Festariraportti: John Smith Rock Festival

Viime vuonna ensi kertaa järjestetty John Smith Rock Festival oli paitsi paluu lapsuuteni kesämaisemiin Laukaan mummolassa, myös ehkä mukavin festari millä koskaan olen käynyt. Itse paikka, festarin koko, järjestelyt ja bändikattaus olivat kaikki todella toimivia. Kun festari vieläpä sijaitsee lähes serkkuni mökin naapurissa, varasin mökin myös tälle vuodelle jo viime vuoden puolella. Pakko on sekin mainita, että fiilis nousi entisestään tämän vuoden bändikattauksella, joka omasta mielestäni oli näinkin pienelle festarille oikeinkin antoisa, ellei jopa kesän festareista kaikkein kovin. Eli ei kun perjantai vapaaksi töistä ja karavaanin nokka kohti Järvi-Suomea.

Päästyämme torstai-iltana Peurunkajärven rannalle hyvin perisuomalaiseen mökki-idylliin, oli sää vielä mitä mainioin. Saunan jälkeen, siinä järventakaisen metsikön taakse laskevaa aurinkoa katsellessa ja punaviiniä siemaillessa eivät edes Forecan sääennusteet huolettaneet, vaikka povasivatkin viikonlopuksi perisuomalaista kesäkeliä: sadetta ja seitsemäätoista plus-astetta.

 

PERJANTAI

Perjantaiaamu valkeni vielä aurinkoisena, mutta mitä lähemmäs porttien aukeamisen kellonlyömää mentiin, sen tummemmilta näyttivät pilvet taivaalla. Festarin portille päästessä alkoi jo ripotella ja kaljateltan kohdalla satoikin sitten jo ihan kunnolla. Suomalaiseen perusfestarivarustukseen kuuluva sadeviitta pelastaa toki kastumiselta, mutta kyllä siinä käy mielessä niin saatanat kuin perkeleetkin, kun heinäkuussa kylmää kaljatuoppia kannatellessaan kaipaisi käsiinsä mummovainaan kutomia villalapasia. Eikä siihen auttanut edes Soundi-lavalla iloisesti festarit korkannut Dynazty.

Sateesta viis veisaten siirryimme päälavan eteen, koska koittamassa oli hetki, jota en enää olisi kuvitellut todistavani: lavalle tulisi Before The Dawn. Tilanteen ainutkertaisuutta lisäsi sekin, että bändissä tiuhaan vaihtuneesta miehistöstä oli lavalla orkesterin parasta aikakautta edustanut vuosien 2007–2011 versio. Huomasin samalla todella. todella kaivanneeni Lars Eikindin laulua...


Before The Dawn polkaisi settinsä käyntiin Unbreakable-biisillä ja jo ensimmäisten tahtien aikana Tuomas Saukkosen kitarasta katkesi vähintään yksi kieli. Sabatonin Joachim Brodenin käyttämien kaltaisiin peililaseihin sonnustautunut ammattimies hoiti soiton tietysti ihan mukavasti harvempikieliselläkin versiolla. Bändin esiintyminen oli kokonaisuudessaankin vapautunutta, aivan kuten vanhojen kaverusten re-unionin pitääkin olla. Eikindin ääni ei kenties Monsters-biisissä lähtenyt ihan entiseen malliin, mutta kappaleen tunnelma oli kuitenkin kohdallaan.

Yhdessä spiikissään laulajan Eikind totesi tämän olevan hänen elämänsä viimeinen esiintyminen elävän yleisön edessä. Saukkosen johonkin väliin tokaistua, että tämä oli "kolmas kerta kun Before The Dawnia kuopataan", saattaa joku itseni lisäksikin suhtautua Eikindin puheisiin pienellä varauksella. Jos jätkillä on hauskaa, osaavat soittaa ja esiintyä, eikä biiseissä todellakaan mitään vikaa ole, niin miksipä eivät vielä joskus palaisi? 

Before The Dawnin lopetellessa soittoaan taivaskin alko näyttää hieman paremmalta. Tyydyimme kuuntelemaan S-Toolia silti hieman kauempaa. Näin pienellä festarialueella sekään ei kovin kaukana ollut ja siksi toimi aivan mainiosti.

Odotellessamme päälavalla seuraavaksi esiintyvää Timo Rautiaista ja Trio Niskalaukausta, alkoivat näpit olla jo sen verran jäässä, että kylmä olut korvattiin hieman tiukemmilla vaihtoehdoilla.

Niskalaukauksen musiikki ei ole ikinä itselleni kolahtanut, mutta ympärilleni katsoessani näytti siltä, että Peurunkaan oli vaeltanut sankoin bändin kannattajia. Lonkerotaivaskin vaihtui keikan aikana aurinkoisen puolipilviseen pumpulitaivaaseen, joten Jyväskylän miehethän saivat vettyneeseen yleisöön ihan mukavasti lämpöä. Itse saatoin – ehkä – jumia baaritiskin nurkille kylmetyksissäni hirvilimua nauttimaan. Myöhemmin illalla se – ehkä – osoittautui pieneksi virheeksi. Nämä on näitä.

Niskalaukauksen jälkeen päälavalle nousi ruotsalainen Mustasch, joka sai ainakin Imperiumin kuvaajan hyvinkin lämpimäksi. Kuvauksen lomassa tämä ehti pogoilla sen verran vakuuttavasti, että bändin nokkamies Ralf Gyllenhammar nosti emännän kameroineen keikan aikana lavalle. En tiedä, oliko festarin perjantai loppuunmyyty, mutta lavalta yleisömeri näytti kuulemma jäätävän hienolta.

Mustaschin jälkeen sivulavalla oli vuorossa hollantilainen Delain, joka meni itseltäni pitkälti ohisektoriin. Syytän hirvilimua. Illan viimeisenä päälavalla esiintynyt Amorphis suoritti osuutensa rutiinill. Yleisöäkin oli paikalla säästä huolimatta edelleen ihan mukavasti, mutta päätin itse heittää pyyhkeen kehään, ja lähdimme taivaltamaan kohti serkkupojan autoa, itse – köh – väsymystäni hieman penkankin puolella kaarrellen. Wolfheartin itse Peurungan kylpylän sisätiloissa vetämä keikka jäi rykmentiltämme näin ollen näkemättä.

Perjantai oli järjestelyjen puolesta muuten oikein onnistunut, mutta kelijärjestelijä sietäisi saada potkut. Before The Dawnin esitys jäi mieleeni loistavana vetona, muute eivät niinkään, ja oma suoritukseni jäi perjantaina sää- ja tarjoilupoliittisista olosuhteista johtuen valitettavasti hieman kankeanpuoleiseksi.

 

LAUANTAI

Lauantaiaamu keskellä Järvi-Suomea oli kuin toisinto perjantailta: puolipilvistä ja poutasäätä. Foreca povasi alkuillaksi jälleen vahvaa sateen uhkaa, mutta ennustajiinhan nyt ei koskaan ole voinut täysin luottaa. Omat tilat olivat mitä olivat, mutta aamusauna ja sokeripohjainen nesteytys korjaa mitän vain. Päätin pysytellä lauantain vesilinjalla.

Festarialueen portit aukesivat niin aikaisin, että päivän avaavaa Reckless Lovea emme millään ehtineet näkemään. Alueelle astellessamme pienemmältä lavalta kaikuivat Psycheworkin The Dragons Year -biisin viimeiset tahdit täyttä urkua. Biisi oli bändin setin viimeinen, joten eipä esityksestä kuvaa muodostunut. Siirryimmekin siis suoraan päälavalle, jossa CMX käynnisteli omaa showtaan.

CMX kuuluu varmasti niihin bändeihin, jonka jokainen tietää ja moni on aivan varmasti myös nähnyt livenä, mutta minäpä en ollut A.W. Yrjänää ja kumppaneita koskaan livenä aikaisemmin nähnyt, eikä bändin biisitkään muutamaa lukuun ottamatta ole itelleni järin tuttuja. Tunnelmaan pääsemisessä oli täten pienoisia haasteita, mutta munkkikaavun tapaiseen vaatetukseen pukeutunut Yrjänä on lavalla yksinäänkin jo ilmestys. Yleisö antoi bändin esitykselle hienoa vastakaikua ja yhteislaulusessiot olivat sitä myöten selviö. Bändin päätellessä esitystään alkoi myös se Forecan lupaama vesisade ja sitä saatanan sadeviittaa sai taas alkaa telkuta ylleen.

CMX:n poistuttua lavalta kakkoslavalla alkoi kaikua tuttu klassinen musiikki. Hetken siinä jo ihmettelin että “mitähän v...a”, ennen kuin aivonystyrät osasivat yhdistää biisin Edvard Griegin teokseen Vuorenkuninkaan luolassa, jonka taas aikoinaan sävellettiin Peer Gynt -nimiseen näytelmään. Säkenöivä päättelyketju vei toimittajan lopputulemaan, että Peer Günthän se siellä omaa esitystään aloittelee. Güntin show'n aikana sade vain paheni, kunnes taivas vuoti jo kuin Esterin takalisto. Peer Güntin vauhtia rankkasade ei kuitenkaan hidastanut, vaan bändi tykitti tunnissa läpi viitisentoista kipaletta. Setti päättyi luonnollisestikin jo lähes legendaarisen Backseat-biisiin ja sadeviittaisten hattivattien yhteislauluun.

Peer Güntin vuorostaan jättäessä kapulan päälavalle nouseelle D-A-D:ille, sadekin alkoi pikkuhiljaa näyttää laantumisen merkkejä. Artistien saavuttua lavalle huomio kiinnittyi ensimmäiseksi sangen omaleimaisesti pukeutuneeseen bassotaituri Stig Pederseniin. Miehen läpinäkyvää custom-bassokin näkyi kuuluvan samaan koulukuntaan kotimaisen Kypck-bändin J.T. Ylä-Raution soittopelin kanssa; sillä erotuksella, että Pedersenilla on bassossaan kaksi kieltä, kun Ylä-Rautiolle riittää vain yksi. 

Bändin tekemisestä lavalla huomasi kyllä selvästi, että nämä jätkät ovat rock & rollia jo melko monta vuotta soittaneet. Miehet toikkaroivat vapautuneen aktiivisesti ja yleisöä osallistutettiin mukaan lähes jokaiseen biisiin. Setin keskivaiheilla laulaja Jesper Binzer siirtyi maan tasolle lavan ja miksauspöydän väliseen kouruun, jossa heppu käveli kirjaimellisesti niin pitkälle kuin mikrofonin piuhaa riitti, ja siinä mukavia rupatellessa löytyi yleisöstä vähintään kolme tusinaa selkään taputtajaa ja yläfemman heittäjää. Taisi siellä muutama ylpeä fani miehelle omia D-A-D-tatuointejaankin esitellä.  Tanskalaiset päättivät settinsä suurimpaan hittiinsä Sleeping My Day Away ja yleisö viritteli äänijänteet taas oikeaan asentoon: laulu raikasi Peurungan veden yli aina Valkolaan asti. Maailmanluokan meininki!

Sitten seurakisin festarin aikataulullisesti suurin kummastuksen aihe, jota voisi sano jopa munaukseksi. Soitto ulkolavoilla taukosi noin tunniksi ja perusliput ostanut yleisönosa oli pakotettu pitämään pienen tauon. VIP-lipun hankkineet sen sijaan pääsivät telttalavalle katsomaan Antony Parviainen trio feat. Marco Hietala ja Tuple Salmelan coverbiisikavalkadia. Ratkaisu tuntui todella kummalliselta ja ainakin meikäläinen tunsi pienen piston sydämessään astellessaan rahvaan puolelta telttaan herraskansan puolelle keikkaa katsomaan. Muutama biisi tuli Parviaisen, Hietalan ja Salmelan upeaa laulua kuunneltua, eikähän se nyt tällä kattauksella edes voi olla toimimatta. Muiden instrumenttien rinnalla oman sävynsä esitykseen toi Elias Kahilan kauniisti soinut sello. Näin ne coverit saadaan vähintään alkuperäisbiisien tasolle!

Veri veti kuitenkin takasin ulos, ja siellä tauon jälkeen oli vuorossa Therapy?. Vaikeaa on uskoa, että irlantilaistrion punkahtava rock olisi koskaan näin hienoissa maalaismaisemissa soinut. Kolmikko ei kuitenkaan antanut maisemien lumollaan häiritä, vaan polkaisi settinsä käyntiin aina yhtä positiivisella Knives-biisillä. Vauhti oli heti ensimetreistä lähtien silkkaa kaahausta. On lähes käsittämätöntä, että noinkin kypsään ikään ehtineet heput jaksavat puristaa reilun tunnin settiin seitsemäntoista biisiä ilman, että intensiteetti hetkeksikään laskee alle hillittömän.

Tyylilleen uskollisesti keikan aikana heiluivat keskisormet suuntaan jos toiseen ja taisipa siinä erään maan reality-presidenttiäkin tulla mukavan laulun muodossa muistettua. Vuonna 1994 julkaistu Troublegum nosti bändin aikoinaan maineeseen ja osittain sen nosteella bändi Peurungassakin yhä esiintyi. Mainitulta levyltä paukautettiin läpi seitsemän biisiä ja voi hyvä saatana, että ne aina vain toimivat. Erityisesti teiniangstinen unelmakappale Nowhere tuo aina niin vahvasti nuoruuden mieleen, että vanha kehäraakkikin luulee nuortuvansa. Intensiivisen esiintymisen lisäksi bändin kaikesta tekemisestä huokuu ilo ja hyvä meininki. Jos jätkät eivät oikeasti rakasta hommaansa, antavat he ainakin kaikin puolin vakuuttavan kuvan siitä, että he tekevät sitä täydestä sydämestä. Therapy? olikin festarin ehdottomasti paras keikka, ja oli ihan pakko ottaa keikan jälkeen kuvakin rockpunkkareista järvimaisemassa. Maailman mukavimpia miehiä!

Therapy?:n jätettyä lavan sivulavalla vuoroon tuli Mokoma, mutta me suunnistimme porukalla tarkistamaan festareiden muonituspuolta. Siellä olikin kaikkea makkaraperunoista pulled porkiin ja vegepöperöön, mutta sääntö-Suomen linjan mukaisesti juotavaa alueelle ei saanut viedä, vaikka koko festari muuten yhtä isoa anniskelualuetta olikin. Ruoan kanssahan juomat ovatkin erityisen vaarallisia, joten sääntö oli epäilemättä aiheellinen. Kebabia ranskalaisilla mutustellessa kuuntelimme sivukorvalla koivikon takaa Marko Annalan kuulasta ääntä.

Vatsojen täytyttyä siirryimme takaisin päälavan suuntaan jossa tilpehöörejä oltiin viimeistelemässä festarin pääesiintyjää, Children Of Bodomia varten. H-hetken lähestyessä väkeä alko olla paikalla sangen kunnioitettava määrä. Huhupuheiden mukaan lauantai oli myyty loppuun, joten viitisentuhatta silmäparia siellä järven rannalla taisi olla. Lavalle saapuessaan Bodomit saivatkin raikuvat kannustushuudot, ja Alexi Laiho puolestaan sai paikallisväestön suorastaan villiintymään, kun hän välispiikissään totesi bändin nyt esiintyvän ensimmäistä kertaa Laukaan kaupungissa. Jos kerran yksi maailman arvostetuimmista kitaristeista nostaa kunnan kaupungiksi, kaupunki se sitten on.

Headlinerinä Bodomit saivat luonnollisesti festarin pisimmän aikaslotin, joten kaverit saivat tarjoiltua yleisölle kattavan lautasellisen materiaalia. Keikan aikana intimme pikkuserkun kanssa ovatko Bodomit "in" vai "out". Lopulliseen yhteisymmärrykseen emme asiassa päässeet, mutta Everytime I Die, se on kyllä kieltämättä ihan helvetin mukava biisi.

Keikan päätteeksi pimenevän kesäillan taivaalle ammuttiin näyttävä ilotulitus, jota ihastellessa väsynyt mutta tyytyväinen katsoja viimeistään teki päätöksen tulla paikalle myös ensi vuonna. Myöhemmin illalla lavalle nousivat vielä 2 Times Terror, Sonata Arctica ja Swallow The Sun. Meidän posselle päivän kattaus kuitenkin riitti tältä erää, ja aloimme suunnistaa takaisin mökkirantaa kohden.

 

POST SCRIPTUM

John Smith Rock Festival markkinoi itseään Suomen rockeimpana festarina. On tai ei, mutta jos itse olisin John Smith, muuttaisin mainossloganin "Suomen landeimmaksi festariksi". Siinä on järvi, on metsää, mökkejä, itikoita ja festarin lähimaastojen niityillä laiduntaa ainakin lehmiä ja hevosia. Sana "lande" ei tässä yhteydessä ole mikään haukkumasana, vaan päinvastoin. Sanon sen ihan suoraan ja pelkästään täydellä rakkaudella. Kun sunnuntaina kurvasimme Järvi-Suomesta taas kohti stadia, mieli teki tehdä u-käännös ja suunnata takaisin järvenrannan kiireettömyyteen – rauhaan, jossa edessä aukeava maisema ja raikas ilma riittävät vallan mainosti onnelisuuteen. Ensi vuonna uudestaan.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Sari Katainen
http://johnsmith.fi/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2738 Palaa »