Festariraportti: Water X Fest 2017

Suomen festarikesä 2017 tuli päätökseensä Jyväskylän Water X Festin myötä. Tälläkin kertaa tapahtuma tarjosi ohjelmaa kaikenikäisille. Päiväohjelma keskittyi watercrossin joukkue-EM-kilpailuun ja kello 16:15 päästiin Lutakonaukiolla iltafestivaalin pariin. Koska tiedän vain, että vesiskootteri kulkee maalla ja mönkijä vedessä (vai oliko se toisinpäin), saavuin paikalle tarkoituksella iltafestivaalin aikaan.

Viime vuoteen verrattuna aluetta oli laajennettu. Karkeasti sanottuna festivaalialuetta oli pyöräytetty 90 astetta itään, joten esiintymislava löytyi Lutakonaukiolta, lähes Sokos Hotel Paviljongin sisäänkäynnin vierestä. Eipähän ainakaan ollut esiintyjien kuljetusvastaavalla kummoinen urakka hoitaa esiintyjiä hotellilta backstagella ja takaisin. Vaikka festivaalin aikana aurinko ei liikaa paistanut, syyskuinen sää tuntui lämpimämmältä kuin monien heinä-elokuussa pidettävien festareiden.

Tämän vuoden Water X Fest oli mukava aloittaa Shiraz Lanen myötä erityisesti siksi, että pääsin näkemään koko ajan isommin ja isommin noteeratun rockkoplan ensimmäistä kertaa. Shiraz Lanelle puolestaan Jyväskylän-keikka oli kahdessadas, joten hetken aikaa saivat jätkät vetää ennen kuin tiemme kohtasivat.

Shiraz Lanen alku oli vakuuttava energiapläjäys. Olisin katsonut erittäin mieluusti koko keikan, mutta tottahan toki sen ainoan pyytämäni haastattelun piti osua keikan kanssa päällekkäin. Minun ei tarvinnut seurata vetoa muutamaa rallia pidempään ymmärtääkseni lopullisesti, miksi Shiraz Lane on noteerattu maamme lupaavimpien rockyhtyeiden joukkoon.

Jok’ikisellä lavalla temmeltäneellä sotkuletillä oli niin kova draivi päällä, että heikompaa hirvitti takarivissä asti, jonne tosin ei ollut hirveästi matkaa. Selvästikään festivaalikattaus tässä kohtaa päivää ei vielä kiinnostanut isoja massoja. Kyllä näin ison maailman meiningille kannattaisi kohdalle osuessa jokaisen antaa mahdollisuus! Jos ei muuten, niin vaikka siksi, että vokalisti Hannes Kett eläytyy lavalla ilmeineen päivineen kuin Helloween-turpa Andi Deris, kuulostaa (välillä) nuorelta Klaus Meinelta ja näyttää Sami Yli-Sirniöltä.

Haastatteluosuuden loputtua Santa Cruz oli kerennyt aloittaa keikkansa. Siispä sekaan vain, vaikken jaksanutkaan uskoa Cruzien saavan minussa samanlaisia viboja aikaiseksi kuin hetkeä aikaisemmin esiintyneiden virkaveljiensä.

Mikäli nokkamies Archie Cruzin satunnaisia keskarinheilutteluja ja muutamia välispiikkejä ei lasketa, Santa Cruz on toisinaan yleisöään kohtaan jopa flegmaattinen, vaikkakin bändin musiikki hyvää onkin. Tälläkin kertaa kaava oli moneen kertaan jo tutuksi tullut, joskin sillä erotuksella, että minun silmiini esityksestä paistoi pieni rutinoituminen. Kyllä tässä kovasti itse kukin odottelee marraskuussa julkaistavaa kiekkoa, että settilistoihin saataisiin lisää vaihtelua.

Ennen Wasted and Woundedia Cruzit huudattivat yleisöään AC/DC-laina Thunderstruckilla. Kunpa olisivatkin soittaneet sen kokonaisuudessaan – vetiväthän jätkät vuosi takaperin samoilla kinkereillä Iggy Popin The Passengerin.

Katselin Hertzenin veljeksien changeoveria ja eritoten Love Remains The Same -teemaista taustalakanaa. Muilta osin kyseinen levy ei järin isosti parrasvaloissa sitten ollutkaan. Kun festarijuonto-osuus loppui, bändi saapasteli lavalle. Mikko von Hertzen jäi patsastelemaan lavan etuosaan mahdollisimman lähelle yleisöä ja soitti samalla hitaasti voimistuvaa fiilistelypätkää, joka ennusteli avausralli Troublea. Biisi on jo sellaisenaan levyversionakin bändin raskainta kaliiberia, mutta tuntui kuin bändi olisi varmuuden vuoksi tiputtanut tempoa piirun alemmas, ja se sai biisin tuntumaan suorastaan piinaavan raskaalta. Siinäpä olisi ollut jo iso pala purtavaksi yhdeksi kertaa, mutta varman päälle kun pelataan, Mikko näytti laulavan kuin jonkinlainen sisäinen tuska haluaisi ulos sillä sekunnilla. Milloin Von Hertzen Brothersista tuli näin dramaattinen?

Vaikkei Lutakonaukio pursunutkaan yleisöä, fanit olivat selvästikin odottaneet Jonnen, Mikon ja Kien paluuta kovasti. Käsimeri tervehti yhtyettä  monessa kohtaa keikkaa, eikä vähiten kohdissa, joissa bändi iskee silmään tunnusomaisen progefiilistelyvaihteensa. Erityisesti Kie soittonsa lomassa näytti leijuvan ajoittain ihan omissa sfääreissään. Coming Homen aikana hän otti tuttuun tapaan myös lauluvastuun. Kaverin tummasävyinen ääni ei selvästikään ole kadonnut mihinkään.

Keikka tarjosi yhden kappaleen verran näytettä tulevasta. En muista biisistä enää sointuakaan, joten odotukseni levyä kohtaan pysyvät maltillisina. Siitä huolimatta VHB:n paluu lavoille oli onnistunut tapaus. Tosin, en vieläkään ymmärrä, miksi kaikki – minä mukaan lukien – puhuvat "paluusta". Onhan sitä useampikin pumppu ollut vuoden verran poissa lavoilta, vaikkei kyseessä olisikaan varsinainen tauko.

Ilta painui hämärän puolelle ja se tarkoitti, että jäljellä olivat enää kaksi viimeistä artistia: Backyard Babies ja Turbonegro. Odotin Backyard Babiesia ylivoimaisesti eniten koko bändikattauksesta, ja noin viisi minuuttia ennen h-hetkeä odotukseni olivat todella tapissa. Yleisömäärästä päätellen kaksi viimeistä artistia kiinnosti eniten valtaa osaa katsojista. Ennen keikkaa yleisö oli rauhallista ja hiljaista, mutta intronauhan soidessa volyymitaso alkoi nousta.

Jos Von Hertzen Brothers sai hidastetun Troublen kuulostamaan entistä raskaammalta, sama logiikka ei pätenyt Backyard Babiesin aloitusralli Thirteen Or Nothingiin. Tuntui kuin biisin edetessä tempo olisi hidastunut isku iskulta. Liekö lavasoundit olleet niin kehnot, etteivät muusikot tuntuneet tietävän, missä mennään.

Keikan alku laahasi, mutta seuraavat biisit korjasivat tilanteen. En pitänyt lukua soitetuista biiseistä, mutta veikkaisin settilistan olleen 10 biisin luokkaa. Enemmänkin olisi mahtunut, ellei Nicke Borgilla ja Dregenillä olisi ollut vuoron perään niin palava tarve pitää välipuheita. Suomea kehuttiin vuolaasti, ja totta kai kosiskelu sai yleisön aplodit puhe toisensa perään. Sen lisäksi, että Dregen esiintyi (taas) lavalla kuin tuli perseen alla, hän on tainnut Michael Monroe -vuosinaan oppia suhteellisen hyvin suomenkielen korostuksia. ”Kiitos”, ”Jyväskylä” ja muut pienet heitot kuulostivat selvemmältä kuin monen kantasuomalaisen horina muutaman oluen jälkeen.

Narisen ajan tuhlaamisesta, mutta annan ruusuja siitä, kuinka toimivia osa bändin ralleista voikaan olla. Muutama vanhempi kappale olisi voitu toki jättää pois ja laittaa Four By Fourilta tilalle vaikkapa White Light District tai Wasted Years. Kun keikkaa oli soittamatta enää yksi biisi, Dregen haki lavan sivulta seinäkellon ja näytti yleisölle, että aika alkaa olla täysi. Sitten Dregen viskasi kellon yleisöön kuin frisbeen.

Yleisömääräisesti mitattuna kumpi tahansa viimeisistä bändeistä olisi voinut toimia pääesiintyjänä. Pohjoismaiden raskaan musiikin tarjontaan painottunut bändikattaus oli Norjaa vaille valmis. Babiesien jälkeen oma kiintiöni alkoi olla täysi, joten minulle Turbonegro oli lähinnä pakkopullaa. Toki ne hyvät biisit, tyyliin City Of Satan ja All My Friends Are Dead, herättivät minunkin mielenkiintoni.

Keikan alku oli kaikilta osin tuttua Turbonegroa. Keikan alkuu osui myös varsin hupaisa sattuma, kun Tony Sylvester pyöritteli mikrofoniaan johdon päässä, kunnes mikki irtosi ja lensi valokuvaajakollegani jalkojen juureen. Onni onnettomuudessa, sillä metri pari toiseen suuntaan joku valokuvaaja olisi saanut mikrofonin putkensa jatkeeksi. Sylvester jatkoi laulamista Knut Schreinerin mikillä, kunnes sai omansa takaisin.

Turbonegrolla riittää omaa materiaalia, mutta siitä huolimatta bändi huudatti yleisöä hyvän tovin myös lainabiiseillä, eivätkä ne jääneet pelkästään siihen, että bändi soitti rajusti nopeutettua Queen-klassikko We Will Rock Youta. Turbonegro ei pitänyt sen kummempia encore-taukoja, vaan tunnin setti vedettiin kerralla maaliin. Itselleni jäi hämärän peittoon, olisiko bändillä ollut mahdollisuus soittaa pitempäänkin kuin tunnin, mutta joka tapauksessa 60 minuutin jälkeen homma oli paketissa. Moni yleisössä ihmetteli ja jäi odottamaan, kuuluisiko keikan vielä jatkua, mutta turhaanpa odottivat.

Water X Fest vuosimallia 2017 oli täten päätöksessään. Mikäli festivaali päättää jatkossakin suosia tämänvuotista alueratkaisua, ainakin minulta sen toimivuudelle tulee isoa peukkua. Siinä tapauksessa ideaa kannattaa kuitenkin jalostaa hieman pidemmälle ja keksiä jonkinlainen ratkaisu siihen, kuinka Tanssisali Lutakon eteen kaikenlaisille korokkeille kavunneet jäniskatsojat saataisiin kuriin.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: Samuli Keskitalo
http://www.waterxfest.fi/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1237 Palaa »