Keikkaraportti: Wintersun & Valkeat, Helsinki, The Circus 31.8.2017

Kesän festarit on vietetty, on klubikeikkojen vuoro. Syksyn ensimmäisenä vuorossa oli kesällä pitkän odottelun jälkeen The Forest Seasons -levyn julkaissut Wintersun. Tuskassa bändi antoi jo viitteitä tulevasta, mutta voimakas tuuli vei ulkokeikasta parhaimman terän. Itse bändi näytti kyllä olevan hyvässä iskussa, joten syksyn Suomen-kiertueelta oli syytä odottaa jotakin isoja asioita. Ennen Helsinkiä bändi ehti hioa koneistoaan kuntoon jo Tampereella, Seinäjoella ja Turussa, joten pääkaupunkiin päästyään Wintersun löi jo aika kovaa löylyä kiukaalle.

 

Ennen illan päätähteä lavalle nousi kotimainen Valkeat. Bändin vuoden alussa julkaistu eponyymi debyytti tuli kuunneltua ja vaikka orkesterista löytyy selvästi biisintekotaitoa, ei se oikein iskenyt tajuntaan. Kokonaisuus oli liian kevyttä, ennalta-arvattavaa ja radioystävällistä rokkia. Mutta kuinka yhtye selvisi livenä?

Innon puutteesta Valkeita ei ainakaan voi syyttää, mutta soundit eivät olleet ihan kohdallaan. Erityisesti laulaja Mikko Virtapuron ääni tuntui ajoittain häviävän muun möykän taakse, eikä sekään mitä siitä kuului, aina ihan nuottiin tuntunut osuvan. Kenties armoton lavalla riehuminen käy hengen päälle ja silloin laulukin kärsii. Eppu Puhjo sähkökanteleineen näytti lavalla olevan homman maestro. Muista jäsenistä poiketen kaveri keskittyi soittamiseen, puhkui rauhaa ja musiikillista keskittymistä. Bändi ilmoittaa soittavansa kantelemetallia, joten setti sisälsi luonnollisesti myös lyhyen kanteleella improvisoidun soolon. Siitä jatkettiin suoraan setin hitaimpaan biisiin, jolloin pienen hengähdystauon ja rauhallisen esiintymisen turvin tuntui Virtapuron laulukin näyttävän jo parhaita puoliaan.  

Kokonaisuutenaan settiä leimasi lievä yliyrittäminen. Nuorten innolla Valkeat menee kyllä lujaa. Kun jokaisessa biisissä kuitenkin yritetään huudattaa harvalukuista yleisö ja hakataan käsiä yhteen kuin mikäkin Iron Maiden, luiskahdetaan jo hieman myötähäpeän puolelle. Kaiken kruununa toistuvat kiitokset ja “täällähän on melkein täyttä” -tyyliset toteamukset puolityhjän salin edessä loivat todella kummallisen kokonaisuuden. Sen verran pelisilmää pitäisi olla, että jos se yleisö ei niitä käsiään yhteen lyö, on sitä turha joka välissä pyytää. Se, että bändi oli valittu Wintersunin lämmittelijäksi tuntui myös hieman oudolta, Valkeiden soundeissa kun on huomattavasti enemmän Uniklubia kuin folkia tai metallia.

 

 

Reilut puoli tuntia kestäneen tauon jälkeen alkoi ämyireistä kaikua tuttu intro. Illan päätähti saapui estradille. Wintersun avasi settinsä tuoreen levyn avausraidalla, Awaken From The Dark Slumber, ja yleisö oli heti täysin messissä. Tästä illan lämppärin tulisikin ottaa esimerkkiä. Yleisöä The Circukseen oli saapunut alakerran täydeltä. Siinä huutomyrskyn ja hillittömän tunnelman keskiössä voi taas todeta että Wintersunilla on kenties tässä skenessä fanaattisimmat kannattajat. Jok'ikisessä biisissä laulettiin mukana ja aina, kun Jari Mäenpää jollain tavalla yleisöön huomionsa kohdisti, siihen vastattiin fanaattisella huutomyrskyllä.  

Tuskan esityksen tapaan ensimmäisen raidan jälkeen siirryttiin bändin debyyttilevylle, josta kiskottiin ilman sen suurempia taukoja Winter Madness, Beyond The Dark Sun ja Death And The Healing -biisit. Ensimmäisen biisin aikana auennut pitti kasvoi kasvamistaan ja hiki virtasi. Kolmesta debyytin kappaleesta viimeksi mainitulla hidastettiin vauhtia sen verran, että Mäenpää ehti kaivaa taskustaan kännykän ja kuvata yleisön villiä mylvintää.

Seuraavaksi vuoroon tuli Time I -levyn eeppinen Sons Of Winter And Stars, jossa riitti taas vauhtia. Jos Tuskassa tuuli puhalsi soundeista parhaan terän toisaalle, The Circuksessa äänimaailma oli alusta loppuun täyttä timanttia. Lavalla bändi näytti todella vapautuneelta ja yhteen hitsautuneelta. Kitarakaksikko Teemu Mäntysaaren ja Asim Searahin yhteispeli näyttää toimivalta eikä edes bändin basisti, Jukka Koskinen, koskaan jäänyt taka-alalle. Ajoittain koko nelikko seisoi ylväässä rivissä lavamonitoreiden päällä ottamassa vastaan yleisön suosionosoituksia. Kai Hahdon jouduttua sairaslomalle, tällä kertaa rumpujen taakse oli rekrytoitu Stratovariuksesta tuttu Rolf Pilve, joka näyttää ottaneen koppia biisistä kun biisistä.

Mäenpään päätös jättää kitara sivuun on todellakin mahdollistanut miehen laulun nousun täysin uusiin ulottuvuuksiin. Esimerkiksi Loneliness-biisissä heppu tarjosi suorastaan häikäisevän taidokasta ja monipuolista vokalisointia syvästä rintaäänestä tuttuun rääkymiseen. Kokonaisuus iskee kuin pajavasara alasimeen.

The Forest Seasons -levyltä yksi biisi upposi itseeni muita paremmin ja sen livenä kuulemista olen odottanut kuin lapsi pukkia. Sieltähän se Eternal Darkness sitten tuli ja voi jumala, miten biisi voikaan olla dramaattinen ja huikea musiikillinen kokemus. Biisin alkuosa on livenäkin täyttä kakofoniaa, mutta intensiteetiltään jotain ennennäkemättömän kovaa, ja se näytti saavan koko yleisön täysin mykistyneeseen tilaan. Pitti pysähtyi kertalaakista ja kukaan ei tehnyt mitään muuta kuin tuijotti 200-prosenttisen keskittyneenä lavalle. Biisin rauhallisemman keskiosuuden koittaessa mylvittiin hetki, mutta loppuosassa kansa siirtyi takaisin tuijotusmoodiin. Mitä pidemmälle biisissä mentiin, sen enemmän värähdykset kehon hermoradoilla kiihtyivät, kunnes joka ikinen ihokarva vääjäämättä nousi kohti kattoa. En voi kun yhtyä Kai Hahdon lausahdukseen, että "Eternal Darkness on paras black metal -biisi ikinä". Mäenpään karjuttua viimeisen “I am death” -huudon mikrofoniin biisi loppui kuin seinään ja salista sammutettiin joka ikinen lamppu. Siinä pimeydessä seistessä tunnemaailman linkousohjelma tuntui jääneen sisuskaluihin päälle myllertämään: suru, ilo, hämmennys, pelko ja kaikki muut mahdolliset tunteet hakivat epätoivoisesti tilaa nousta pintaan. Salissa oli hetken hiljaista kuin arkussa. Huikean tehokasta!

Jos bändi olisi pimeyden turvin poistunut lavalta ja keikka olisi päättynyt siihen, olisin saattanut todeta, että keikka oli jotain niin järjetöntä että mitään vastaavaa en ikinä enää näe. Samaa ei vain voi kokea koskaan uudestaan.

Valitettavasti kirjoittamattomien sääntöjen mukaan keikkaa ei näin voi päättää, vaan pitää jäädä kiittämään yleisöä ja vetää se pakollinen encore. Setin päättänyt Time on kyllä hyvä biisi, mutta Eternal Darknessin jälkeen bändi olisi voinut soittaa yhtä hyvin vaikka Pikku Kakkosen tunnarin, sillä saavutetussa tunnetilassa yleisölle oli ihan yhdentekevää mitä siellä vielä soitetaan. Bändi kuitenkin soitti ja yleisö yritti päästä takaisin maan pinnalle, jotta Wintersun saisi illalle arvoisensa päätöksen. Vaikka draaman kaari ei noudattanutkaan täydellistä kultaista leikkausta, Wintersun on kyllä elämänsä kunnossa!

Settilista: Awaken From The Dark Slumber (Spring) / Winter Madness / Beyond the Dark Sun / Death and the Healing / Sons of Winter and Stars / Loneliness (Winter) / Starchild / Eternal Darkness (Autumn). Encore: Time. 

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Jarmo Siira
https://fi-fi.facebook.com/wintersun/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 3489 Palaa »