Festariraportti: Marilyn Manson & Alice Cooper, Qstock 2017

Qstock on Oulussa vuodesta 2003 asti järjestetty kaupunkifestivaali, joka on vakiinnuttanut paikkansa Suomen festivaalikartalla. Tapahtuma on vuosien mittaan kasvanut voimakkaasti ja viime vuosien aikana sen kävijämäärä on vakiintunut kahdenkymmenentuhannen päivittäisen kävijän paikkeille. Tänä vuonna Qstock oli loppuunmyyty jo hyvissä ajoin, nyt viidettä kertaa peräkkäin.

Totuttuun tapaan esiintyjäkaarti koostui mitä erilaisimmista esiintyjistä. Listalta löytyivät tämän hetken suomipopin kirkkaimmat nimet kuten Antti Tuisku, Chisu, Jenni Vartiainen ja Profeetat. Rokimpaa puolta edustivat Danko Jones (CAN), Imperial State Electric (SWE) ja meidän oma jokapaikanhöylämme Michael Monroe. Lisäksi paikalla oli mm. iso liuta DJ-artisteja sekä uusia, nousevia kykyjä niin kotimaasta kuin ulkomailtakin.

Imperiumin suurin mielenkiinto kohdistui kuitenkin kahteen esiintyjään, tapahtuman pääesiintyjiin. Perjantain viimeisenä artistina esiintyi amerikkalainen kauhurokkari Marilyn Manson. Lauantaina festivaalin sai kunnian päättää samoissa hommissa vielä muutaman pykälän legendaarisempi Alice Cooper joka ei paljon esittelyjä kaipaa.

 

PERJANTAI

Kuin tämän kokoinen festivaali järjestetään lähes keskellä kaupunkia, on selvää, että siitä seuraa jonkinlaisia ruuhkia ja tuloväylät ovat tupaten täynnä. Niinhän se meni tälläkin kertaa, mutta kun asiaan osasi varustautua tarvittavilla eväillä ja sopivalla festarimielellä, niin aika kivuttomasti tuo lopulta sujui. Ihmisiä oli liikkeellä todella paljon. Jos Qstockiin oli nyt myyty se lähemmäs 20 000 lippua, niin lähes saman verran oli pyörimässä alueen lähiympäristössä, puistoissa ja pusikoissa. Tapahtuman esiintyjälistasta johtuen yleisö oli pääsääntöisesti melko nuorta. Jos väitän että kävijöiden keski-ikä jäi alle 25 vuoteen niin se ei varmasti mene paljoa metsään. Toki paikalla oli paljon myös täysi-ikäistä ja vanhempaakin porukkaa. Alueella olleet runsaslukuiset olutteltat ja karsinat suorastaan pullistelivat väenpaljoudesta, ja se varmasti sopi tapahtuman järjestäjille.

Oli merkille pantavaa, että illan edetessä yleisön koostumus alkoi muuttua. Erityisesti supersuositun Haloo Helsinki! -bändin esityksen jälkeen kävi vähän odotetustikin niin, että nuorempi porukka alkoi poistua alueelta. Toiseen suuntaan alkoi puolestaan virrata mustiin pukeutunutta goottikansaa, joista osa oli pukeutunut Marilyn Manson -paitoihin ja sotamaalauksiin. Virtaus ulospäin oli huomattavasti voimakkaampaa kuin toiseen suuntaan, joten illan pääesiintyjän esityksen aikana päälavan edusta ei ollutkaan enää tupaten täynnä, toisin kuin muutaman aiemman esiintyjän aikana.

Introjen soidessa oli selvää, että keikasta tulisi taas kerran valokuvaajan painajainen. Lava ammuttiin jo hyvissä niin täyteen paksua, valkoista savua että sen tiesi, että hankaluuksia olisi tulossa. Ja niinhän siinä kävi. Kun bändi astui lavalle, niin ainoastaan lavan vasemmalle puolelle asemoitunut kitaristi Tyler Bates oli näkyvissä. Keikka alkoi, ehkä hieman yllättäen, uuden, vielä julkaisemattoman albumin Heaven Upside Down -levyn Revelation #12 -biisillä. Kun ei ole biisiä ennen kuullut, siitä oli tietysti hieman hankala saada minkäänlaista otetta. Sellaista uudempien aikojen ”perus-Mansonia” voisi olla hyvä kuvaus biisistä. Mansonin lymyily savuverhon takana jatkui biisin puoliväliin asti, jossa kohtaa mies käväisi lyhyesti näyttäytymässä lavan etuosassa. Siinä kohtaa oli keikan valokuvaajien huippuhetki. Toivottavasti mahdollisimman moni oli hereillä, koska kuvaajat marssitettiin ennakkotietojen mukaisesti ulos fotopitistä heti ensimmäisen biisin jälkeen. Keikka lähti vähän paremmin käyntiin kolmantena kuullun Disposable Teens -biisin aikana. Eturiviin pakkautuneet Manson-paitaiset kävivät kuumana, kun biisi ja sitä seurannut Dope Show lähtivät liikkeelle, ja meininkiä riitti läpi kappaleiden.

Vaikka osalle porukasta keikka oli varmasti yhtä juhlaa alusta loppuun, itselleni se ei oikein lähtenyt liikkeelle kuin vasta ihan loppupuolella. Tällä kertaa keikan show-efektit oli jätetty minimiin, mutta Mansonin jo klassiseksi muodostunut puujaloilla ja kainalosauvoilla kekkulointi oli kieltämättä hauskaa seurattavaa.  Performanssin aikana soitetun, vanhan Eurythmics-cover Sweet Dreamsin soinnut saivat yleisön huutamaan ja siihen asti jatkunut pitkällinen odotus vaikutti unohtuneen. Ja oikeastaan juuri siinä kohtaa keikka lähti kunnolla lentoon.  Keikan lopuksi soitettu hittipotpuri, etunenässään Beautiful People, muutti koko keikan luonteen nopeasti. Manson itsekin intoutui flirttailemaan yleisön kanssa oikein kunnolla. Mies viihtyi parin biisin aikana lavan ja yleisön välissä olevalla aidatulla vyöhykkeellä kätellen ja halaten innokkaita fanejaan esiintymisen lomassa. Keikan viimeinen veto oli Antichrist Superstar -levyn Irresponsible Hate Anthem, ja sillä keikka oli ohi.

Marilyn Mansonin keikasta jäi kieltämättä hieman kaksijakoinen fiilis. Alkupuoli oli melkoisen puuduttava, ellei jopa suorastaan tylsä. Syitä siihen oli monia: ehkäpä aavistuksen epätasainen biisimateriaali, jonka parhaimmisto painottui setin loppuun sekä totuttua köyhempi lavashow ja myös se, että Mansonin bändistä on aiemmin nähty parempiakin versioita. Toki basisti Twiggy Ramirez oli yhtä vakuuttava kuin aina, mutta erityisesti ex-kitaristi John 5:ia tuli aina välillä ikävä.  Mutta jos mennään keikan hyviin puoliin, kuten sanottua, keikan loppu toimi hienosti. Mansonin vanhempi materiaali toimii aina ja herran esiintyminen ja vokalisointi olivat hyvällä tasolla. Näistä syistä johtuen keikka jäi plussan puolelle, joskaan ei kovin vahvasti.

 

LAUANTAI

Lauantaina festivaalit jatkuivat hyvin samantyylisellä konseptilla, tosin ainakin näytti siltä, että porukka oli pääsääntöisesti pykälän, pari enemmän viihteellä ja meininki sen mukaista. Ohjelmisto rakentui lähes täysin tämän hetken suurimpien suomalaisten pop/rap-tähtien varaan ja näytti maistuvan nuorehkolle yleisölle hyvin.  Ainoan poikkeuksen sääntöön muodostivat Nicke Andersonin luotsaama Imperial State Electric, kotimaiset Stam1na ja Battle Beast sekä tietenkin illan päättänyt Alice Cooper.

Jos kohta pääosa päivästäni kului muualla kuin bändejä/artisteja seuratessa (kaikki tarjolla olleet tyylilajit eivät kuulu omiin suosikkeihini) niin Cooperin keikka oli syy, miksi olin paikalle alun perin vaivautunut. Jos joku ei tiedä Cooperista mitään, niin lyhyesti voi kertoa sen, että mies on teatraalisen kauhurockin pioneeri, joka aloitti uransa jo 1960–luvun lopulla ja on sittemmin julkaissut 27 studioalbumia sisältäen muun muassa klassikot School’s Out, Billion Dollar Babies, Welcome To My Nightmare ja Trash. No, se historiasta. Nyt oli illan keikan aika ja se lähti komeasti käyntiin herran 90-luvun tuotannon raskaammasta päästä olevalla Brutal Planet -biisillä. Stage oli täynnä kaikenlaista lavastetta, erilaista kauhusälää, savua, valoja ja Alicen saapuessa lavalle sen etuosa täyttyi näyttävällä kipinäsuihkulla. Avausbiisin jälkeen bändi palasi 70-luvun tunnelmiin ja soitti Cooperin isoimpiin hitteihin kuuluvat No More Mr. Nice Guyn ja Under My Wheelsin jotka molemmat saivat yleisöltä hienon vastaanoton. Alice ja bändi suorastaan pursuivat energiaa ja lavalla sattui ja tapahtui jatkuvasti ja kaikenlaista. Tätä on rockshow parhaimmillaan. Settilistan harvinaisempaa materiaalia edustivat seuraavina soitetut miehen 80-luvun Constrictor-paluulevyn He’s Back (The Man Behind The Mask) ja The World Needs Guts.

Jos Marilyn Mansonilla oli perjantaina selvästi vaikeuksia pitää nuorehkon yleisön mielenkiinto yllä, niin samaa ei tarvitse sanoa Cooperista. Tämän näki tietysti selvimmin, kun Alice latasi tiskiin yhden uransa isoimmista hiteistä, kaikkien tunteman Poisonin. Biisin kertosäkeen aikana koko festariyleisö lauloi sujuvasti mukana ikään ja sukupuoleen katsomatta ja juuri sillä hetkellä jopa viereisellä lavalla esiintynyt rapartisti JVG jäi hetkellisesti kakkoseksi. Yleisön määrän suhteen siis. Toinen suurta yleisöä Alicessa aina kiehtonut asia on herran omaa luokkaansa oleva lavashow. Eikä vanha mestari pettänyt tälläkään kertaa. Lavalla nähtiin Cooperin kaikki klassiset show-elementit lähtien yli kolmimetrisestä Frankensteinin hirviöstä, pakkopaitaan puetusta Alicesta ”tappamassa” hullujenhuoneen hoitajaansa ja tästä rangaistuksena seurannutta giljotiinilla teloitusta, jonka jälkeen pyövelit ilottelivat Alicen verisellä irtileikatulla päällä. Saattaa jonkun mielestä kuulostaa hurjalta, mutta siitä tässä ei ole kysymys. Tällaista on show parhaimmillaan. Tämän kaiken keskellä sen unohtaa helposti, että lavalla heiluva mies on jo lähemmäs 70-vuotias. Alice on mahtavassa lavakunnossa, mutta keikkaa edeltävänä päivänä julkaistulta Paranormal- levyltä soitettu Paranoiac Personality osoitti, että miehellä on annettavaa edelleen vielä musiikillisestikin. Levyltä olisi mieluusti kuullut enemmänkin materiaalia, mutta ainakin Alicen itsensä mukaan niitä on luvassa enemmän syksyllä, kun uuden levyn varsinainen kiertue alkaa. 

On pakko kehua myös miehen nykyistä bändiä. Vuosikymmenten varrella Cooperin kokoonpanossa on nähty monenlaisia pelimanneja, mutta tämä nykyinen poppoo kuulostaa todella vakuuttavalta. Ryan Roxie, Tommy Henriksen ja naiskauneutta lavalla edustanut Nita Strauss muodostavat ehyen kitaristikolmikon, jossa jokaisella on oma paikkansa ja roolinsa. Jos Roxie oli enemmän esillä 70-luvun biiseissä, niin Strauss taas pääsi enemmän loistamaan 80-lukuisissa ja sen jälkeen kirjoitetuissa biiseissä. Henriksen tyytyi enemmän komppaamaan mutta ehkäpä juuri se oli se elementti, joka teki trion soundista niin ehyen ja sopivan eri aikakausien Cooper-materiaaliin. Jo pitkään mukana ollut basisti Chuck ”Helvis” Garrick pääsi hetkeksi päävokalistin rooliin I Love The Dead -kappaleen aikana mutta oli muutoinkin vahvasti esillä. Garrick muodosti erittäin pätevän rytmiryhmän yhdessä rumpali Glen Sobelin kanssa.

Kuten aiemmin tuli todettua, lavalla sattui ja tapahtui paljon koko keikan ajan. Cooper johti hienosti joukkojaan läpi keikan ja vihoviimeisen encoren, School’s Outin, aikana lavalla nähtiin ylimääräisenä vahvistuksena vielä Michael Monroe. Muistaakseni tämä yhteisesitys on nähty Cooperin kaikilla Suomen-keikoilla viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan, mutta mikäs siinä. Hyvältä tuo aina kuulostaa ja näyttää, vaikka taas kerran tuntui, että pitääkö sen Monroen olla nykyään aina ja joka paikassa. School’s Outin lopussa lava täyttyi totuttuun tapaan konfetilla, serpentiinillä ja jättimäisillä ilmapalloilla.

Joillakin kävi varmasti ennakkoon mielessä, että jokohan tuo Cooperin reilut parikymmentä vuotta nuorempi opetuslapsi, Manson, pystyisi haastamaan esikuvansa. Niin ei todellakaan käynyt. Lauantai- ilta todisti sen, että esikuva on edelleen mestari ja opetuslapsi sanan kaikissa merkityksissä pelkkä kisälli. Alice Cooper tuli, näki ja voitti. Mies on iästään huolimatta edelleen showmies vailla vertaa. Myös ääni toimii ja energiaa piisaa yllin kyllin. Cooperin tämänhetkinen bändi on yksi parhaista, mitä olen hänellä ikinä nähnyt, ja kun settilistakin oli lähes kympin arvoinen, niin ei esityksestä voi antaa kuin kiitettävän arvosanan.

Kaiken kaikkiaan tämän vuoden Qstockin voi todeta olleen erittäin onnistunut tapahtuma. Yleisöä riitti, kauppa kävi ja vielä säätkin osuivat kohdilleen. Isommista järjestyshäiriöistä tai liian pitkistä jonoista ei tarvinnut kenenkään ainakaan isommin kärsiä, ja monipuolinen ohjelmisto takasi sen, että lähes kaikille oli tarjolla jotain mielenkiintoista. Pressin suhteenkin järjestelyt toimivat hyvin, joten eipä tässä muuta kuin toivomaan, että festivaali ottaa onkeensa tämän vuoden onnistuneista pääesiintyjävalinnoista ja jatkaa ensi vuonnakin hyväksi todetulla tiellä. Kiitos!

© Imperiumi MMVII. Teksti: Marko Syrjälä   Kuvat: Marko Syrjälä
http://www.qstock.fi/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2198 Palaa »