Festariraportti: Sauna Classic 2017

Tampereella järjestettiin suosittua Sauna Open Air -metallifestivaalia vuosina 2004–2011 sekä jälleen 2013, minkä jälkeen tapahtuma laskettiin kannattamattomana haudan lepoon. Festivaalin henkiseksi jatkajaksi saatiin vuonna 2014 South Park, joka hävittyään Rammstein-tarjouskilpailun Vantaalla järjestetylle Rockfestillä päätyi pitämään tänä vuonna välivuoden. Ilman Eteläpuiston metallifestaria ei onneksi jääty tänä vuonnakaan, sillä Sauna Open Airin järjestäjä palasi Tampereen festivaalikartalle uudella Sauna Classic Heavy Metal Garden Party -tapahtumalla, joka järjestettiin tämä vuonna 28.–29. heinäkuuta.

Sauna Classicin konsepti ei vastaa sen enempää Sauna Open Airia kuin South Parkiakaan, vaan tapahtumalla on oma tyylinsä. Suuria maailmantähtiä paikalle ei oltu yritettykään hankkia, vaan ainakin ensimmäinen vuosi mentiin tiukasti kotimaisessa komennossa. Päälavalle esiintyneiden ajankohtaisten suomalaisnimien lisäksi tapahtumassa nähtiin tribuuttiyhtyeitä Cover Garden -lavalla päälavan vaihtotaukojen aikana. Suhtaudun tribuuttiyhtyeisiin aika samalla tavalla kuin instrumentaalimusiikkiin, eli toisaalta arvostan osaavia yhtyeitä, mutta niiden kuunteleminen ja katseleminen ei yleensä ole minua varten. Sauna Classicin myötä annoin kuitenkin jälleen mahdollisuuden myös tribuuttiyhtyeille, ja tämän raportin luettuanne tiedätte, muuttuiko mielipiteeni niitä kohtaan.

 

PERJANTAI

Perjantaina ehdin paikalle vilkuilemaan Cover Gardenin ohjelman aloittanutta Bad Applesia. Guns N’ Rosesia veivannut bändi oli aito tribuuttiyhtye esikuviaan mallintavasta vaatetuksesta ja muusta rekvisiitasta lähtien. Ruusut ja aseet menevät itseltäni ohi niin lujaa Paradise Citystä ja Welcome to the Junglesta lähtien, etten tribuuttikeikasta paljoa voinut irti saada. Vähälukuinen yleisö näytti kuitenkin tykkäävän, ja se on pääasia.

Kun tapahtuman Facebook-sivustolla pidettiin muutama viikko sitten kysely, että mitä bändiä kukin odottaa tapahtumassa eniten, arviolta joka kolmannella tai vähintään joka neljännellä vastauksena oli One Desire. Tämä osoittaa, kuinka innolla bändin keväällä julkaisu debyyttialbumi on otettu vastaan. Kävin katsomassa One Desiren kaikkien aikojen ensimmäisen keikan keväällä Brother Firetriben lämppärinä, ja silloin tuli, mielestäni aiheesta, kritisoitua laulaja-kitaristi André Linmanin suoriutumista. Tiivis keikkakevät- ja kesä olivat tehneet tehtävänsä, ja Linman oli Sauna Classicissa paremmassa tikissä. Korkeammat nuotit irtosivat nyt ihan eri malliin, ja bändi oli viisaasti siirtänyt osavastuun kiekumisista kosketinsoittaja Antti Roslanderille, mikä säästi Linmanin ääntä kestämään koko keikan ajan. Aiempaan keikkaan verrattuna kohennuksena pidempi soittoaika salli myös yhden debyytin komeimmista biiseistä, Could You Believen, lisäämisen settiin. Kerrassaan hieno keikka, jonka tunnelmaa ei synkentänyt edes Tampereen vallannut tumma taivas.

Lisää One Desiren tunnelmista ja ensimmäisen Euroopan-kiertueen muistoista haastattelussamme:

One Desiren jälkeen festarikansan elämä ilahdutti kasarikaraoke, jossa valittavina oli, mitäs muutakaan kuin 80-luvun suurimpia hard rock -hittejä. Olin yllättynyt siitä, kuinka taitavia laulajia mikkiin tarttuneista kavereista löytyi. Toki joukossa oli myös niitä, joilla asenne korvasi sävelkorvan ja esiintymiskokemuksen puutteen, eikä siinäkään mitään väärää ole. Sitä vartenhan karaoke on kehitetty, että kuka tahansa voi tarttua mikkiin ja heittäytyä muutamaksi minuutiksi toteuttamaan itseään lempikappaleensa merkeissä.

Shiraz Lanea on povattu yhdeksi maamme suurimmista tulevaisuuden toivoista hard rockin saralla. Toisaalta ymmärrän yhtyeen potentiaalin, vaikkei bändi musiikillisesti kovin syvältä kosketakaan. Toistaiseksi ainoan albuminsa jokseenkin läpi veivanneen yhtyeen esiintyminen on pirteää ja rentoa, ja monella tapahtuman kokeneemmallakin nimellä olisi oppimista Hannes Kettin taidosta osua joka kerta korkeimpaankin nuottiin.

Dear Victims luotti musiikin voimaan soittaessaan Kiss-kavalkaadinsa läpi, eikä yhtye Bad Applesin tapaan yrittänyt ulkoisesti muistuttaa esikuviaan. Yllätyin, kuinka paljon tiesin Kissin kappaleita, vaikken koskaan ole bändiä tahallisesti kuunnellut.

Ensiferum oli perjantain eniten odottamani bändi, ja siinähän tuo meni, ties jo kuinka monennen kerran. Kitaristi-murisija Petri Lindroos näytti jotenkin väsyneeltä, mutta sähköharmonikkaa soittavan Netta Skogin anti bändin esiintymiseen oli enemmän kuin merkittävä. Siinä missä aiemmat Ensiferum-kosketinsoittajat ovat töröttäneet jumissa koskettimistonsa takana, Skog varasti moneen otteeseen show’n bändin kolmelta laulaja-kielisoittajalta.

Settilistassa ihmetystä, ja vähän harmitustakin, aiheutti yhtyeen kolmen ensimmäisen, ja samalla parhaan, albumin pieneksi jäänyt rooli. Ymmärrän toisaalta, ettei esimerkiksi Iron ole enää niitä houkuttelevimpia kappaleita soittaa, ja ilmeisesti bändi arvostaa tuoretta tuotantoaan huomattavasti enemmän kuin alkuaikojen helmiä. Hämmentävää oli myös se, ettei viimeisimmän albumin videonimibiisiä One Man Army kuultu. Syksyllä julkaistavalta Two Paths -albumilta ensinäytteenä julkaistu For Those About to Fight ei sekään vielä saanut ensiesitystään Sauna Classicissa. Ensiferumin katsoo aina mielellään, mutta odotukseni olivat tällä kertaa korkeammalla, siitä huolimatta, että Netta Skog paikkasi pelkällä olemassaolollaan keikan muita puutteita.

Seuraavaa tribuuttiyhtyettä tuli seurattua hieman suuremmalla mielenkiinnolla jo siitä syystä, että Bon Jovi viihtyy minulla silloin tällöin kuuntelussa. New Jersey iski kenties juuri tästä syystä, ja toisaalta alueella kasvaneesta väkimäärästä johtuen, oikein hyvin pimenevässä perjantai-illassa. Yhtye soitti oikein hienosti kahden laulajan vetämänä tunnetuimmat Bon Jovi -veisut, ja sai ihan kiitettävät yhteyslaulutkin raikamaan Eteläpuistossa esimerkiksi Livin’ on a Prayerin ja It’s My Lifen tahdissa.

Juurikin New Jerseyn jovejaan vielä coveroidessa, festaritoimittajamme yllätti illlan pääorkesterissa esiintyvät veljekset kuin elvikset, Pekka ja Tomppa Paloheimon:

Vastoin kuin Ensiferumin tapauksessa, Brother Firetriben keikalta pääesiintyjän paikalla en odottanut paljoakaan. Pidän joistakin yhtyeen kappaleista paljonkin, mutta keväinen Pakkahuoneen keikka perustui liikaa bändin viimeisimpään Sunbound-albumiin, eikä keikka muutenkaan onnistunut liikaa lämmittämään. Huomasin kuitenkin Sauna Classicissa jo setin avanneen Help Is on the Wayn aikana, että tästä tulee kova keikka. Pimentyneen kesäillan tunnelma oli kohdillaan, ja Brother Firetribe oli päivän bändeistä ainoa, jonka valoshow pääsi oikeuksiinsa. Settilistaa oli ruuvattu korkeintaan yhden tai kahden kappaleen verran keväisestä kiertueesta, mutta jotenkin palaset loksahtivat tällä kertaa paremmin kohdilleen kuin viimeksi yhtyeen kohdatessani. Ensimmäinen, 1500 katsojaa kerännyt festaripäivä, oli onnistuneesti päätöksessään.

 

LAUANTAI

Lauantaina päälavan korkkasi Run for Cover, joka nimensä mukaisesti soittaa versiointeja metalliklassikoista. Bändin näkemys klassikosta ei kuitenkaan ollut luokkaa Paranoid tai The Number of the Beast, vaan tässä edettiin niin yhtyeeltä kuin yleisöltäänkin haastavamman materiaalin parissa. Yngwie Malmsteen oli setissä edustettuna kahdella kappaleella, ja samaa ei-ihan-perus-karaokemallia jatkoivat poiminnat muun muassa Dream Theaterilta, Panteralta ja Queensrÿcheltä.

Vaativa materiaali ei tuottanut ongelmia Stratovariuksesta, Wintersunista ja Tracedawnista tunnetuille muusikoille. Bändin tähti oli kuitenkin sen laulaja Netta Laurenne, joka muuntautui vaivattomasti erityylisten kappaleiden vaatimuksiin.

Antti Kangasahon haastattelussa paljastui, että Run For Cover julkaisee lähitulevaisuudessa levyllisen omaa alkuperäismateriaalia ja vaihtaa sitä varten nimeä. Netta Laurenne kertoo:

Seuraavaksi kakkoslavalla tributoitiin AC/DC:tä varsin onnistuneesti. Asialla oli Luca Fly, joka tuuttasi kolmen vartin aikana kaikki bändin tunnetuimmat hitit Thunderstruckista Highway to Helliin. Asuleikkejä ei tällä kertaa harrastettu, vaan yhtye luotti musiikin voimaan. Ja mikäs siinä, kun varsinkin laulupuolella yllätyin, kuinka lähelle yhtye pääsi esikuvaansa.

Thunderstonen ikävän sairastapauksen aiheuttaman peruutuntumisen jättämän paikan täyttäjäksi löydettiin pikaisella aikataululla ahkerasti viime vuosina Tampereella soittanut Free Spirit. Bändin hyväntuulinen hard rock kelpaa aina ajasta tai paikasta riippumatta, mutta kolmas nähty keikka yhtyeen viimeisimmän albumin All the Shades of Darkened Lightin jälkeen ei enää aiheuttanut erityisiä väristyksiä. Tunnin setti salli kuitenkin esitykseen pari kappaletta, jotka olivat minulta jääneet aiemmin livenä kuulematta, ja vaikka laulaja Sami Alho ei ollut parhaassa vireessä, hyvän mielen Free Spiritin keikat aina jättävät.

Kasarikaraoketuokion jälkeen päälavalla kuultiin tapahtuman raskainta antia, kun Omnium Gatherum päästi Adult Oriented Death Metalinsa valloilleen. Vaikka keikka oli hyvä, ja kappalevalinnat onnistuneita, jotenkin se hehkeys karisee kerta kerralta, kun riittävän monesti näkee saman yhtyeen lavalla. Yleisön bändi, ja erityisesti sen murisija Jukka Pelkonen, sai kyllä kiitettävästi mukaan. Keväällä vielä setissä olleen Egon olisin mieluusti kuullut myös Sauna Classicissa, mutta menihän se tunti mukavasti näinkin, muun muassa The Pitin, New World Shadowsin, Frontiersin, New Dynamicin ja setin päättäneen Storm Frontin tahdissa.

Iron Mates mm. Kilpi-yhtyeestä tuttu Taage Laiho keulillaan soitti, mitäs muuta kuin Iron Maidenia. 45 minuuttiin mahtui ilmiselvien Aces High’n, Wasted Yearsin ja Hallowed be Thy Namen lisäksi esimerkiksi Powerslave-eepos. Ottaen huomioon Iron Maiden -biisien vaativuusasteen, komeasti Taage Laiho kyllä vetää, ei voi muuta sanoa.

Joskus siitä on iloakin, että osaa olla urkkimatta etukäteen bändien viimeaikaisia settilistoja netin syövereistä. Turisas nimittäin pääsi Sauna Classicissa ilahduttamaan soittamalla kymmenen vuotta sitten julkaistun The Varangian Way -menestysalbumin kannesta kanteen. Erityisesti Five Hundred And One oli hienoa kuulla ensimmäistä kertaa livenä, sillä albumi on edelleen itselleni se kovin Turisas-kiekko.

Bändi oli iskussa, ja vähän samaan tapaan kuin Ensiferumilla Netta Skogin osuus, Turisaksessa viulisti Olli Vänskän rooli nousee lavalla suureen arvoon. Huomasin myös olleeni harvinaisen kujalla siitä seikasta, että Amorphisin ja Barren Earthin aiempi kosketinsoittaja Kasper Mårtenson on soittanut Turisaksen keikka-kosketinsoittajana jo neljän vuoden ajan. Kun The Varangian Way oli paketoitu, bändi palasi lavalle esittämään vielä Stand Up and Fightin nimikappaleen. Kuten vieressäni ollut nuori herra keikan jälkeen tokaisi, ”nyt oli kova!”

Vastoin muita Cover Gardenin esiintyjiä, Animal House ei ole tribuuttiyhtye sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan nimenomaan coveryhtye. Ensinnäkin se esitti laajalla skaalalla eri yhtyeiden materiaalia, ja toiseksi se ei yrittänyt esittää kappaleita alkuperäisten kaltaisina, vaan rajusti sovitettuina jättämällä muun muassa säröt täysin kitaroista pois. Olin edelleen niin täpinöissäni Turisaksen keikasta, ja toisaalta odottamassa festarin päättävää Stratovariusta, että täytyy tunnustaa Animal Housen keikan menneen hieman ohi. Ainakin Europea tuli kappaleen verran hienosti soitettuna ja laulettuna.

Stratovarius oli korkealla odotuslistallani paristakin syystä. Bändi oli yksi niistä, jotka houkuttelivat minut reilut 15 vuotta sitten raskaamman musiikin tielle. Yhtye on myös edellisen näkemäni keikan jälkeen julkaissut loistavan Eternal-albumin, jolta odotin kuulevani kappaleita livenä ensimmäistä kertaa.

Eternalilta kuultiin setin keskellä sen aloituskaksikko My Eternal Dream ja Shine in the Dark, mutta painotus oli Timo Tolkin sävellyksissä. Muun muassa keikan aloittaneen Speed of Lightin, Black Diamondin ja Paradisen tiesi kuulevansa jo ennen keikan alkamista. Sen sijaan kylmät väreet aiheuttanut Visions (Southern Cross), Coming Home ja Phoenix tulivat mukavina bonuksina, jälleen kerran, kun en ollut bändin viimeaikaisiin setteihin tutustunut. Viimeisimmän levyn poimintojen lisäksi ”uutta” Stratovariusta edustivat radiohitit Under Flaming Skies ja Unbreakable. Hunting High and Low pitkine laulatuksineen päätti odotetusti setin ja samalla koko festivaalin.

Mitään suurta hurmosta Stratovarius ei Eteläpuistoon tapahtuman nimekkäimpänä esiintyjänä saanut aiheutettua. Porukkaa oli kyllä silminnähden enemmän kuin edellisenä iltana, mutta Brother Firetribe sai viimeaikaisen nosteensa avulla yleisön tiukemmin otteeseensa kuin Stratovarius. En yhtään ihmettele tätä, sillä jokin Stratovariuksen nykymeiningissä mättää, nimenomaan lavalla. En tiedä, onko se kitaristi Matias Kupiaisen Tolkilta peritty "ei kiinnosta yhtään" -ilme, Jens Johanssonin lähes vastaava perusilme vai viisikymppisiä uhkaavasti lähenevän Timo Kotipellon ymmärrettävät hankaluudet laulaa Stratovariuksen musiikissa jatkuvasti viliseviä ylikorkeita kohtia. Siihen nähden, kuinka yhtyeen musiikista nautin kotona kuunnellen, keikat jättävät toistuvasti vähän "tässäkö tämä nyt oli" -fiiliksen. Niin kauan kuin Stratovarius tekee Nemesiksen ja Eternalin tasoisia levyjä, on bändin jatkaminen kuitenkin enemmän kuin oikeutettua, ja aina kun samalle festarille satun, katson edelleen yhtyeen mielelläni.

Jens Johansson ja Matias Kupiainen kävivät myhäilemässä myös Imperiumin festarikameran edessä:

 

LOPUKSI

Koska kaikissa hyvissä tarinoissa on jokin opetus, mietin, mitä opin kaikkien aikojen ensimmäisen Sauna Classicin aikana:

1. Pienikin festari voi olla hyvä. Wackenit, Hellfestit ja vastaavat ovat omaa luokkaansa, mutta onnistunut tapahtuma ei vaadi viittä lavaa ja kymmeniä suurnimiä.

2. Tribuuttiyhtyeet eivät edelleenkään ole täysin minun juttuni, enkä niistä tule koskaan saamaan yhtä paljoa irti kuin keikoista, joilla bändit esittävät omia kappaleitaan. Tästä huolimatta...

3. ...cover- tai tribuuttiyhtyeenkin keikka voi olla nautittava. Sen osoitti kirkkaimin ilmiömäinen Run for Cover. Myös muutama Cover Gardenin tribuuttikeikka jäivät positiivisina yllätyksinä mieleen, päällimmäisenä kenties Bon Jovia onnistuneesti versioineen New Jerseyn.

4. Festarit ovat aina täynnä yllätyksiä. Odotin eniten Stratovariuksen ja Ensiferumin keikkoja, mutta potin veivät Turisas ja One Desire, ja toisaalta myös Brother Firetribe. Yllätyksensä tarjosi myös sää, jonka piti ennusteiden mukaan olla perjantaina sateinen, ja lauantaina vastaavasti aurinkoinen. Lopulta perjantaina satoi vain muutaman pisaran verran, ja lauantaina aurinko hyvä kuin vilahti näkyvissä sateen ropistessa vähän väliä festariväen niskaan.

Sauna Classic jäi mieleen sympaatisena pikkufestarina, vähän samaan tapaan kuin viime kesänä järjestetty Tampere Metal Meeting. Tapahtumassa oli mukana leppoisa tunnelma, jota korostivat kotikutoisten oloiset mutta ammattitaitoiset tribuuttiyhtyeet, pienet, yleisön lähelle esiintyjää päästävät lavat ja Suomenkin mittakaavassa pieni tapahtuma-alue. Vaikka sekä South Park että Tampere Metal Meeting ovat kaavailleet jatkoa ensi kesälle, uskon Sauna Classicin vakiinnuttavan paikkansa Tampereen kesässä. Se ei kilpaile samassa sarjassa selvästi suuremman South Parkin kanssa, tai toisaalta kohdennetumpaan bänditarjontaan painottuvien Tampere Metal Meetingin ja SaariHelvetin kanssa.

Kahden päivän aikana kävi selväksi, että suuremmat tapahtumat ovat enemmän meikäläisen mieleen, mutta toisaalta pelkästään kotimaisilla yhtyeillä ja yhdellä varsinaisesti diggailtavia bändejä tarjoavalla lavalla varustetuksi tapahtumaksi Sauna Classic oli onnistunut kokemus. Tapahtuman täydellinen nimi viittaa siihen, että tapahtuman tarkoituksena on jatkaa tällä tyylillä jatkossakin, ja ainakin tällaisenaan Sauna Classic Heavy Metal Garden Party löysi yleisönsä ja tarjosi kaivatun piristyksen Tampereen vuosikausiin vaisuimpaan metallikesään.

 

© Imperiumi MMVII. Teksti: Sami Kontio. Pikahaastattelut: Antti Kangasaho   Kuvat: Julia Braga, samoin video.
https://saunaclassic.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1445 Palaa »