisen aamun löytämisestä ja toivon käsittelystä, Helena lisää.

– Kielikuvien kautta me kyllä tavallaan käsitellään tätä meidän matkaa, Jakke päättää.

 

PSEUDOJOIKUA JA HYVÄÄ BOOGIETA

Jakke jo kertoikin, että osa biiseistä oli tehty jo ennen Spinefarm-yhteistyön loppumista. Missä vaiheessa paketti oli kokonaan kasassa?

– Levyn vanhin biisi on tämä Until Falls The Rain, joka syntyi jo ennen edellisen levyn julkaisua. Kaikki biisit oli kasassa noin kolme vuotta sitten. Vuosi meni nauhoitusprosessissa, kun kaikilla meillä on päiväduunit, joten ne kaikki 1600 raitaa piti nauhoittaa iltaisin. Miksauksessa meni puoli vuotta ja jossain vaiheessa sitä huomasimme, että niitä raitoja olisi voinut olla hieman vähemmän, Jakke kertoo.

Tästähän löytyy pientä yhtymäkohtaa Wintersuniin ja Jari Mäenpäähän, joka sanoi että “Niitä raitoja vaan tulee...”

– Sanottaisko näin, kun luen sitä lokaa mitä ihmiset sen niskaan kaataa, on vain pakko todeta, että tästä bändistä löytyy aivan varmasti sitä ymmärrystä, Helena toteaa.

– Just se 1600 raidan biisi Wayward Verities oli aivan hukassa ja yritin korjata sitä lisäämällä raitoja, Jakke naurahtaa.

– Se on yksi mun ehdottomista suosikeista, koska pääsin käyttämään näitä mukamas folkahtavia juttuja. Mä en osaa joikata, vaikka jotkut sitä sellaisena vois pitää. Itse sanoisin sitä ehkä pseudojoikaamiseksi. Runsaudenpulan makua siinä kyllä oli, kun koko ajan keksittiin jotain, mitä siihen voisi lisätä. Jos sen joskus haluaa ilman taustanauhoja toteuttaa livenä, pitää kyllä saada sinfoniaorkesterin lisäksi myös ihan kunnon kuoro.

Pseudojoikaamisen lisäksi levyltä löytyy myös selvästi Lähi-Idästä ammentavia sävelmiä:

– Mother Of Unbelievers vie kyllä ihan suoraan sinne Meze-ravintolaan. Siellä päin maailmaa on niin paljon juttuja ja sävelkieltä, mikä on niin viehättävää meidän länkkäreiden korvaan. Jos on Jaken kaltainen sävelkynä, niin miksi siellä ei vierailisi, Helena kysyy.

– On se vähän sellaista köyhän miehen kebabia, Jakke hymähtää.

– Mulle on tosi tärkeää olla uskollinen perinteille, mutta eihän uuden luomista voi välttää: jotain vanhaa, jotain varastettua, jotain lainattua ja jotain uutta. Ihan tietoisesti tuli katsottua mikrointervallien käsittelyä ja imeskeltyä Bollywood-leffoja sekä lähi-idän musiikkia, Helena toteaa. 

 Kysyin taannoin Jari Mäenpäältä, että jos ei niitä aikatauluja ja ulkoisia paineita ole, ohjautuuko tekeminen väistämättä loputtomaan hieromiseen?

– Tämän levyn kohdalla se oikea soundi ei jostain syystä löytynyt kovinkaan helposti. Onneksi se lopulta löytyi ja sen jälkeen kaikki oli aika helppoa orkestroida loppuun, Jakke toteaa.

Helppoa tai ei, Viitala väänsi biisejä pitkään ja hartaasti silläkin riskillä, että kuuroutuisi omalle soundille. Jakke onnistui sen kuitenkin välttämään:

– Mä tiedostin kyllä, että niin voi käydä, mutta sain jotenkin pidettyä pakan kasassa. Olen aina osannut käsitellä meidän levyjä jotenkin neutraalisti ja keskittyä sen kokonaisuuden esiin saamiseen. Miksaajalla oli lisäksi vielä aika erilainen lähestymistapa, joten ne korvat mitkä pelkäsin kuluttavani loppuun tuli häneltä.

– Laulujen suhteen me myös kokeiltiin aika paljon kaikkea. Jos joku juttu toimi, fine. Jos ei, niin kokeiltiin jotain muuta, Helena lisää.

– Melkein kaikkiin biiseihin mulla oli jo valmiit melodiat, mutta en soittanut niitä Helenalle, koska ajattelin, että siltä tulee parempia ideoita. Parissa oli sellaiset, mistä halusin kuitenkin pitää kiinni.

– Joo, se poppi biisi (Ten Winters Apart, pt 4: Dawn Without A Sun, –toim. huom.). Miettikää, tuon jätkän mielessä oli Anneken soundi. Hyvin keveä sävel, josta hymy kuultaa läpi. Se tuli säveltäjämestarilta itseltään, Helena naurahtaa.

Kun nyt lauluista alettiin puhua, on todettava että Amainilla ne on todella saatu hyvälle tasolle. Harha-askeleet elektropopin puolelle ilmeisesti kannattivat?

– Kyllä näistä kaikista kilometreistä on paljon ollut hyötyä. Sen VALOn aikana kadotin väkisinkin sitä heavymamaa ja kaikkea mahdollista muutakin on tarttunut mukaan. Laulutunteja en ole ottanut, mutta olen itse opettanut ja siitäkin oppii paljon. Lisäksi Mikolla on tosi raaka soundi ja kundit keksi, että eipäs pistetäkään kerralla montaa tuntia purkkiin, vaan otetaan ne helmet siitä päältä, Helena kertoo.

– Ääni on parhaimmillaan sen 15 minuuttia ja kun se yhtään alkoi vuotaa, päätettiin heti jatkaa vasta seuraavana päivänä. Se kiireettömyys kuuluu mun mielestä molempien laulussa, Jakke toteaa.

– Mä olen lisäksi huomannut, kuinka paljon paremmin toimin, jos on hyvä boogie päällä. Äänittäjille vinkkinä, että pitäkää ne laulajat iloisina, niin saa paljon parempaa jälkeä ulos, Helena toteaa.

 

“TÄÄ ON TÄSSÄ”

Lopputulokseen kaksikko on kuitenkin todella tyytyväinen. Rummut nauhoitettiin edesmenneellä D-studiolla. Loput nauhoituksista, editoimisesta ja tuottamisesta bändi hoiti itse. Miksaukseen haettiin apua ulkopuolelta. Jakke kertoo:

– Mietin pitkään miten ton miksaisi. Olen aina pitänyt Fascination Street Studiosta ja Jens (Bogren, –toim.huom.) on aina kova jätkä. Sitä on vain paljon käytetty ja sillä on aika tuttu soundi. Johan Örnborgilla oli ehkä hieman tuoreempi lähestyminen ja sen takia me valittiin se tähän projektiin. Kävin siellä itse neljä päivää käymässä läpi palautteeni. Johan kuunteli, totesi osaan olevansa eri mieltä, mutta usein se kertoi mun olevan oikeassa ja lisäsi vielä omat taikatemppunsa lopputulokseen.

Miltä lopullinen versio omiin korviin kuulosti?

– Mä asetin kotona nahkasohvan oikeaan asentoon ja pistin soimaan. Kyllähän sieltä jotain suolaista näköaukoista vuoti. Sellainen henkinen paineaalto sieltä pursui ja fiilis, että "tää on tässä", Helena kertoo.

– Mä koin, että ne aivopierut on viimeinkin sillä tasolla, mitä kahdelle ekalle levylle en oikein löytänyt. Osittain siksi, että sitä ei silloin edes tiennyt mitä mahdollisuuksia on saatavilla, Jakke jatkaa.

– Mä opin myös kuuntelemaan itseäni studiossa vasta ensimmäisen levyn nauhoitusten loppupäässä ja toisella ei säveltämisestä ollut vielä mitään hajua. Tekeminen oli vähän sellaista räiskimistä, Helena lisää.

Bändi on todellakin pistänyt itsensä likoon ja käyttänyt järjettömän määrän aikaa oikean lopputuloksen saavuttamiseksi. Molemmat haastateltavat toteavat, että niitä käytettyjä tunteja ei ikinä rahaksi saa muutettua. Kuitenkin, "nää biisit pitää kirjoittaa", kuten Anssi Kela laulaa.

– Biisin kirjoittaminen ei itse asiassa ole se iso homma, vaan se tuotanto, Jakke toteaa.

– Pöytälaatikkoon voi laittaa mitä tahansa, mutta se ulos saaminen vaatii sitä duunia, Helena lisää.

– Biisien säveltäminen tehdään omista lähtökohdista, mutta levylle ne tehdään jo sille kuulijalle. Mulle riittäis ne paskaversiot, joista tiedän biisin olevan hyvä, mutta kun ne haluaa tehdä julkaistavaksi ja muiden kuultavaksi. Lisäksi meidän bändi on parhaimmillaan livenä, joten levy on tavallaan se pakollinen paha, jotta päästään keikoille, Jakke lisää.

Suunnataan siis kohti keikkailua. Tuorein levy julkaistiin Metal Bladen kautta jota voinee luonnehtia kansainvälisesti aika merkittäväksi. Uutta näkyvyyttä lienee ainakin nyt tarjolla. Vai?

– Varsinkin rapakon takana, Jakke aloittaa.

– Ei meillä tuolla Yhdysvalloissa ole minkäänlaista statusta, koska nää eurooppalaiset lafkat on nimenomaan tänne keskittyneitä. Nyt sieltä tuntuu tulevan päivittäin kommentteja. Se on tuntunut maukkaalta ja hieronut niitä itsetuntonystyröistä oikein mukavasti, Helena jatkaa.

Milläs lavoilla Crimfallia ensi kesänä nähdään – oikeasti tai edes omissa unelmissa?

– Wackeeeen!, Helena huudahtaa välittömästi.

– Uskoisin, että meidät nähdään viidellä festarilla. Jos kymmeneen päästään, olisi kyllä aika hienoa. Wacken, Metal Days ja sit se laiva, Jakke toteaa.

– Se 700000Tons Of Metal ois kyllä oikein kunnon Love Boat. Maailma on pullollaan hyviä festareita, Helena toteaa.

Kysyttyäni haastattelun loppuun vakiokysymykseni yhtyeen sielun sisällöstä, parivaljakko pidättäytyy isommista filosofoinneista:

– Kun ton levyn sai valmiiksi, ei siellä oikeastaan ollut enää mitään. Kaikkensa siinä annettiin ja sieltä se sielu alkaa sitten kasaantumaan uudestaan, Jakke pohtii.

– Ei tällaiseen baaripöytäkeskusteluun voi kymmenen vuoden matkaa tiivistää. Se sielu löytyy sieltä levyltä, Helena toteaa.

– Amain, Jakke päättää.

Eipä tähän taida mitään lisätä. Crimfall voi hyvin. Se paitsi kuuluu, myös näkyy. Matka jatkuu!

FACTS FILE
UUSIN JULKAISU HAASTATELTAESSA

Amain
KOTIPAIKKA
Helsinki

JÄSENET
Mikko Häkkinen – laulu
Helena Haaparanta – laulu
Jakke Viitala – kitara
Miska Sipiläinen – basso
Janne Jukarainen – rummut


DISKOGRAFIA
As the Path Unfolds... 2009
The Writ of Sword 2011
Amain 2017
© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Promo: Olli Häkkinen. Live: Jelena Jakovljevic
http://www.crimfall.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 729 Palaa »