Festariraportti: Jurassic Rock 2017

Suomalaisia kanssaveljiä ja -sisaria käy sääliksi, kun festareilla taivaalta sataa kissoja ja koiria. Suomen kesä on sanonnan mukaisesti lyhyt, mutta vähäluminen, joten toivoisihan sitä edes festariviikonlopuille aurinkoista säätä. Alustuksestani varmasti arvaattekin jo, että Jurassic Rockissa Esterillä oli menossa varsinainen hulivilisonta. Perjantain aikana vesisade teki siinä määrin tuhoa, että Kenkäveronniemen nurmikentät muuttuivat nopeasti mutavelliksi. Onneksi edes lauantai vietettiin suotuisammassa säässä.

Tämän vuoden Jurassic Rockin esiintyjäkattaus oli suhteellisen varman päälle pelattu. Tuttujen ja turvallisten suomalaisnimien lisäksi molemmille päiville oli kiinnitetty yhdet ulkomaalaisaktit, Pain ja Bad Religion. Vaikka tiedotteen mukaan festari menikin taloudellisesti plussan puolelle, molemmat ulkomaalaisnimet ovat siinä määrin tuttuja näkyjä Suomessa, ettei festarialueella ollut koko juhlan aikana pahemmin ruuhkaa.

 

PERJANTAI

Kaikkihan sen tietävät, että Michael ”sata lasissa” Monroen energia lavalla on vertaansa vailla, mutta silti se yllättää joka kerta. Tällä kertaa esitys vaikutti jotenkin erityisen hyvältä. Liekö ylimääräiseen hyvään fiilikseeni vaikuttanut pieni vaikeuksien kautta voittoon -fiilis, sillä Monroen noustessa taustajoukkoineen lavalle vesisade loppui kuin tilauksesta.

Lavan ja paineaidan väliset kaiutinkaapit olivat märkiä ja varmasti liukkaitakin, mutta eipä se estänyt Michaelia lähtemästä tuttuun tapaansa kuikuilemaan meininkiä pönttöjen päälle. Hetkeä myöhemmin mies tasapainotteli myös paineaidan päällä, ja ihmettelin todella, miten hän sinne liukkaalla uskaltautui.

Maikkelin uran summaavalta Best Of -platalta löytyvät uudet rallit One Foot Outta The Grave ja Fist Fulla Dynamite osuivat ja upposivat minuun tällä kertaa eniten, eikä sekään haitannut, että settilistan biisien järjestystäkin oli rukattu. Hammersmith Palais oli varsin mainio aloitusrallinakin.

Tämä vuosi Michael Monroella menee vielä juhlavuoden menojen parissa, mutta jokohan sitä ensi vuonna voisi alkaa odotella seuraavaa täyspitkää?

Tuntia myöhemmin esiintynyt Disco Ensemble oli seuraava vetonaula. Vaikka festaria ei oltu juhlittu tässä vaiheessa montaakaan tuntia, Dino Stagen edustan nurtsi oli muuttunut mutalammikoksi. Siinäpä Disco Ensemblen villeimmät fanit pyörivätkin keikan aikana kuin pienet porsaat karsinassa. Bändin energia ei jäänyt Michael Monroen jalkoihin yhtään.

Disco Ensemble julkaisi aikaisemmin tänä vuonna uransa ehkä parhaan platan. Afterlife-levy on ollut pitkin kesää todella mukavasti esillä settilistassa. En siltikään panisi yhtään pahakseni, jos Disco Ensemble ottaisi ja jollain keikalla soittaisi platan kokonaisuudessaan.

Pain tarjosi perjantain raskainta antia. Yleisö odotti selvästi Haloo Helsingin pääesiintyjäkeikkaa eniten, ja ruotsalaisveljien soittaessa valtaosa ihmisistä olikin jossain ihan muualla kuin päälavan edustalla. Ruotsalaisyhtyeen basistin roolia toimitti tuuraajamies Suomesta, muun muassa Nightwishin kitarateknikko Antti Toiviainen. Pain-pomo Peter Tägtgren mainitsikin, ettei tilanne ole edes kummallinen tämän yhtyeen kohdalla; tuuraajia käytetään, kun tarvitaan.

Kun pitkästyttävältä kuulostanut Rebel Yell -introbiisi loppui, bändi nousi savun ja sinisten valojen täyttämälle lavalle. Varamiesbasistin suoritus oli siinä määrin mukavasti soljuvaa ja perusvarmaa, että seurasin paljon enemmän muiden muusikoiden edesottamuksia. Mietin siinä samalla, aikooko Peter luopua enää lainkaan tutusta pakkopaita-lookistaan.

Pain kiskoi ilmoille tukun hyviä biisejä, ja jollain tapaa tämänkin tunnin aikana se tuorein tuotanto teki kauppansa parhaiten, eniten ehkä raskaasti setin ensimmäisellä neljänneksellä jyrissyt viimeisimmän levyn A Wannabe ja hetken kuluttua hyvin samoissa merkeissä jatkanut The Great Pretender. Pain saisikin mielestäni keskittyä vieläkin enemmän kahteen viimeisimpään täyspitkäänsä muutaman vanhan riippakiven mukana roikuttamisen sijaan. Same Old Songille annan toki aina vain vahvan peukkuni, mutta mikä siinä Shut Your Mouthissa on niin hyvää?

Mikkelin leveyksillä oli kello 00:30 jo pimeätä kuin pöllön perseessä, joten Haloo Helsingin näyttävä valo- ja pyroshow pääsi todella oikeuksiinsa. Tulta ja tulikiveä oli keikan alussa siinä määrin paljon, ettei valokuvaajia päästetty fotopittiin kuin vasta myöhemmin parin rauhallisemman rallin aikana.



Vaikka rauhallisempiakin ralleja kuultiin, yleisö eli villisti mukana koko keikan. Näky oli minunkin mieleeni, vaikka setin viimeisen kolmanneksen aikana väsymys ja kuravellissä tarpominen alkoivat painaa sen verran, että oli parempi lähteä yöpuulle.

 

LAUANTAI

Lauantaiaamuna heräsin mihinpä muuhunkaan kuin voimakkaaseen vesisateeseen. Tuhdin kuuron jälkeen Esteri ja Apollo ilmeisesti väänsivät hetken aikaa kättä, sillä aamupäivällä satoi, ei satanut, satoi, ei satanut. Brother Firetribe alias Veli Paloheimo ei ole kuulemma koskaan joutunut soittamaan festarikeikkaa vesisateessa. Mikäli bändin slotti olisi ollut tunnin aikaisemmin, asiaan ei olisi tullut tälläkään kertaa poikkeusta.

Lauantai tarjosikin itselleni jotain uutta ja ihmeellistä heti kärkeen, sillä en ollut Brother Firetribeä lavalla aikaisemmin nähnytkään. Saattaisinpa tuon uudestaankin katsoa, vaikken soitosta varsinaista livetuntumaa saanutkaan. Emppu Vuorisen kestohymy on tarttuvaa laatua eivätkä Pekka Heinon stand up -komiikkaa lähenevät spiikit tehneet hallaa nekään. Vähäisestä yleisöstä suurin osa, minä mukaan lukien, tuntui odottavan setiltä eniten Prisman mainoksesta tuttua The Taste Of The Championia, joka on kieltämättä tarttuvuudessaan liimapaperin luokkaa.

Mokoma oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Innostukseni johtui siitä, ettei Nummirockin pikametallisettiä lukuun ottamatta bändi ole osunut kanssani samoille kinkereille tänä kesänä kuin kerran. Rivakkaa Mokoman keikkameininki oli tälläkin kertaa, vaikka setissä oli myös Kuu saa valtansa auringolta ja pari muuta jopa hituriksi luokiteltavaa rallia.

Liekö syy ollut korvatulpissani vai tuulessa vai missä, mutta Mokoman setin aikana soundit seilasivat missä sattuu. Omat etunsa siinäkin, sillä Santtu Hämäläisen työkalusta lähtenyt bassosoundi erottui tällä kertaa varsin hyvin. Moinen matala möyrintä kaataisi tarvittaessa vaikka panssarivaunun.

Harmittelin alkukesällä Kempeleen #Zrockin jälkeen missaamiani Viikate-keikkoja. Jurassic Rockissa tätä herkkua oli taas tarjolla, eikä tullut mileenikään sitä missata. Harvoin sitä sellaisia keikkoja vastaan tulee, joiden aikana huomaa odottavansa enemmän nokkamiehen välispiikkejä kuin itse biisejä. Kaarle Viikate haastaa omissa kirjoissani jopa laajan sanavaraston kanssa liikkuvan verbalisti/Diablo-nokkamies Rainer Nygårdin.

Kuten #Zrockissakin, Viikatteen setti alkoi Kaakolla. Yleisölle tarjottiin parasta pöytään heti kättelyssä. V-katalogia kuultiin pitkin ja poikin, aina suhteellisen tuoretta Synkkä ventti -vetoa myöten. Mitä pidemmälle Viikatteen keikkaa seurasin, sitä enemmän ihastelin yhtyeen herrasmiesmäisyyttä, jonka musiikille ja charmille on sijaa tapahtumassa kuin tapahtumassa.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus päätti kesärundinsa Jurassic Rockiin. Lauantai oli festivaalin kahdesta päivästä väkirikkaampi, eikä Rautiaisen kumppaneineen tarvinnut soittaa tyhjälle kentälle. Yhtye ei koskaan ole ollut itselleni kuin korkeintaan pintapuolisesti tuttu, mistä johtuukin se, etten osaa varmaksi sanoa, onko heidän käyttämänsä muutaman minuutin mittainen intronauha bändin omaa tuotantoa vai laina naapuribändiltä, mutta joka tapauksessa sen päättymistä sai taas odottaa pitkään ja hartaasti.

Alkoihan se rappaus viimein, ja Rautiaisen soitosta ja olemuksesta tuntui tällä kertaa paistavan pieni lisäinnokkuus. Liekö miehen synnyinseudulla, Savolla, ollut tekemistä asian kanssa. Comeback entiseen kotikaupunkiin näytti ja kuulosti sujuvan hyvin ja ongelmitta.

Jos kovaäänisistä pommeista ja pyroefekteistä sakotettaisiin, Apulannalle napsahtaisi tuhti rapsu. En oikein ymmärrä, miksi valokuvaajia ei päästetty avausbiisin aikana fotopittiin, mutta toisen ja kolmannen biisin liekkimereen sukeltaminen oli kuitenkin ok...

Apiksen show’ssa riitti näyttäviä valopaneeleita, liekkiä ja aivan liian kovaäänisiä pommeja. Useampi lavan sivustalle keikkaa katsomaan jääneistä putosi pariinkin otteeseen miltei polvilleen pommien iskiessä valtavalla voimalla. Itse olen nähnyt Apulannan samalla produktiolla tänä kesänä pariinkin kertaan, joten suurin piirtein tiesin, milloin paukkuu.

Olen myös parin viime vuoden aikana kehittänyt eräänlaisen perversion Apulantaa kohtaan, etenkin livenä. Apis pystyy parhaimmillaan häikäisevän hienoon esitykseen, kun nippelit ovat kohdillaan. Tällä kertaa lisäkehuja napsahtaa myöhäisestä soittoajasta, jonka takia show pääsi erittäin hienosti oikeuksiinsa. Sipe Santapukki mainitsi keikan lähestyessä loppuaan pian Apiksen jälkeen lavalle nousevan Bad Religionin olleen yksi niitä bändejä, joiden ralleja Apis uransa ensiaskelilla yritti tapailla.

Sehän on toki festaritoimittajan hommissa sanomattakin selvää, että jos pyydät yhden haastattelun ja vastaavasti odotat jonkin esiintyjän keikkaa todella kovasti, haastatteluaika ja bändin soittoaika menevät varmasti päällekkäin. Nyt oli siis paha mennä sanomaan, miltä Steve ’N’ Seagullsin esitys näytti lähempää katsottuna, mutta sen mitä kauempaa pystyin päättelemään, Seagullsit olivat omiaan Dino Stagen viimeisenä bändinä.

Mikäli lauantaille haviteltiin yleisöryntäystä, punkikoni Bad Religion oli hyvästä keikastaan huolimatta väärä valinta headlineriksi. Yleisö jakautui selkeästi kahtia: niihin, joille Bad Religion oli päivän täky ja niihin, jotka tulivat uteliaisuuttaan mikserikopin tuntumaan katsomaan biisin pari ja suuntasivat sen jälkeen alueelta pois.

Itse keikka alkoi vähän kuin varkain Greg Graffinin, Brian Bakerin ja kumppaneiden kävellessä tyynesti lavalle. Kukaan tuskin isoja fanfaareja tai edes välttämättä intronauhaa odottikaan.

Tuiki tavalliselta perheenisältä näyttävän laulajamies Graffinin mikissä oli muutaman ensimmäisen biisin aikana jonkinlaista probleemaa, eivätkä soundit  muutenkaan olleet keikan alkuneljänneksen aikana terävintä laatua. Keikan jälkeen eräs fani selitti lähteneensä muutaman rallin jälkeen taaemmas kuulostelemaan, olisiko soundimaailma siellä parempi. Se kertonee samalla, kuinka väljää alueella oli.

Graffin jutteli moneen otteeseen yleisölle, kiitellen vuolaasti suomalaisfanien vuodesta toiseen jatkuneesta tuesta. Hän mainitsi Bad Religionin keikkailleen jo sen verran monesti Suomessa, että tätä nykyä koti-ikäväkin kuulemma jo helpottuu, kun bändi voi tulla toiseen kotiinsa, Suomeen. Bändin toinen showmies oli Jay Bentley: kun keikan lopussa Graffin poistui ensimmäisenä lavalta, Bentley jäi vielä pitämään omaa kiitospuhettaan, kehuen niin yleisöä kuin esiintymispaikkaakin.

Bad Religion tarjosi faneilleen sitä, mitä fanit halusivat. Bändi latoi tiskiin 24 biisiä. Jos puheosuuksia olisi jätetty pois, 75 minuuttiin olisi voitu änkeä vielä lisääkin ralleja. Mutta ehkäpä parempi näin. Varsinaisen setin päätti ikoninen Punk Rock Song, ja sitä seurasi kahden kappaleen encore ja hyvän yön toivotukset.

Tämän vuoden Jurassic Rock päättyi osaltamme Bad Religionin goodnighteihin ja weloveyouhun. Kenkäveronniemellä meno jatkui vielä seuraavanakin päivänä Mikko Kuustosen ja Juha Tapion johdattaman perhepäivän Jurassic Piknikin muodossa, mutta sen koittaessa olin itse jo kotona vahvoissa Bad Religion -jälkipöllyissä.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: Samuli Keskitalo. Steve 'n' Seagulls: Jaakko Manninen.
https://www.jurassicrock.fi/site/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2010 Palaa »