Festariraportti: Beyond the Gates - Bjørgvin Black Mass 2017, Bergen, Norja 24.-27.8.2017

Vuodesta 2012 Bergenissa Norjassa järjestetty Beyond The Gates on pikku hiljaa kasvanut huomionarvoiseksi metallifestariksi. Alkujaan festarin näyttämönä toimi pienehkön Garage-baarin alakerran keikkasali, mutta tänä vuonna isompiin puitteisiin, USF Verftetin kulttuuri- ja tapahtumahalliin siirtyminen oli varmasti oikea ratkaisu. Toimivampi ja tilavampi kokonaisuus mahdollistaa isomman yleisömäärän. Vanha kunnon Garage-baari toimii yhä sivujuonena, jos perjantain ja lauantain lämmittelybändejä haluaa maistella.

Kuudetta kertaa, nyt alaotsikolla "Bjørgvin Black Mass 2017" lyödyt löylyt tarjosivat jälleen kolmen illan edestä niin paikallista kuin ulkolaistakin herkkua. Nippelinä mainittakoon, että festarin koko olemassaolon ajan sitä on ollut tukemassa trondheimilainen pienlevy-yhtiö Terratur Possessions. Näin ollen tänäkin vuonna "Nidrosian-skenen" yhtyeet tarjosivat oivan kattauksen omistaan. Suurin täky monelle – myös itselleni – vuonomaan keikkatarjonnan ihasteluun oli kuitenkin tšekkisuuruus Master's Hammer. Ohittaa ei myöskään voinut Enslavedin vaikutusta, jonka erikoiskeikka tarjosi debyyttilevy Vikingligr Veldin kokonaisuudessaan ensimmäistä ja samalla viimeistä kertaa. Myös toinen Norjan iso nimi, Mayhem, jatkoi De Mysteriis Dom Sathanas Alive -kiertuettaan.

Matkalla Bergeniin hieman huvitti, kun melko täyteen aasialaismatkailijoita buukatun koneen vierustoveri (joka näytti kaikkea muuta kuin metallimieheltä) kommentoi hyväksyvästi Deströyer 666 -huppariani. Matka kuluikin sujuvasti, kun siinä Arlandaan asti turisimme muun muassa puolalaisesta ja ukrainalaisesta underground-skenestä, Antifan typeryydestä kuin Teslan akkuteollisuudesta. Ehkäpä viimeksi mainitun asian huomioon ottaen, toiminta vaatii hieman erilaista edustuspukeutumista. Eli terveisiä vain, jos tätä luet!

Bergenissa otimme lentokentältä junan kohti keskustaa, josta noukimme ne tärkeimmät eli kaljat ja safkat. Sitten käänsimme klyyvarit kohti frendien kämppää ja aloimme valmistautua kohti kolmen illan metalliryöpytystä.

USF Verftetin kulttuuri- ja tapahtumahallin keikkasali on suunnilleen Nosturin kokoluokkaa ja sen soundipuoli erittäin hyvä. Keikkojen volyymitaso pidettiin lähes kauttaaltaan aika inhimillisenä, eikä korvatulppia tarvinnut ainakaan taaempana seisoskellessaan käyttää. Äänenvoimakkuus ei kuitenkaan ollut mitään hipsuttelua, mutta sen huomion tein, että osa miksaajista ei ehkä tiennyt miten ääni salissa käyttäytyy. Seinät selvästi imivät osan volyymista.

Toinen keikkaelämyksen peruspilari, olut, oli tuttuun Norjan tapaan melko kallista. Halvin peruskura, Hansa, onneksi verotti vain 78 kruunua (8,35€). VIP-puolella sen sai jopa 50 kruunun hintaan (5,35€), joten pitihän tarjousta hyödyntää. Seuraavaksi halvimpien hinta liikkuikin jo huntin yläpuolella.

Mainitun Garage-baarin iltapäivän festarilämmittelyistä vastasivat 13th Moon, Vorum, Vircolac ja Darvaza. Aikataulullisista syistä en näihin nyt taipunut, mutta kuulemani palautteen mukaan ainakin Vorum oli ollut brutaalin raivokas. Bändin aikaisemminkin nähneenä en sitä epäile. Olisihan sen mielellään käynyt tyyppaamassa, kuten myös Darvazan, mutta joku toinen kerta sitten. Nyt aikaa vei bergeniläinen kylttyyrikierros sekä ruoka- ja juomatankkaus, olihan edessä kuitenkin pitkä ilta epäpyhää sanomaa, joka ei tietenkään - yllätykseksi ei-kenellekään – päättynyt vielä edes USF:n ovien sulkeuduttua.

 

TORSTAI 24.8.

Festarin korkkasi trondheimiläinen Whoredom Rife (alla). Bändi vakuutti jo viimevuotisella debyytti-EP:llään The Worship Of Idols Instead Of God; Idolatry, eikä sitä seurannut albumi Dommedagskvad jäänyt yhtään sen huonommaksi. Bändin sopivan melodinen mutta ennen kaikkea riffeillään silmille hyökkäävä black metal toimi lavallakin. Jostain syystä liidikitara oli kumman vaimea ja rummut puolestaan liikaakin pinnalla, mikä vähän söi setin parasta iskua. Vaikka soundien pieni epätasapaino häiritsikin, ja korostui pahiten loistavassa Gift Til Odinissa, niin muilta osin bändin runttauksessa ja esityksessä ei ollut moitteen sijaa. Kuparinen rikottu. UH!

Tšekkien Cult of Fire (yllä) ei tällä kertaa ollut pukeutunut chilipavuiksi kuten taannoin Nosturin Black Flames of Blasphemy IV:ssä, vaan bändin asusteet noudattivat tutumpaa, hieman ylimittaista huppuosastoa. Muutoin bändin messu olikin visuaalisesti tutun ritualistista. Setti ei montaa biisiä tarjonnut, mutta venyi silti Life, Sex And Death EP:n aloittavan esoteerisenkin kuuloisen Tantrix Sexin kautta debyyttilevyn päättävään Satan Mentoriin. Yksittäisten biisien sijasta bändi painotti enemmänkin yhteneväistä tunnelmaa ja melodista maalailua. Vaikka tälläkin kertaa liideihin kaipasi toisinaan enemmän potkua, bändi oli näyttävä savuineen ja kynttilöineen, ja keikasta jäi hyvä tunnelma.

Niin ikään trondheimilainen, alun perin Kaosritual-nimellä aloittanut Dark Sonority oli sikäli mielenkiintoinen tapaus, että sillä on vyöllään vain yksi EP, Kaosrekviem, vuodelta 2012 ja soittoaikaa sille oli kuitenkin suotu 40 minuuttia. Mitenkäs se soittoaika sitten täytetään, kun uutta matskuakaan ei ole ainakaan mainostettu. Dark Sonoritykin luotti kaapuihin ja mikin edessä komeili ikään kuin "pyhä kirja". Tätä kaavaahan ovat monet muutkin bändit nykyään hyödyntäneet, ja se näyttää olevan jonkinlainen ajan henki. Keikan alku meni lähinnä instrumentaalisena messuna, kunnes varsinainen soittosetti sitten keskittyi itse EP:n sisältöön. Bändi rituaalihenkisessä black metalissa on samoja piirteitä kuin vaikkapa Maressa. Siitäpä sivuhuomautukseksi sanottakoonkin, että Maressa on myös osin samoja soittajia kuin Dark Sonorityssä, kuten nykyinen Behexen-kitaristi W. Sama mies vaikuttaa myös Whoredom Rifen ja Darvazan livekokoonpanoissa, ja onpa miehen CV:ssä vähän muitakin Nidrosian-skenen bändejä. Björnillä piisasi siis vientiä festarin aikana. Joka tapauksessa Dark Sonorityn keikan jälkipuolisko, tai ehkä jopa kaksi viimeistä kolmannesta, toimikin sitten huomattavasti vahvemmin, ja alun pieni puisevuus petrautui lopulta varsin asiallisen kuuloiseksi messuksi.

Puolan Mgła on tullut nähtyä jo kerran jos toisenkin, eikä siinä tietenkään ole enää samaa yllätysmomenttia kuin parilla ensimmäisellä kerralla. Se on kuitenkin pieni murhe, sillä bändihän on vain aivan helvetin kova. Visuaalisuus kanavoitui edelleen vain kasvot peittäviin huppuihin ja valoihin. Paljoa muuta ei tarvita, kun melodinen mutta vimmainen black metal tarttuu kroppaan koukuillaan. Livesetin aloitti jo perinteinen Further Down The Nest I, mutta varsinkin viimeisin albumi Exercises In Futility sai runsaasti tilaa. Bändistä on vaikeaa paljoa uutta enää sanoa, mutta keikka oli vahva ja intensiivinen, ja biisit ovat vain niin yksinkertaisen toimivia, että jo ne selittävät, miksi Mgła on yksi parhaita bändejä.

Torstai-illan sai päättää varmastikin yksi tapahtuman odotetuimmista pumpuista, Tšekkien Master's Hammer, joka on palannut lavoille 25 vuoden jälkeen. Alkuperäisestä kokoonpanosta ei ainakaan näin live-muodossa ole mukana kuin laulaja/kitaristi Franta Štorm, jollei sitten Necrocock ollut se tyyppi, joka soitti patarumpuja lavan etuosassa. Muu miehistö oli toki kokenutta kaartia, muun muassa Rootin ja Törrin entisiä jäseniä.

Bergenin-keikka oli sikälikin jo merkkitapaus, että se oli Master's Hammerille ensimmäinen keikka Tšekkien ulkopuolella ikinä. Tuleva Suomen-keikka SteelChaoksessa lienee sitten toinen. Joka tapauksessa, salissa oli odotuksen tuntua ja tunnelma bändi aloittaessa jo aika korkealla. Setin pääpainotus oli Ritual-albumissa, mutta parit kulttibiisit saatiin kuulla myös Jilemnický Okultistalta. Osansa saivat myös paluulevy Mantras ja Vagus Vetus, jotka sopivat hyvin vanhemman matskun sekaan. Tosin nämä olivat myöskin selvästi muita biisejä suoraviivaisempaa tamppausta. Nakukähmintää ei lavalla nähty, mutta tyystin ei yhtyeelle tutusta aiheesta sentään oltu luovuttu. Ilkosillaan kirmanneet tytöt keskittyivät tällä kertaa Baphomet-asentoon ja vuohinaamioon. Keikan päättänyt Jáma Pekel antoi korville sen viimeisen armonlaukauksen, ja sen myötä oli helppoa todeta, että kylläpä vain oli vallan mainio keikka!

Liekö torstai-illan syytä, mutta osa jengistä alkoi loppua kohden valua ulos ennen aikojaan. Menihän keikan päätös toki yli puolen yön, ja monilla oli varmaan perjantaina työpäivä. Meidän posselle viikonpäivä ei ollut ongelma, eikä sali tietenkään meitä lukuun ottamattakaan tyhjä ollut. Palasimme kuitenkin kämpille ja sen verran oli vielä rytinöistä fiilikset päällä, ettemme osanneet vielä nukkumaan mennä, vaan muutamasta kotitekoisesta oluesta rakentunut maistelusessio sai avittaa nukkumatin saapumista.

PERJANTAI 25.8.

Penjantain aloittanut Islannin black metal -skenen nimekkäimpiin yhtyeisiin kuuluva Misþyrming (alla) ui syvissä vesissä. Bändi on habitukseltaankin vähän erilainen kuin muut kauluspaitoitoineen ja veren tahrimine kasvoineen, ja tekee visuaalisesta kokonaisuudesta ikään kuin "älykkään" oloisen. Eipä bändi tosin musiikinkaan osalta ihan sieltä aidan matalimmalta kohdalta mene. Melodinen ja sävykäs mutta progressiivinenkin hyökkäys ei ollut Bergenissäkään aina soundeiltaan ihan sitä terävintä tavaraa. Tälläkin kertaa kitarat meinasivat jäädä vähän taustalle, mutta muista osin Misþyrmingin vimmainen esitys ei jättänyt tilaa vastaväitteille. Kun bändillä on alla vain yksi albumi, 2015 julkaistu Söngvar elds og óreiðu, oli aika luonnollista, että setissä ei paljoa muuta kuultu. Osuvimmillaan islantilaisten show oli hyvinkin svengaava, hetkittäin taas hieman kaoottinenkin. Soundisäädöistä huolimatta keikka oli illalle sopivan tymäkkä aloitus.

Ennen The Ruins Of Beverastia soittanut Negative Plane ei pikavilkaisun perusteella antanut aihetta jatkotoimenpiteisiin, joten siirryin ulos sosialisoimaan ennen seuraavaa lanaajaa. Saksan jyrä, The Ruins Of Beverast (oik.), olikin omintakeista murjontaa, joka vaihteli riffimyllystä hyvinkin kuulaaseen ja/tai painostavan utuiseen tunnelmointiin. Bändi esiintyi vähäeleisesti ja keskittyi ensisijaisesti vain musiikkiin. Setti oli silti todella intensiivinen ja toisteisuuteen nojaavien kappaleiden rytmiikka veti väkisinkin mukaansa. Yksittäisillä biiseillä ei juuri ratsastettu, vaan yhtenevän tunnelman ylläpitämisellä. Kun valoshow'kin pidättäytyi vain punaisena ja sounditkin olivat tumman mureat ja raskaat, Beverastit nousivat helposti yhdeksi päivän, ja koko festarinkin, kohokohdista.

Norjan Vemodin (alla vas.) näin edellisen kerran 2013, silloinkin Beyond The Gatesissa. Bändin vähäeleinenkin esiintyminen nojasi paitsi melodisuuteen ja melankoliseen tunnelmaan, myös raakaan blackmetalliin. Mitään post-rockia se ei silti ole, vaan enemmänkin linjaa voisi kallistaa ajoittain Ulverin suuntaan, vaikkakin hieman eri poluille. Visuaalisesti bändi nojasi edelleen vain siniseen valoon ja Dark Sonorityn lailla laulaja käytti mikkiständinsä koristeena kirjaa. Frendi kommentoi asiaa, että toimineekohan ratkaisu ihan sanoitusten lunttilappunakin. Tiedä tuota, mutta samainen rekvisiitta oli edelliselläkin kerralla mukana, kun harvakseltaan keikkaileva bändi oli julkaissut vasta ensimmäisen albuminsa, Venter på Stormenen, joten ehkäpä ne sanoituksetkin siellä seisoivat. Ainakin yksi uusikin kappale kuultiin setin lopussa, mikä toimikin varsin hyvin. Setti lupailee siis hyvää tulevia julkaisuja silmällä pitäen.

Kanadan kostaja, Revenge (alla oik.), on tullut tunnetuksi äärimmäisestä pommituksestaan, jossa ei tarjota kuin näennäisiä hengähdystaukoja. Kuitenkin näinkin ehdottomaan ilmaisuun alkaa jossain vaiheessa väkisinkin puutua, vaikka yleisesti keikka menikin ihan viihteestä. Hulluhan tuo rumpali James Read edelleen on. Kitaristi ja basisti -kaksikko jakoivat laulupuolen, mutta kummassakaan äijässä ei ole taannoisen laulajan Pete Helmkampin persoonallisuutta, jos kohta toisaalta miesten äänissä ei ole muuten moitittavaa. Yllättävää kyllä, näinkin kapeissa raameissa persoonallisuuttakin tarvitaan. Itse biisejä ei toisistaan juuri erota, mutta lopun Bathory-laina Equimanthornin sentään erotti heti alkuriffeistä ja kertsistä, vaikka kappale onkin käynyt Revenge-suodattimen läpi. Kaikessa tolkuttomuudessaan keikka oli viihdyttävä, vaikka hieman ylipitkäksi venyikin. Vaikka kuulija saikin ns. pataan, niin taannoinen keikka 2013 Black Flames Of Blasphemyssa, jossa näin bändin ensimmäisen kerran, on yhä näkemistäni paras.

Perjantain päätösyhtye, Norjan BM-suuruus Mayhem, jatkoi klassikkoalbuminsa, 1994 julkaistun De Mysteriis Dom Sathanasin live-kiertuetta. Niinpä keikan sisältö ja esiintyminen oli samaa kuin esimerkiksi tämän vuoden Tuskassa, aina esiintymisen maneereita myöten. Vaikka show'ssa kaavamaisuutta olikin, itse biiseissä tai soitossa ei ollut toki mitään vikaa. Soundi sen sijaan kusi huolella. Käppäset soundit joissa ei voimaa löytynyt juuri yhtään, verottivat kokonaisuutta oleellisesti. Tämän voinee laittaa ihan miksaajan piikkiin, sillä Mayhemillä oli siihen mennessä koko kattauksen heikoimmat soundit. Eturivin yleisöön esitys kuitenkin puri, joten olettaa voi, että ainakin siellä kuului paremmin. Vastaanotto oli kyllä yleisesti sitä sorttia, ettei bändin status Norjassa jäänyt epäselväksi. Olisi kuvitellut että sisätiloissa kokemus olisi ollut maagisempi, mutta toisin nyt kävi. Ei ollut hyvät turskat, ei. Visuaalisuudesta, biiseistä ja soitosta pisteet, iso miinus soundeille.

 

LAUANTAI 26.8.

Kolmannen ja viimeisen päivän ohjelmisto oli selvästi hevipainotteisempi. Kisakunnon ylläpito oli tärkeää, joten suuntasimme kohti Inside Live & Rock Caféta, syömään ja juomaan. Mesta lieneekin se Bergenin toinen paikka, joka kerää seudun mustiin bändipaitoihin somistautuneita vahvimmin sisäänsä. Koska parit ensimmäiset bändit, eli Black Magic ja Sumerlandsin pikaisesti korvannut Sagh eivät suuremmin sydäntäni lämmitä, keskityimme siis saapumaan ajoissa Exciteria tutkailemaan.

Pitkän linjan speed metal -patteristo Exciter on siksikin tsekkaamisen arvoinen, että trio toimii nykyisin alkuperäisessä kokoonpanossaan, eli koostuu herroista laulajarumpali Dan Behler, kitaristi John Ricci ja basisti Allan Johnson. Vanhaa koulua oli siis lavalla, ja siltä miehet myös näyttivät. Exciterin setti painottui kolmeen ensimmäiseen (ja parhaaseen) albumiin. En toki ole uudempiin sen ihmeemmin tutustunut, mutta tuskinpa Exciterkaan niitä uran iskevimpiä levyjään enää myöhemmällä urallaan on julkaissut tai julkaisee. Mättö oli hysteerisen vimmaista ja Behler piti omaa show'taan. Norskiyleisö oli aika vaisua, vaikka ehkä eturivissä oli vähän enemmän elämää. Asiasta taisi vähän Behlerkin pientä piikkiä heittää ("you're so silent"), vaikka toki muutoin yhtye saikin asianmukaiset taputukset. Moshpittejä tahi muita villiintymisen merkkejä ei siis näkynyt, mutta muutenhan bändi paukutti esihistoriallista kasarimetalliaan ihan mallikkaasti.

Historiaa tarjosi myös seuraava bändi, kun lavalle nousi entisistä Mercyful Fate kitaristeista kasattu Denner/Shermann keulassaan jenkkilaulaja Sean Peck. Esiintyjä oli ilmeisen odotettu, eikä vähiten siksi että luvassa oli myös Mercyful Faten biisejä. En ole bändin omaan tuotantoon kauheasti mieltynyt, ja se johtuu enemmänkin laulaja Peckistä kuin bändin musiikista. Mies nyt vain on mikin takana vähän persoonaton eikä hänellä ole sitä tummaa ja uhmakasta syvyyttä mitä biisit kaipaisivat. Lavalla Peck kuitenkin oli showmies, ja hänen lavaolemuksestaan huokui toisinaan halfordmaiset maneerit. Mies käytti kireää falsettiaan ajoittain vähän liikaakin. Alkupää setistä meni Mercyful Faten tuotannon parissa, kun Black Funeral, Curse of the Pharaohs ja Into The Coven pistivät yleisöön säpinää ja viimeistään keikan päättänyt Evil sai jengin pähkinöiksi. Näiden välissä bändin omat kappaleet eivät oikein maistuneet, vaikkei niissä toisaalta mitään vikaakaan ole. Peck veti Mercyful Fatet toki King Diamondia mukaillen, mutta ei edes yrittänyt astua tämän saappaisiin. Ihan hyvinhän nuo sujuivat. Silmiinpistävää oli kuitenkin Dennerin ja Shermanin varsin arkinen pukeutuminen verrattuna Peckin pukukollaasiin.

Tuli siinä keikan jälkeen hetken juteltua Terratur Possessions -lafkan Olen kanssa, kunnes myös Peck ilmestyi paikalle. Kotvan siinä käytiin keikkaa läpi ja vähän muutakin, ja onhan mies toki aika jenkkityylinen, kun suu ja elehtiminen kävivät koko ajan. Siinä sivussa selvisi että mies on myös yläkerran kannattajia, mikä vähän hermoani kutkutteli, kun esimerkiksi Mercyful Faten sanoitukset ovat alakerran kaverin kannattajan käsialaa. "Nah, it's just a show, man", Peck totesi hymyillen. Toisaalta, olihan Peckillä myös itseironiaa, kun tämä kelaili, että mitäs, jos siinä lavalla spiikkaisi ohimennen mustanpuhuvalle yleisölle että: "Hey dudes, I'm Christian and I love Jesus". Jengi saattaisi kavahtaa kuin syöpää. Hieman naurahdin. Mutta koska se taitaa olla aika kaukainen ajatus, että kitaristit enää Kinkun kanssa lavalle nousisivat, niin Denner/Sherman taitaa olla se ainoa mahdollisuus kuulla Mercyful Faten biisejä livenä. Toki ne omatkin rallit toimivat, vaikka faktahan nyt on se, ettei miesten historian tuntien tyystin omalla tuotannolla koko keikkaa voisi kantaa.

Festarin päätös oli jälleen katsaus historiaan. Vaikka Enslaved on nykymuodossaankin ihan asiallinen bändi, tämänkertainen live-setti oli tapaus jo itsessään. Bändi nimittäin soitti debyyttialbuminsa, 1994 julkaistun Vikingligr Veldrin, kokonaisuudessaan nyt ensimmäistä ja samalla myös viimeistä kertaa livenä. Ja kyllä muuten lähti! Alkuperäisistä soittajista ovat mukana enää laulajabasisti Grutle Kjellson ja kitaristi Ivar Bjørnson. Ikää ja varmuutta on tullut enemmän ja se myös kuului. Soitto oli todella tiukkaa eikä Grutlen äänessäkään ollut moittimista. Keskivaiheen Miðgarðs eldar soitettiin nyt ensimmäistä kertaa livenä, mutta setin todellinen kohokohta oli jo Yggdrasil-demolla (1992) julkaistu Heimdallr, jossa oli keikan kovin vimma. Huumoriakaan ei unohdettu.

Alussa Grutle Kjellson totesi olevansa nyt vähän kusipää, kun spiikkaa lässytyksensä englanniksi. Kosketinsoittaja Håkon Vinje sai puolestaan kuittia siitä, että hän oli vuoden vanha, kun levy tehtiin. Keikassa ja yleisössä oli havaittavissa pientä hurmostilaa. Soundikin oli siihen mennessä koko festarin parasta ja volyymitasoakin oli hieman nostettu. Koko kolmipäiväisessä tetsauksessa Enslaved oli helposti kärkipäätä ja suosionosoitukset sen mukaiset. Kaikin puolin hieno lopetus kuudennelle Beyond The Gatesille!

Mitäpä sitten jäi festarista käteen muuta kuin tyhjä lompakko? Kolme päivää, joiden aikana joka ilta esiintyy viisi bändiä, on sopiva serviisi. Setit kestivät pääsääntöisesti sen 40 minuuttia ja pari pääesiintyjää soitti alle ja yli tunnin settejä. 20 minuutin vaihtoaikojen aikana oli hyvä ottaa ulkona vähän happea ja olutta, vaikka jonot olivatkin vähän levottomat myös VIP-puolella. Oluen kanssa sai liikkua vapaasti ihan salin ja merchandise-tiskin puolelta aina ulos terasseille, vaikka siellä oli eri baari kuin sisällä. Myös kolmannen kerroksen VIP-tilasta alas sai liikkua vapaasti, mikä lienee Suomessa mahdottomuus, sillä eiväthän portaat ole kuitenkaan mitään anniskelualuetta. Järjestelytkin toimivat edelleen hyvin, eivätkä aikataulut venyneet kuin lähinnä ihan lopussa Mayhemin ja Enslavedin kanssa, eivätkä nekään kuin enimmillään 10 minuutin verran.

Tunnelma oli paikassa hyvinkin rento eikä jengi ollut missään vaiheessa tolkuttomassa kännissä edes loppuiltoina. Taisi olla pari, jotka avustettiin ulos ottamaan happea, mutta muuten porukka oli yllättävänkin skarppia. Eivätkähän norjalaisetkaan nyt ole se maailman selvin kansa... Enemmänkin huomioni kiinnittyi siihen, ettei norskiyleisö ollut myöskään sitä heiluvinta sorttia, vaan lähinnä eturiviä lukuun ottamatta turhankin staattista, jopa niiden bändien kanssa joista luulisi lähtevän vähän enemmänkin riemua irti. Suosionosoitukset olivat toki asianmukaiset aina ja kaikille.

Sen verran hyvät tunnelmat jäivät taas kuitenkin koko festarista ja reissusta muutenkin, että jos tapahtuman taso ja linja pysyvät yhtä korkeina, joutunen jatkossakin supportoimaan Beyond the Gateseja. Ja siitä saa aina hyvän syyn lähteä Norjaan!

© Imperiumi MMVII. Teksti: Janne Rintala   Kuvat: Jarle H. Moe
https://www.facebook.com/beyondthegatesbergen/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 707 Palaa »