Festariraportti: Midgarsdblot, Borre, Norja 17.-19.8.2017

Reilu vuosi sitten Facebookin newsfeediin paukahti mainos vajaa sata kilometriä Oslon eteläpuolella järjestettävästä Midgardsblot-festivaalista, joka näytti olevan, ihan maittavan line-upin lisäksi, asetelmaltaan aika erikoinen tapahtuma. Se vaikutti olevan väkevästi viikinkiteemainen ja sisälsi huomattavan paljon ulkomusikillista ohjelmaa Borren ikiaikaisten hautakumpujen kupeessa. Valokuvien, ohjelman ja yleisön kommenttien perusteella päähäni muodostui mielikuva, että tarjolla olisi musiikin lisäksi hieman henkisempi matka Thorin, Freijan ja Odinin maailmaan. Maalimainosta taas lainatakseni: siitä se ajatus sitten lähti. Eräänä elokuisena iltapäivänä Imperiumin partio kurvasi autonsa Turun satamassa odottavaan punaiseen laivaan, joka vei meidät Tukholmaan. Siitä matka jatkui taas autolla halki Ruotsin kohti öljyn, vuonojen ja kalliiden hintojen Norjaa. Kesän 2017 viimeinen festari oli käsillä.

 

PELIPAIKALLE

Midgardsblot Metal Festival on kolmipäiväinen, torstaista lauantaihin kestävä tapahtuma. Koska leirintäalue avattiin kuitenkin jo päivää aiemmin, päätimme itsekin ottaa hieman ennakkoa ja mennä jo keskiviikoksi ilmapiiriä fiilistelemään. Borren puisto löytyikin helposti, samoin leirintäalue meren rannalla, jonne oli kertynyt jo ihan mukavasti porukkaa. Leirintäalueelta löytyi perus vessafasiliteetit, ja suihkut sekä ruokakauppa löytyivät vajaan kilometrin päästä. Pian leirimme pystytyksen jälkeen läheisyyteen nousi toinen siniristilipun koristama teltta, joten tavoillemme uskollisena, me sisäänpäin kääntyneet suomalaiset lyöttäydyimme yhteen. Siinä se ilta menikin sitten yhdessä ympäristön tapahtumia ihmetellen.

Festarileirinnän ABC:tä seuraten vähintään kolmasosalla leireistä oli omat poppivehkeensä mukana, joten illan pimetessä ympärillämme kaikui melkoinen musiikillinen potpurri: osapuilleen kaikkea shamanistisen Forndomin ja Battle Beastin välitä. Jostain kumman syystä mielestämme juuri tähän ilmapiiriin sopi parhaiten kotimainen popmusiikki, joten viereisen leirin luukuttaessa Burzumia me tyydyimme aloittamaan illan Movetronin ihanalla Romeo ja Julia -kappaleella, josta matka jatkui pitkälti kotimaisia hittejä kuunnellen. Raskaampaan materiaaliin päädyimme vasta siinä vaiheessa, kun Imperiumin kuvaajan piti lämmitellä. Moshaten.

Illan hämmästyttävin kokemus oli leirissämme vieraillut manchesterilaismies, joka paljastui kovaksi Korpiklaani-faniksi. Heppu lauloi bändin biisejä suoraan ulkomuistista meitä suomalaisia huomattavasti paremmin ja sai osaamisestaan palkinnoksi perinetanssikoulutuksen. Mikä olikaan parempaa tämän kaiken jälkeen kuin illan tullen kömpiä hymyissä suin ja niska hieman jumissa kohti omaa telttaa ja makuupussia.

 

TORSTAI: RITUAALEJA, SADETTA JA KANSANMUSIIKKIA

Torstaina alettiin päästä jo itse asiaan. Leirinnästä oli noin kymmenen minuutin kävelymatka hautakumpujen lomitse festarialueelle. Tunnelma noisu, kun ensimmäinen kävelymatka taittui viikinkiryhmää peesaten. Porukan kansalaisuutta en tiedä, mutta varusteet ryhmällä olivat juuri mitä viikingeiltä odottaisikin: pellavakankaisia vaatteita, turkiksia ja nahkarensseleitä. Fiilistä nostattamassa osalla oli mukanaan myös rumpuja, joiden kuminan ja rauhallisen laulun siivittämänä pääsimme asianmukaiseen olotilaan.

Päivän ensimmäisenä ohjelmanumerona, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua, oli avausseremonia jollaista ei kyllä ihan joka päivä pääse todistamaan: soihturingin keskellä kaksi viikinkiä esitti rukouksen kaltaisia toiveita neljään eri ilmansuuntaan; Frejalle, Odinille, Torille ja olisikohan ollut vielä Lokille, kullekin omansa. Ihan kaikkea miesten lausumaa en kuullut, mutta hyvää säätä siinä ainakin toivottiin. Herrat lausuivat vielä jotain rukouksen kaltaista kohti yläilmoja, kastoivat puunoksan vereen ja vihtoivat sillä verta kasvoilleen. Kovin alkukantaista, henkistä ja monella tavalla sykähdyttävää. Seremonian jälkeen myös muu festariväki sai käydä lausumassa oman rukouksensa verikasteen kera. Näillä eväillä festivaalia pääsikin sitten viettämään niin sanotusti korkeampien voimien, perinteisten viikinkijumalien suojeluksessa.

Festarien nyt tultua virallisesti avatuksi, teimme alueelle pikaisen tutustumiskierroksen. Lavoja löytyi kolme: ulkona sijaitseva päälava, telttalava sekä viikinkiaikaisen mallin mukaisesti rakennetun kiltarakennuksen sisälava. Alueelta löytyi tietysti myös muutama kaljateltta, ruokapaikka, epämääräinen joukko käsityöläisten myyntikojuja, merkkaripisteitä sekä tatuointiteltta, jossa vanhan tavan mukaisesti leimat hakattiin ihan käsipelillä.

Illan pimetessä pimeni myös taivas, joten ihan perille eivät aiemmin lausutut pyynnöt olleet menneet. Vesisadehan siitä tuli. Päälavalle ei vielä torstaille ollut kuitenkaan ajastettu bändin bändiä, joten päädyimme telttaan katselemaan kansanmusiikki-henkisiä pelimanneja. Illan avasi Eldrim -niminen nelikko, joka käsittääkseni oli lähtöisin juuri näiltä Borren seuduilta. Bändin äänimaailma oli rauhallinen ja jäsenet pukeutuneet juuri niihin edellä mainitsemiini pellava-asusteisiin. Tunnelma lensi saman tien tuhat vuotta ajassa taaksepäin.

Vaikka Eldrimin setin jälkeen kiltatalossa lavalle astui iki-ihana Kari Rueslåtten, päätimme jäädä telttaan nauttimaan niin ikään norjalaisen Byrdin setistä. Bändin oman kaksikon, Andreaksen ja Nashin lisäksi lavalle nousivat avainviulua soittava kaveri sekä nahkaista viikinkirumpua kumisuttava neitokainen. Taannoin Imperiumin sivuilla kritisoin hieman bändin Ansur:Urkraft -levyä; totesin sen omaan maailmaani hieman liian verkkaiseksi. Livenä tässä sateisen hämärässä tunnelmassa esitys sen sijaan ajoi täysin asiansa. Erityisesti kolmen miesartistin yhteislaulu toimi hienosti. Akustinen kitara, munniharppu ja nuo kaksi aiemmin mainittua soitinta toivat sille mukavaa taustatukea.

Valitettavasti täydellistä rauhallisen musiikin nautintoa haittasi yleisö, joka ei vain pystynyt pitämään turpiaan tukossa. Ilmeisesti ulkona riehuvan vesisateen vuoksi valtaosa yleisöstä oli teltan alla enemmänkin sadetta paossa kuin musiikkia kuuntelemassa. Bändi vetäisi seuraavina päivinä vielä pari keikkaa, jotka olivat hieman lyhyempiä, mutta tunnelmaltaan huomattavasti parempia. Byrdin tunnelmallisen esityksen jälkeen ohjelmassa olisi ollut vielä yksi keikka, mutta päätimme suunnistaa kohti leirintäaluetta ja makuupussien lämpöä. Olipahan ensimmäisenä päivänä jo koettu yhdeksi kertaa.

 

PERJANTAI: FOLKIA, MUSTAA METALLIA, DEATHMETALLIA JA SUURIA TUNTEITA

Liikkeelle lähtö on festareilla aina yhtä vaikeaa. Vakaa aikomus oli päästä perjantaina festivaalialueelle katsomaan norjalaisen doom/psych/stoner-bändi Superlynxin keikkaa. Ennakkoon bändistä tiesimme vain, että osa seurueestamme oli törmännyt yhteen bändin jäseneen oslolaisessa rock-baarissa aikaisemmin viikolla. No – paikalle päästiin juuri, kun bändi taputteli viimeisiä säveliään, joten Superlynxin keikka pitää katsoa joku toinen kerta.

Superlynxin jälkeen päälavalle nousi mongolialaista kurkkulaulua musiikissaan viljelevä amerikkalaisbändi Tengger Cavalry. Visuaalisesti bändin näyttävintä osastoa edusti perinteiseen mongolialaiseen asusteeseen ja karvalakkiin pukeutunut laulaja Nature Ganganbaigal. Bändin kesäkuussa julkaisema levy, Die On My Ride, sisälsi aiempia levyjä hieman kevyempää ilmaisua, mutta keikalla Tengger Cavalry ei juuri jarrutellut. Vauhtia eivät hidastaneet edes muutaman biisin jälkeen lavalle kutsutut viikinkirummuttajat, jotka toivat hieman skandinaavista väriä itämaiseen kattaukseen. 

Soundit eivät Tengger Calvalryn keikan aikana olleet kummoiset, mutta meno sitäkin kovempi. Pititkin saatiin käyntiin jo heti alkuvaiheessa. Bändin omaleimaiset kurkkulaulut kaikuivat vajaan tunnin setin aikana hienosti. Olen vakaasti sitä mieltä, että Suomessa bändiä osattaisiin aivan varmasti arvostaa, niin että vink vink vain sinne keikkajärjestäjien suuntaan... 

Seuraavaksi päälavalle nousi yksi festarin odotetuimmista bändeistä: Winterfylleth. Esitys oli valitettavasti kuitenkin ehkä tapahtuman suurin pettymys. Brittipoppoon tumma ja maalaileva metalli ei istunut alkuillan valoisuuteen, mutta paljon mahalaskusta on pakko pistää myös todella epäkarismaattisten esiintyjien kontolle. Winterfyllethissä jos jossain se aukko esiintyjien olemuksen ja esitetyn musiikin välillä oli suuri: kaverit näyttivät enemmän insinööreiltä kuin black metal -muusikoilta ja koko lavaesiintyminenkin oli insinöörimäisen jähmeää suorittamista. Mättö oli kyllä juuri niin raskasta kuin odotimmekin, mutta soundit olivat täyttä puuroa eikä esityksestä jäänyt oikeastaan mitään kotiin vietävää. Winterfylleth on parempi jatkossa kokea vain levyltä! 

BM-insinöörien kannettua romppeensa lavalta vuoroon tuli norjalaisen blackmetallin iso nimi, Gaahl, Wyrd-yhtyeensä kanssa. Tässäkin tapauksessa osa esityksen voimasta katosi illan valoisuuden vuoksi. Gaahl itse oli rykäissyt naamalleen tutun corpse paintinsa ja samantapaisia naamioita löytyi bändin muistakin jäsenistä. Pienene antikliimaksin tosin aiheutti bändin basisti jonka Steel Panther -henkiset spandex-housut yhdistettynä miehen Uruk-haita muistuttavaan ulkonäköön herättivät lähinnä hilpeyttä.


Gaahl's Wyrdin esityksessä oli kuitenkin selvää rituaalista messuhenkeä, jota ei häirinnyt edes hieman hermostuneen oloinen päätähti. Mies käveli lavalla edestakaisin ja mikrofonia pitelevä käsi tärisi sen verran, että itse epäilin Gaahlilla olevan Parkinsonin tauti. Yhteen kappaleeseen lavalle kutsuttiin mukaan naislaulaja, joka toi kauniin laulunsa ja avainviulun avuilla hieman lempeämpää ilmettä bändin soundeihin. Naisen poistuttua yhteen biisiin otettiin mukaan pieni rastatukkainen mieslaulaja, josta ääntä lähti kyllä enemmän kuin koko olisi antanut olettaa, mutta hänen edesottamuksensa jäivät kokonaisuutena hieman taka-alalle. Wyrdin esitys oli kuitenkin ihan hyväksyttävä. Ensi kerralla näkisin bändin mielelläni vähän intiimimmässä ympäristössä. 

Seuraavaksi päälavan miehitti pitkän linjan death metal -jyrä Unleashed. Omassa kropassani sykkivä sinivalkoinen sydän taisi ottaa muutaman ylimääräisen iskun, kun ruotsalaiset olivat introbiisikseen valinneet Finlandia-hymnin. Suoraviivainen deathmetalli ei ole koskaan ollut se minun juttuni, ja sen saman pesuveden mukana myös Unleashed on aiemmin huuhtoutunut jättämättä sen suurempaa merkkiä luihin tai ytimiin. Joskus vain on niin että yksi keikka kaiken muuttaa voi, ja niin tässä taisi tällä kertaa käydä...

Unleashed oli onnistunut pistämään miksauspöydän hanikat oikeaan asentoon ja soundit olivat läpi keikan ehkä parasta festarisoundia koskaan. Esimerkiksi Where Is Your God Now -biisin bassokuvio kaikui ämyreistä selvästi ja tyylikkäästi, eikä kaikille paikalla olijoille omistettu Defenders Of Midgard jättänyt juuri mitään tai ketään kylmäksi. Keikan ilmiselvä kohokohta oli kuitenkin Fimbulwinter, joka oli suorastaan Saatanan Kovaa Vetoa. Kyllä se vain on todettava, että liki kolmenkymmenen vuoden kokemus näkyy ja kuuluu kaikessa, mitä Unleashed lavalla tekee. Sitä paitsi, show kuin show näyttää paljon paremmalta pimeässä, joka Unleashedin aikana teki jo tuloaan.

Päälavan viimeinen esiintymisvuoro oli varattu islantilaiselle Sólstafirille, joka tuntui ehkä hieman vieraalta ryhmältä tälle festarille. Bändi on kuitenkin niin älyttömän kova livenä, että pakkohan sekin oli katsoa. Bändi avasi tunnin mittaisen keikkansa tuoreimman Berdreyminn-levyn avausraidalla ja jätti tällä kertaa sen samalla ainokaiseksi biisiksi uudelta levyltään. Tästä jatkettiin suoraan Ótta-levyn uumeniin. Tunnelma oli suorastaan huikea; yleisö seurasi haltioituneen innostuneena todella vapautuneesti esiintyvää nelikkoa.

Náttmál-biisin jälkeen laulaja Aðalbjörn Tryggvason kuitenkin hiljensi koko yleisön kertomalla tarinan kahdesta ystävästä, joka läpi elämänsä taistelivat masennuksen kanssa ja lääkitsivät itseään masennuslääkkeillä, alkoholilla ynnä muilla... ja lopulta hävisivät taistonsa. Addi jatkoi toteamalla monen yleisössä varmasti käyvän samaa taistoa ja pyysi ystäviä ja läheisiä pysymään näiden ihmisten lähellä. Tryggvasonin sanoin: saatat olla masentuneen ihmisen ainoa ääni maailmassa. Ehkä mies on pitänyt puheensa aiemminkin keikoilla juuri ennen tätä biisiä, mutta sanat tulivat yhtä kaikki ja takuuvarmasti suoraan sydämestä. Ainakin meikäläiseen se osui niin syvälle kuin olla ja saattaa. Puheen alustamana bändi polkaisi surullisen karun Necrologue-biisin käyntiin ja siinäpä olikin isolla miehellä kyyneleissä pitelemistä ja kurkku täynnä jotain nieltävää. Tilannetta pahensi entisestään kesken biisiin olkapäähän taputtanut takana seisova ventovieras naisihminen, joka kysyi suoraan: "Do you feel the pain?" Kieleni päällä sanat "totta helvetissä" ja "Sattuu aivan saatanasti" pyörivät ahdistavasti ympyrää, mutta sanat eivät irronneet suustani.

Musiikki on vain niin vahva juttu: kun se iskee, se iskee lujaa. En varmasti ollut ainoa joka näin koki, koska ympärilläni vallitsi täysi hiljaisuus. Bändin jatkaessa haikealla Fjara-biisillä yritin epätoivoisesti parsia itseäni kasaan. Jos keikka olisi päättynyt siihen, en varmasti olisi vapautunut mitenkään olotilastani. Pelimannit olivat onneksi ottaneet tarpeeni huomioon, ja luukuttivat vielä lopuksi perinteisen päätösbiisinsä Goddes Of The Ages, ja tekivät sen vieläpä ällistyttävän hienosti ja positiivisessa hengessä. Biisin lopun instrumentaali-osuuden aikana lava kävi innostuneelle Tryggvasonille liian pieneksi ja Addi loikkasikin lavalta ottamaan selfieitä eturivin kanssa. Biisi vain jatkui ja jatkui, ja tuntui taas siltä että Sólstafir ei millään olisi halunnut lopettaa keikkaansa. Kun he lopulta poistuivat lavalta, itse olin sekavassa mielentilassa mutta ällistyttävän suuren kokemuksen rikkaampi. Sólstafir veti koko festarin parhaan keikan!

Illan viimeisenä esityksenä yritimme vielä käydä tarkistamassa ruotsalaisen Forndomin esitystä kiltatalossa. Paikka oli kuitenkin tupaten täynnä ja kun bändi aloitti, tunnelma oli kaikkea muuta kuin otollinen Forndomin henkistä musiikkia silmällä pitäen. Yleisö nauroi ja möykkäsi keskittymättä lainkaan siihen, mitä bändi lavalta yritti välittää. Kansaa eivät hillinneet edes bändin toistuvat pyynnöt, enemmänkin ne tuntuivat heittävän vain lisää bensaa liekkeihin. Puolivälissä päätimme siis poistua paikalta. Surkuhupaisaa sinänsä, että huonon tunnelman lisäksi parhaiten keikasta jäi mieleen ahtaassa tilassa vierelläni seissyt Gaahl joka toistuvasti tallasi varpailleni.

 

LAUANTAI: HENGETÖNTÄ RÄHINÄÄ, HENKISTÄ JYNKKÄÄ JA VÄÄRÄ ESIINTYMISJÄRJESTYS

Toipuminen edellisillan kokemuksista jatkui vielä lauantaina ja siirtyminen festarialueelle kesti sen verran pitkään, että kotimainen Oranssi Pazuzu jäi taas näkemättä. Päälavan tuntumaan ehdimme kuitenkin hyvissä ajoin black/thrash-bändi Aura Noirin keikalle. Bändi nykäisikin shown kellontarkasti käyntiin, mutta homma ei jotenkin toiminut sitten yhtään. Aura Noir oli toki varsin energinen ja riehui lavalla kuin teini-iän parhaissa testosteronihöyryissä. Valoisuudella oli tietysti taas oma osuutensa, mutta musiikkikin kuulosti lähinnä epämääräiseltä rähinältä eikä tunnelmasta saanut millään kiinni. Biisiä tuli biisin perään, mutta kolmen vartin setistä ei juuri mitään käteen jäänyt. Onneksi seuraavana vuorossa olisi takuuvarma Moonsorrow.

Nyt lieneekin syytä hieman avoimesti pohtia lauantai-illan soittojärjestystä. Silmilläni on toki paksusti kotiseuturakkaat rillit, mutta onhan se nyt päivänselvä asia, että Moonsorrow on färsaarelaista Týriä kovempi bändi. Festarin julkaistessa aikataulut, tuntui somesta löytyvän myös monta vierasmaalaista, jotka olivat asiasta kanssani samaa mieltä. Jostain ihmeen syystä järjestäjät olivat kuitenkin laittaneet bändien esiintymisjärjestyksen väärin päin. Moonsorrow aloitti oman settinsä siis jo kello 19:00.

Sen verran kova bändi Moonsorrow kuitenkin on, ettei heitä haitannut edes valoisuus, vaan jätkät löivät kunnolla löylyä kiukaalle, ja sehän bändin vankkumattomia ystäviä suuresti viehätti. Bändistä on tällä kertaa syytä nostaa esiin kitaristi Mitja Harvilahti, joka taas kerran tahkosi keikan todella hyvällä sykkeellä. Ville Sorvali on toki laulaja-basistina bändin selvä nokkamies, mutta kyllä se on Harvilahti joka Moonsorrow'ssa sitä seremoniamestarin viittaa kantaa harteillaan.

Montaa eeppistä rallia bändi ei tunnin settiin koskaan saa mahtumaan, mutta tunnelmaa saatiin nostatettua taas sen verran, että jopa Norjan koleassa illassa seisova kuuntelija saadaan lämpiämään.

Moonsorrow'n poistuttua lavalta, päälavalla seurasi itselleni täysin uusi tuttavuus, Heilung. Ohjelmalehtisestä oli tulkittavissa, että luvassa olisi aika erikoislaatuista esitystä, eikä näettyä ja koettua oikein muuten voi kuvaillakaan. En tiedä, montako virallista jäsentä bändissä on, mutta lavalla jengiä pyöri ajoittain lähes parikymmentä. Osa soitti perinteisiä nahkarumpuja tai muita alkukantaisia soittimia, osa taas lauloi. Lavalla hääräsi myös puolenkymmentä Tarzan-shortseihin pukeutunutta musta(ttu)a murjaania kilpineen ja peitsineen. Kokonaisuus oli outo ja keikan alkupuolen äänimaailma hämmentävä sekametelisoppa, joka sisälsi perkussiivisten iskujen lisäksi kaiken maailman samplattua kilkatusta ja kilinää. Bändin laulamat tekstit olivat ainakin itselleni täysin vierasta kieltä; saattoi olla myös täysin bändin itse kehittämää.

En tiedä soittiko bändi mitään erillisiä biisejä, mutta performanssi nivoutui ainakin yhdeksi tunnin mittaiseksi kokonaisuudeksi. Ensimmäiset 15 minuuttia meni lähinnä lavan surkuhupaisia tapahtumia ihmetellen ja hämmentynyttä naurua pidätellen, mutta mitä pidemmälle edettiin, sen paremmin hommasta sai kiinni. Loppua kohden intensiteetti nousi ja viimeinen kymmenen minuuttia oli kuin viikinkiajan Turmion Kätilöitä. Rummut jynkyttivät, laulu raikasi ja porukka lavalla tanssasi kuin hieman parempiakin piristeitä nauttineina. Jos tämän show'n olisi nähnyt missä tahansa muualla kuin Midgardsblotissa, se olisi ollut alusta loppuun puhdasta spinal tapia. Tänne Heilung istui kuitenkin täydellisesti!

Jos soittojärjestyksestä saisin vielä vähän valittaa, se mainittäkoon että Heilungin keikka olisi ehdottomasti pitänyt jättää koko kinkerien viimeiseksi. Näissä tunnelmissa koko tapahtuma olisi saatu upeasti paketoitua kasaan. Valitettavasti se viimeinen esitys jäi Týrin kontolle, eikä siitä kaiken jo nähdyn jälkeen oikein mitenkään osannut nauttia. Bändi veti perusvarman suorituksen iloista folkmetallia, mutta momentum oli jo mennyt. Siitä ei mitenkään voi syyttää bändiä. Laulaja Heri Joensen taisi itsekin tämän aistia todetessaan johonkin väliin, että bändin olisi varmasti aika julkaista jo uutta materiaalia. Edellinen Valkyrija-levyhän on jo neljän vuoden takaa.

 

LOPPUKANEETTI

Midgardsblot on ehdottomasti omalaatuisin festari, jonka koskaan olen kokenut. Musiikin lisäksi tapahtuma sisältää normifestariin verrattuna niin paljon muutakin, mitä olisi voinut täydellisesti heittäytymällä itseensä imeä. Juuri siksi kävijöistä vähintään neljännes näytti olevankin paikalla enemmänkin tunnelman takia kuin musiikin vuoksi. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että paikalla oli paljon lapsiperheitä ja muutenkin ilmiselvästi metallimusiikille vierasta väkeä. Törmäsimme esimerkiksi erääseen paikalliseen kirkollisvaltuuston jäseneen, joka on enemmänkin klassisen musiikin ystävä, mutta halusi tulla paikalle talkoohommiin ja sitä kautta tutustumaan metallimusiikkiin. Festarilla huomasi myös konkreettisesti, kuinka lähellä toisiaan esimerkiksi blackmetalli ja muinaisista juurista yhä kasvava kansanmusiikki ovat. Esimerkiksi Byrdin keikalla näkyi yksi jos toinenkin Burzum-, Bathory- tai Mayhem-paitaan pukeutunut hevari nauttimassa silmät kiinni todella pelkistetyistä sulosävelistä.

Festarin oheisohjelmaan kuului myös erinäinen määrä luentoja viikinkikulttuurista, historiasta ja musiikista, ja taisipa siellä olla myös ihan opastettua viikinkiajan kokkauskoulua ja viikinkitaistelun opetusta. Henkisempää puolta edustivat jokapäiväinen meditaatiohetki ja joogatunti, joten jokaiselle oli tarjolla todellakin jotain. Sen myötä tapahtumassa on tiettyä Woodstock-henkeä jonka kulminaatiopisteenä mainittakoon jokailltainen nuotiopiiri merenrannassa. 


Lipunmyyntejä en tiedä, mutta arvioisin paikalla olleen noin 1000–1500 henkeä. Näinkin pieneksi festariksi järjestelyt kuitenkin toimivat varsin hyvin. Pienuus tuo mukanaan tietysti oman intiimiyden sekä tiiviin yhteishengen. Festarialueen sisääntuloportin toivotus “Welcome home”, ei tuntunut kovinkaan kaukaiselta ajatukselta siinä ympäristössä. Leirintäalueelta löytyy uusia kavereita aivan varmasti joka lähtöön, jos niitä vain haluaa. Yleisesti voin myös todeta kävijöiden olevan kansainvälistä ja kirjavaa väkeä. Kuulin huhun, jonka mukaan jopa 20% lipuista myydään rapakon taakse, joten jengiä valuu paikalle aika pitkästä matkasta. Mainittakoon vielä sekin, että ensi vuoden 200 early bird -lippua myytiin loppuun alle viikossa, vaikkei yhtään bändiä ole vielä edes julkistettu.

Festarin pienuus näkyi selkeiten ehkä siinä, että ruokatarjonta oli melko suppeaa: alueella oli yhteensä vain neljä ruokakojua. Ribsit ja nyhtöpossu olivat tasoa “ihan ok”, mutta portugalilaislähtöinen bachalao-kalalautanen tuntui juuri tähän tapahtumaan oudolta valinnalta, eikä sen makukaan ollut järin kaksinen. Yhdestä kojusta tarjolla oli ilmeisesti pelkästään sämpylöitä. Leirintäalueen edustan aamupala- ja burger-koju sen sijaan sai suurta ylistystä nälkäisiltä telttailijoilta, alueelle kun ei saanut omia ruoantekovehkeitä tuoda mukanaan.

Tapahtuma on ilmeisesti kielletty alle 18-vuotiailta, joten juomia sai vapaasti kannella mukanaan miten tykkäsi. Rannekkeenvaihdossa tosin tarkistettiin henkilöpaperit ja kaikki yli 20-vuotiaat saivat erityisen rannekkeen, jolla todistettiin ikä olutta, simaa tai muita virvokkeita ostaessa. Itse olut maksoi noin kympin, eli piirun verran oltiin päälle Tuskan hintatason, mutta tämähän olikin Norja.

Jos haluat ensi kesälle jotain erilaista, lähde Norjaan. Imperiumin partio suosittelee vahvasti ja kiittää isosti. 'Til the next time.


© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Sari Katainen
https://www.midgardsblot.no/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 912 Palaa »