Festariraportti: Puntala-rock 28.-29.7.2017, Lempäälä

Mitäpä uutta kirjoitella yhdennentoista Puntala-raportin alkusanoiksi? Pieni ja piskuinen punk-festari on pitänyt itsensä marginaalissa ja nipun vakiokävijöitä näpeissään jo vuosia, eikä tämäkään kerta muuttanut suuntaa. Kinkereiden 31 yhtyeen sekaan mahtui orkestereita niin Meksikosta kuin Ranskastakin, ja tyylisuuntienkin osalta kattaus oli ilahduttavan monimuotoinen – joinakin vuosina crust/82HC-yliannostus kun on ollut nimittäin lähellä.

 

PERJANTAI: HYVIÄ RIFFEJÄ JA MAISTUVAA MIDTEMPOA

Ensimmäinen päivä aukesi leppoisasti U.K.K.:n renkutuksilla, mutta jo seuraava yhtye eli Mökkilavan korkannut Harhat laittoi mutteria reilusti kireämmälle. Bändi hoiteli Ruotsi-mausteisen hardcorensa hyvin pakettiin sopivan nihilistisellä ja suoraviivaisella asenteella. Tiukkaa paahtoa riitti alusta loppuun, ja etenkin rumpalin hektistä ja lennokasta paiskontaa seurasi ilolla. Hieman kitarat ja laulu pätkivät siellä ja täällä, mutta Harhat ei jäänyt tuleen makaamaan. Puntalan perusrytmi oli siis saatu kohdilleen jo heti alkuun.

Ghost World (alla vas.) taas tarjosi täysin toisenlaista näkökulmaa. Bändiä on aseteltu suomalaisen särörockin pelastajan paikalle, mutta ainakin tämän keikan pohjalta en lähtisi titteliä heille ojentamaan. Dinosaur Jr:n ja Sonic Youthin jalanjäljissä kulkenut suristelu sisälsi kyllä hyviä kohtia, mutta mitään ikimuistoisia biisiaihioita ei Ghost World oikein saanut luotua. Joskus tulikin fiilis, että tässä seurattiin enemmän bändin treenejä kuin varsinaista keikkaa. Myös satunnaiset sateenluikaukset katkoivat tunnelmaa entisestään. Paikoin runttaus osui kohdilleen ja etenkin yhden biisin doom-henkinen startti jäi hyvin mieleen, mutta muutoin Ghost Worldin keikka oli turhan helposti pyyhitty pois päänsisäiseltä kovalevyltä.

Seuraava päälavan esiintyjä palasi taas perusasioiden ääreen. 1980-luvun alkupuolella perustettu Crude SS (yllä oik.) tarjosi sitä antia, mistä ruotsalainen hardcore tunnetaan: napakoita ja kiimaisesti eteenpäin syöksyviä energiapommeja, joissa ei hengähdyshetkiä liiaksi tarjoiltu. Hyvin ”papat” kuitenkin jaksoivat tykitellä herkullisesti surisevan kitarasoundin voimin, ja yleisö antautui ilomielin virran vietäväksi. Eniten keikasta jäi kuitenkin mieleen basisti/laulaja Dick Karlssonin ”hey, this is a good riff!” -tokaisu yhden biisin alussa. No kukapa sitä huonoja riffejä soittelisi.

Seuraavat yhtyeet saivat jäädä enemmän tai vähemmän oluenjuonnin ja yleisen sössötyksen taustamusiikiksi, mutta jenkkiläinen Hellshock (oik) sai taas innostumaan. Bändin raskas ja vahvasti metallinen paiskonta oli miellyttänyt omaa korvaa jo pidemmän aikaa, ja keikkakin lunasti hyvin odotukset. Musiikilliset referenssit voi ottaa vaikkapa kitaristien paitavalinnoista: toisella puolella lavaa luukutettiin Bolt Throwerin paidassa, kun taas toisesta päästä lavaa löytyi Entombedin rätti. Hellshock keskittyikin yllättävän paljon keskitempoiseen jauhantaan, johon mahtui herkisteleviä alkusoittoja ja riipiviä kitarasooloja. Laulaja Joel oli selkeästi nipun heikoin lenkki aika geneerisellä örinällään (ja vaaleilla farkuillaan), mutta itse kappaleet ja jämäkkä soitanta pyyhkivät pikkuviat piiloon. Selkeästi perjantain paras keikka, ja loppujen lopuksi viimeinen varsinainen katsottava, sillä oululainen Häpeä ja illan päättänyt belgialainen The Kids tuli ohitettua höpötyksen ja aikaisen kotikyydityksen varjolla.

 

LAUANTAI: SIPILÄÄ TURPAAN JA KATARTTINEN LOPETUS

Kun terä oli tullut otettua pois, oli lauantaita helppo lähteä louhimaan pala kerrallaan. Tragic Kids oli hyvä aloitus pitkälle päivälle perinteisellä ja revittelevällä punkrockillaan, ja mahtuipa settiin Pistols-klassikko Pretty Vacantkin. Seuraavaksi lava-alaa vallannut Cold Institution jätti taas ristiriitaisemman fiiliksen. Kahdella bassolla, rummuilla ja laululla esitetty postpunk eteni lakonisesti harhaillen, mutta jotain terävämpää visiota tai jonkinlaista täytettä jäi hommaan kaipaamaan. Bassot lonkuttelivat ja laulaja huokaili kaikkien genren sääntöjen mukaisesti, mutta siinäpä se. Tai sitten keskipäivän aurinkoinen ilmanala oli vain väärä aika ja paikka Cold Institutionille. Seuraava päälavan vieras Plastic Tones osui taas paremmin maaliin kepeällä ja melodisella vanhan ajan punkrockillaan – ja uskaltautuipa yhtye kritisoimaan erään ”setäpunkbändin” seksistisiä välispiikkejäkin.

Kovaa Rasvaa (oikealla laulaja Kerttu) on aina Puntalassa soittaessaan lunastanut paikan ”Puntalan kovimmat keikat” -listallani, eikä nytkään tarvinnut pettyä. Vimmainen HC-kaaos purskautettiin yleisön päälle sellaisella vimmalla, että ei meinannut ajatus pysyä perässä. Onneksi muutamakin veisu aloitettiin sinänsä irrallisella mutta paikkaansa silti puolustaneella hiturijyräyksellä, joten varianssia löytyi sopivasti. En minä Kööärrältä osaa kappaleita nimetä, mutta muutama lievästi thrash-henkinen jyräys jäi nyt päällimmäisenä mieleen. Perusvarmaa eli erittäin hyvää.

Yhtyeet Ongelma ja Kusipää saivat jäädä tsekkaamatta distropöytien pöyhinnän takia, mutta Sekasorron spektaakkeli tuli seurattua persauksen jämähdettyä nurmenpintaan. Ja todellakin voidaan puhua spektaakkelista: keikka avattiin rouhealla julistuksella, mustilla lipuilla, kommandopipoilla, megafoneilla ja konejumputuksella, eikä tahti tällä 80/90-luvun vaihteessa vaikuttaneella anarkistiporukalla hiljentynyt keikan edetessä. Sanomaa alleviivattiin vahvasti hajottamalla niin kiväärejä kuin pahvisia Juha Sipilä -hahmoja, ja lopussa lavan valtasi mielenosoitushengessä punaisen kaasupatruunan sumuverho. Harmi vain, että musiikillisesti bändi ei tarjonnut kovinkaan kummoista rehaamista, ja kun keikka tuntui kestävän noin kolme viikkoa, oli olo varsin voipunut hiljaisuuden lopulta laskeuduttua. Vähän turhankin selkeää ja sinne päin heiteltyä perussanomaa Sekasorto siis tarjoili, kuten laulajan ”Seuraava biisi on 'Mä en kunnioita', eiku siis 'Mä vihaan poliiseja'” -lausahdus osoitti.

Sekasorron aikana vispannut on/off-sade uhkasi saada mielialan syöksykiertoon, mutta onneksi piristystä sai Mökkilavalta. Puhelinseksi kiinnosti jo nimensäkin puolesta, ja myös musiikki maistui: sopivan sekoilevaa ja tarttuvaa punk-menoa, joka sai jalan vispaamaan. Täytyy myös sanoa, että yhtyeen basisti oli festareiden tyylikkäin herrasmies.

Seuraava kunnon täky oli meksikolainen vanhan liiton jyrä Massacre 68 (alla vas.). Meksikon olympialaisten tienoilla tapahtuneiden mielenosoitusten ja niitä seuranneen verilöylyn pohjalta nimetty yhtye oli tiukka sekoitus kovaa asennetta ja kovaa musiikkia. Kappaleissa oli muutamia maistuvia täkyjä, joiden avulla sinänsä yksinkertaista ja junnaavaa hooceeta jaksoi seurata hyvällä intensiteetillä. Liekö syynä väliamerikkalainen rytmitaju, mutta hyvin Massacre 68 sai kappaleet groovaamaan joka osa-alueella. Basistin sormibassottelu loi hyvää pohjaa koko kakulle, ja kitaristi-laulajan sanasäksätys vakuutti, vaikka espanjan kieli ei hallussa olisi ollutkaan. Suomea taas tämä 30-vuotisjuhlaa vietti yhdellä Suomen jääkiekkopelipaidalla ja Rattus-coverilla. Hyvä keikka siis, kuten myös aikaisemmin lavalla olleella espanjalaisella Simulacrollakin.

Syndrome 81:n rullaavaa ja energisesti tamppaavaa meininkiä jaksoi myös seurata ilman hampaidenkiristyksiä, mutta kunnolla pulssia nosti brittiläinen anarkopunk-legenda Anti-System. Kiivaiden biisien päälle julistettiin sanomaa hengästyttävällä tahdilla ja antaumuksella, ja vaikka joskus meno meinasikin latistua liikaa itseään toistavaksi, yleisrytmi oli sen verran vahva, että pää nyki Anti-Systemin mukana lähes automaattisesti. Muutaman mitäänsanomattoman kitarasoolon olisin voinut tosin pudottaa pois biiseistä.

Foreseen (oik.) käytti oman 25-minuuttisensa tehokkaasti. Bändi ei liikoja himmaillut vaan puski päälle kansainvälisestikin noteeratun crossover-mätkintänsä voimin. Yhtye niittasi tyylikkäästi yhteen sekä taidon että energian, mistä lead-kitaristi Jaakko Hietakangas oli selkeä esimerkki kiihkeällä ja revittelevällä tyylillään. Kun itse biisitkin sisälsivät tavallista enemmän ideaa ja koukkuja, mikäs siinä oli kauniisti tummenevassa kesäyössä tällaisesta rytinästä nauttia.

Sitten pulssi alkoi nousta jännityksestä. Olin jo aikaisemmin julistanut Tau Crossin tekevän vakuuttavinta rock-musiikkia tällä hetkellä, vaikka toisaalta yhtyeen tyyliä on todella vaikea lähteä kategorisoimaan. Heti alkutahdeista lähtien oli kuitenkin selvää, että tämä brittiläis-kanadalais-yhdysvaltalainen kokoonpano sopi täydellisesti Puntalan pirtaan. Rytmillisesti oivaltavasta ja vahvasti Killing Jokeen kallellaan olevasta rokkailusta löytyi tarttumapintaa moneen suuntaan, ja vaikka bändi kevyimmillään onkin varsin popahtavaa, on kaikessa kuitenkin mukana sellaista tunteenpaloa, joka ei genrejä katsele. Live-tilanteessa tämä roihu paloi tietenkin vahvimmin laulaja Rob ”The Baron” Millerissa, joka oli kuin apokalyptinen saarnamies mustien vaatteittensa ja jylhän olemuksensa kanssa. Ja porautuuhan miehen ääni vastustamattomasti suoraan sieluun, vaikka näin keikkaolosuhteissa muutamat taidolliset puutteet esiin tulivatkin.

Muu bändi – kitaristit Jon Misery ja Andy Lefton, rumpali Michel ”Away” Langevin, bassonvarteen hankittu Tom Radio ja taustanauhoista vastannut James Adams – jäivätkin enemmän statisteiksi, vaikkakin Voivodista tutun Langevinin riehakas työskentely rumpupatteriston takana ei jäänyt huomaamatta – ja onhan miehen tarkka mutta ilmava soittotyyli yksi Tau Crossin kovimmista syömähampaista.

Toinen hammas on tietenkin timantinkova biisimateriaali, jota saatiin Puntalassa kuulla niin debyytiltä kuin juuri julkaistulta Pillar of Fire -kakkosalbumilta. Keikka tarjosi niin vauhtia kuin tunnelmointiakin, josta jälkimmäinen sai ainakin allekirjoittaneen enemmän innostumaan ja nostamaan kädet ilmaan uskonnollisessa hurmoksessa. Kappaleissa oli rytmiä ja yksinkertaisia tasonvaihteluita, mikä kuohautti sydänverta useammankin kerran. Debyytin kappaleet kuten Lazarus ja huima slovari Hangman's Hyll saivat tietenkin paremman vastaanoton, mutta kyllä vaikkapa kakkoslevyn Killing the King soi päässä vielä sunnuntainakin.

Jos Millerin antaumuksellisen suorituksen jättää sivuun, oli soitossa tiettyä varmaa suorittamista, mikä tällaisen hajallaan ympäri maailmaa olevan yhtyeen kohdalla on sinänsä ymmärrettävää. Taustanauhat kulkivat jo albumilta tuttuja polkuja, ja mihinkään muunkaanlaiseen improvisointiin Tau Cross ei lähtenyt – mutta saipa Puntala-yleisö puristettua yhtyeeltä yhden encore-vedon, joka tuntui lähtevän hieman vapaammalla kädellä. Tällainen varmistelu ei kuitenkaan pyyhi pois sitä tosiseikkaa, että Tau Crossin keikka oli saakuran kova: tunnetilat heittelehtivät voimantunnosta silmäkulmia kostuttavaan traagisuuteen, joten katarttisissa tunnelmissa sai yleisö poistua Lempäälän yöhön.

Puntala osoitti siis taas oivallisuutensa, vaikka tämä vuosi ei bändiensä osalta omaa viisaria aivan kovimmalla teholla heiluttanutkaan Hellshockia ja Tau Crossia lukuun ottamatta. Leppoisa ja solidaarinen ilmapiiri sekä muutamat tyylikkäät logistiset viilaukset kuten selkeä parkkipaikka, erinäisistä askeista duunatut tumppisäilöt ja yhä monipuolisempi ruokatarjonta (pizzaa puu-uunista punk-festareilla, mitäs vittiä!) tekivät festareista niin vakikävijälle kuin ensikertalaiselle maistuvan häppeningin. Puntala on ihmisen parasta aikaa.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Antti Klemi   Kuvat: Antti Klemi
http://www.puntala-rock.net Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1650 Palaa »