Keikkaraportti: Wardruna, SALT, Oslo 20.8.2017

Kun on ensin viettänyt puolisen viikkoa Midgardsblot viikinki- ja metallifestivaalilla Norjassa, ei ole aivan väärin kurvata kotimatkalla vielä fiilistelemään samaan musiikilliseen kategoriaan lukeutuvan Wardrunan keikkaa. Hienoa pelisilmää tässä kieltämättä oli käytetty, kun festivaalin jälkeiseksi päiväksi keikka oli Osloon buukattu, joten eipä siinä juuri yllättynyt, kun paikka vilisi tuttuja naamoja. Moni muukin oli selvästi liikkellä samankaltaisella suunnitelmalla.

Vieraalla maalla kun oltiin, keikkapaikkakin oli luonnollisesti täysin uusi tuttavuus. SALT sijaitsee Oslon keskustassa aivan meren rannassa. Etukäteen luulin paikan tarjoavan intiimin sisäkeikan, mutta paikalle päästyämme saimme huomata SALT:in olevan perinteisiä kalankuivaustelineitä jäljittelevien rakennelmien alla sijaitseva alue, jossa kattoa löytyi lähinnä vain ravintolan, vessojen ja saunan puolelta. Onneksemme Thorit ja kumppanit olivat hyvällä juhlatuulella, joten saimme seurata keikkaa raikkaan ja kirkkaan iltataivaan alla.

Keikalle ei oltu ennakkoon buukattu lämmittelibändiä, mutta reilua tuntia ennen h-hetkeä sivurakennuksen kylkeen rakennetulle parvekkeelle ilmaantui vanhempi herrasmies, joka oli pyydetty paikalle saattelemaan noin tuhatpäinen kuulijakunta oikeaan tunnelmaan. Voimakkaasti taustasämpleja käyttänyt mies esitteli reilun puolituntisensa aikana tunnelmallista äänimaailmaa, joka ei tuntunut noudattavan mitään kappalerakenteita. Tuulten, murinan ynnä muiden luontoäänien rinnalla mies soitti muun muassa huilua, iski keppejä ja vasaroita toisiaan vasten ja töräytteli reilun metrin mittaisen muoviputken kautta torvenkaltaisia efektejä yleisön korviin. Sekavasta soitinarsenaalista huolimatta kokonaisuus kävi järkeen ja todellakin saatteli kuulijain korvat ja mielet valmiiksi pääesiintyjää varten.

Pääesiintyjän keikan lähestyessä alueen sivulta lähti noin kymmenen henkilön soihtukulkue liikkeelle, kiersi yleisön keskeltä lavan molemmille puolille ja muodosti lopulta lavan eteen tunnelmallisen liekkirivistön. Soihdunkantajien löydettyä paikkansa lavalle nousi kuusi muusikkoa omille paikoilleen. Itse Einar “Kvitrafn” Selvik ja vanhempi herrasmies tarttuivat pitkiin käyrätorviin ja kirjaimellisesti puhalsivat keikan käyntiin Wardrunan viimeisimmän Runaljod - Ragnarök -levyn avausraita Tyrin muodossa.


Näitä pitkiä torvia ei tämän jälkeen lavalla enää nähty, mutta muita perinteisiä soittolaitteita bändin kattaukseen kuului: rumpuja, viuluja, harppuja, torvia ja niin edespäin. Täysin autenttinen Wardrunan soundimaailma ei ollut, sillä taustanauhat olivat luonnollisesti myös käytössä. Ne tuntuivat kuitenkin keskittyvän tuulten, veden virtausten ja eläinten murinoita muistuttavien äänten ja oikean tunnetilan välittämiseen, joten aika lähelle täysakustista keikkaa Wardruna kyllä pääsi.

Wardrunalla laulut ovat levyillä isossa osassa ja sama ilme päti myös livenä. Selvikin moniulotteisen ja voimakkaan äänen rinnalla bändin naissolisti Lindy Fay Fellan laulu kuulosti oikeastaan vielä paremmalta. Mimmin äänenkäyttö vaihteli keikan aikana hiljaisesta kuiskauksesta korkeaan ja kirkkaaseen lauluun. Koko orkesterista nainen oli myös ainoa, joka millään tavalla liikkui lavalla. Selvikin lähinnä seistessä jykevästi paikallaan, Fay Fella tanssahteli rauhallisesti musiikin tahtiin eläytyen.

Keikan alkupuolella vauhti oli rauhallista ja kokonaisuus oli niin kaukana mistään metallimusiikkia muistuttavasta kuin vain voi olla. Mitä pidemmälle edettiin, sen kovempaa intensiteettiä bändi yleisön niskaan syöksi ja keikan viimeinen vartti oli sekä tunnelmaltaan että raskaudeltaan ainutkertaisen vahvaa tavaraa. Kaiken vuorovaikutuksen yleisöön päin bändi oli fokusoinut tapahtumaan vain ja ainoastaan musiikin keinoin. Esityksessä oli kokonaisuutena jotain hyvin henkistä, lähes uskonnollista tunnelmaa, eikä erillisillä biiseillä ollut siinä oikeastaan mitään merkitystä. Toki sieltä Raidoa, Odalia ja muita biisejä tunnisti, mutta ennen kaikkea kyse oli kokonaisuudesta, jossa kuulija vakaalla otteella herkistettiin riimujen ja jumalten maailman tunnelmaan.

Varsinaisen setin päätyttyä Selvik puhui ensimmäistä kertaa, kiittäen yleisöä vuolaasti mahdollisuudesta päästä heille esiintymään. Hän kertoi myös, että Wardrunassa ei ole kyse mistään suurista saarnoista tai vanhojen viisauksien kierrätyksestä. Bändin ensisijainen tarkoitus on ottaa jotain vanhaa ja luoda siitä jotain uutta. Historiaa mies sivusi sen verran, että kautta aikojen musiikkia on käytetty lähes kaikissa elämäntilanteissa ja juhlatilanteissa. Kuolemaan Selvik ei kuitenkaan ole löytänyt sitä oikeaa laulua, eli mitäpä muuta muusikko tällöin tekee kuin säveltää siihen itse oman biisin. Tällä alustuksella bändi päätti settinsä Hellvegen-kappaleeseen. Tulipunaiset valot loistivat pimenevässä illassa ja vaikka biisissä oli kyse kuolemasta, suru ja murhe loistivat täydellisesti poissaolollaan. Kuten Ragnarök, loppu ja luopuminen, kuolemakin on vain uuden alku. Se toi biisiinkin voimaannuttavaa ja positiivista väriä. Biisiä seurasivat pitkät suosionosoitukset, jotka olivat vähintään standing ovation -tasoa, vaikka me toki olimme seisseet muutenkin jo puolitoista tuntia.

Tunnelmaltaan Wardrunan keikka oli ehdottomasti sitä kirkasta parhaimmistoa. Illan ainoassa puheessaan Selvik käytti muutamaan otteeseen lausetta "from the heart, to the heart" kuvaamaan sitä, mitä he lavalla tekevät. Paremmin tätä ei voisi edes lausua; selvähän se on, että kun jotain tekee sydämestään, sillä osuu myös suoraan vähintään muutaman kaltaisensa sydämeen. Osumia näytti tällä keikalla tulleen aika paljon muutamaa enemmän!

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Sari Katainen
http://www.wardruna.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 650 Palaa »