Festarikuvat: Bukta 2017, Tromsø, Norja

Pohjois-Norjan vuoristomaisemat, Alice Cooper ja läjä muita bändejä vaikuttivat niin hyvältä yhdistelmältä, että ei auttanut kuin pakata kimpsut ja kampsut auton takakonttiin ja karauttaa Eurooppatie 8:n pohjoispäätyyn. Tromsøssa neljännentoista kerran järjestetty Bukta alias Tromsø Open Air oli miljöön osalta varsin vaikuttava esitys. Yleisöä riitti mukavasti jokaiselle kolmelle päivälle, vaikka luonnollisesti Alice Cooperin tähdittämä perjantai oli väkirikkain päivä.

 

TORSTAI

Festivaali käsitti kolme lavaa, joista isoimmalla, Telegrafbuktalla, tanhut olivat täydessä vauhdissa Stein Torleif Bjellan tahtiin saavuttuani paikalle. Myöhäinen saapuminen oli tarkoituksellista, sillä pykälän pienemmällä lavalla nimeltä Paradisbukta seuraavana soittanut King Buffalo tarjosi mielenkiintoisempaa nähtävää ja kuultavaa. Kevyesti bluesahtavan 50-minuuttisen stoner rock -hetken parissa viihtyi mukavasti, vaikka trion lavakarisma ja yleisökontakti jättivät toivomisen varaa.

Convergen nokkamies Jacob Bannon monien muiden tavoin toi esille, että on etuoikeutettua päästä soittamaan keskelle pohjoista napapiiriä, jossa aurinko ei laskeudu lainkaan. Kesällä Suomen valoisat yöt aiheuttavat hämmennystä ulkomaalaisvieraille, mutta Tromsøn keskiyön aurinko sai todella monen montun auki.


Itse keikka oli päivän kovin. Converge oli koko festarin raskainta antia, eikä se jäänyt Bannonilta huomioimatta miehen kiitellessä yleisöä vuolaasti. Bannon taustajoukkoineen rymysi ja riehui lavalla tunnin ja 10 minuuttia, jonka aikana Bannon, Nate Newton ja Ben Koller hikoilivat yhdessä pienen Saimaan verran. Kurt Ballou jäi selvästi kolmikon varjoon.


Bostonilaistrio Elder oli vuorossa seuraavaksi. Kolmikko jatkoi Paradisbukta-lavalla oikeastaan siitä, mihin maamiehensä King Buffalo reilu tunti aikaisemmin jäi. Päivän jenkkibändeillä tuntui olevan yhteinen missio tuoda esille maamiestensä bändejä King Buffalon muistuttaessa Convergen läsnäolosta ja vastaavasti Convergen aikana mainittiin, ettei Elderiä parane missata. Elder oli tavallaan ihan jees, joskin Convergen myllytyksen jälkeen kuuntelin bändin musisointia taaempana järvi- ja vuorimaisemia katsellen. Rannan läheisyydessä järjestyksenvalvojilla oli välillä täysi työ hätyytellä jäniksinä katsomaan tulleita kanoottimatkustajia ja veneilijöitä.


Jonkinlainen Norjan vastine Jenni Vartiaiselle, Highasakite, laittoi pisteen perjantaille. Paljolti hienoon lava-asetelmaan nojannut esitys ei omasta vinkkelistäni katsottuna olisi ollut pääesiintyjäpaikan arvoinen, mutta muu yleisö näytti olevan eri mieltä. Iso osa yleisöstä tosin paistatteli päivää auringossa hyvän (ja turistin näkövinkkelistä verrattain kalliin) ruoan ja juoman merkeissä.


 

PERJANTAI

Telttaa vasten kevyesti ropissut vesisade herätti meidät perjantaiaamuun. Sammakkomies sekoitti päivät ja sääkartat, sillä yhdenkään festaripäivän ennustus ei pitänyt sataprosenttisesti kutiaan. Joka tapauksessa mentyäni festarialueelle illaksi takaisin sade oli tiessään ja tilalla poutainen sää.

Katsoin perjantaina ensimmäiseksi ruotsalaista Union Carbide Productionsia, siitä kovinkaan paljon rikastumatta. Bändiin enemmän perehtyneet osasivat varmasti arvostaa sen läsnäoloa enemmänkin, sillä käsittääkseni tässä tarjoiltiin jonkinlaista eksklusiivista keikkaa koko Skandinaviassa. Minä puolestani hämmästelin hetken, että oliko lavalle todellakin kavunnut Glenn Danzigiä apinoiva Martti Servo.


De Press oli niin ikään tuntematonta osastoa minulle, mutta katsoipa tuotakin hetken. Tästäkään esityksestä en kostunut mitään, mitä nyt laulaja Andrej Nebbin patsastelua oli hetken aikaa mukava katsoa. Nebb tuli lavalle kädessään rumpukapula ja toisessa patonki. Johan se guiro alkoikin olla menneen talven lumia.


Alice Cooperin massiivinen rekvisiitta oli päälavalla verhokankaiden takana, mistä syystä muut bändit joutuivat tinkimään lavapinta-alasta. Niin myös seuraavaksi soittanut Honningbarna.

Festarijuontajan juonnettua Honningbarnan lavalle bändi ei tullut sinne tavanomaisinta reittiä, vaan oli ilmeisesti miksauskopin luona odottamassa – ainakin päätellen siitä, että muutama valokuvaaja, minä mukaan lukien, sai tuta niskassaan norjalaisen lihasmassan nelikon hypättyä yleisön puolelta paineaidan yli fotopittiin ja siitä lavalle.

Edvard Valbergille lava kävi monesti turhan pieneksi. Hän viihtyi paljon lavan ja paineaidan välissä, kuten myös yleisön puolella. Valberg valitsi yleisöstä yhden fanin osaksi show’ta ja pyysi hänet lavalle yhden biisin ajaksi. Valberg käskytti biisissä parissa myös selloa, ja voi selloparkaa, kuinka instrumenttia koeteltiin moisessa rääkissä.


The Mystery Lightsin johtohahmo, kitaristi-laulaja Mike Brandon, oli Buktassa malliesimerkki niistä muusikoista joiden energisyys ja raivokkuus varastavat lavalla koko show’n. Bändi meni uutena tuttavuutena tutustutaan kun keretään -kategoriaan, mutta livenä bändi voitti minut puolelleen heti.

Monellakaan ei ollut kiire Alice Cooperia katsomaan. Eturivin  omistautuneimpia faneja lukuun ottamatta miksauskopin ja lavan välissä oli väljää vielä viisi minuuttia ennen intronauhaa, mutta jo parin rallin jälkeen tilanne alkoi muuttua. Brutal Planet toimi aloitusrallina erittäin hyvin muistuttaen samalla kaiken nähneen ja kokeneen muusikkolegendan raskaammasta tuotannosta.


Brutal Planet saattoi olla joillekin jopa harvemmin kuultu pala tuotantoa, mutta heti sen perään kuullut No More Mr. Nice Guy ja Under My Wheels tarjosivat klassista Alicea. Seurasin alusta asti, kuinka koko bändi Glen Sobelia ja Nita Straussia myöten oli tiivis osa show’ta. Tässäpä samalla vinkkivitonen Qstockiin Alice Cooperia katsomaan meneville: katsokaa, kuinka Sobelin kädet käyvät kapuloita pyörittäessä biisissä kuin biisissä. Hän toi oman lisämausteensa vaikkapa He’s Back (The Man Behind The Mask) -ralliin lisäämällä filleihin ja komppiin sopivassa suhteessa modernimpaa tatsia.


Vaikka lava ei ollut isoin mahdollinen, ei Alice bändeineen tinkinyt show’sta. Mukana olivat tutut giljotiinit ja muut vempaimet. Settilistaa oli rukattu kesän parista pistokeikasta siltä osin uusiksi, että uusi sinkku Paranoiac Personality sai livedebyyttinsä Buktassa, mistä syystä Welcome To My Nightmare oli tiputettu pois. Miinus-merkkistä keikassa oli Chuck Garricin omituinen bassosoolo, joka oli lähinnä puolelta toiselle kävelemistä ja blueskaavan näppäilyä. Luulisi jätkältä irtoavan muutakin.


Esityksessä riitti paljon hyvää. Reilu 20 biisin jälkeen ilta oli encorea vaille valmis. School’s Outin lopussa kuultiin vielä pieni pätkä Another Brick In The Wall Pt. 2:sta yleisön peittyessä värikkääseen paperisilppuun, jota katsomoon heitettyjen valtavien ilmapallojen sisältä niiden räjähdettyä levisi.


 

LAUANTAI

Buktan viimeinen päivä sisälsi parit todella odotetut keikat sekä uusia tuttavuuksia. Kun Frank Carter & The Rattlesnakesin ja Childin soittoajat vaihtuivat päikseen Carterin yhtyeen matkustussuunnitelmien muutoksen takia, olivat päivän kaksi odotetuinta aktia peräkkäin. Näistä Turbonegro – tai siis Turboneger, kun Norjassa ollaan – esiintyi ensimmäisenä.

Jännä juttu, kuinka toisinaan yksi kusipäinen laulaja voi jättää koko bändin esityksestä huonon maun. Turbonegron keikka ei ollut edennyt puolta biisiä pidemmälle, kun Tony Sylvester kaatoi monitorien viereiset oluet ja päätti kaiken lisäksi potkaista yhden tölkeistä metrin päässä olevia valokuvaajia päin. Tölkin kaatuminen oli toki vahinko, mutta kaatuneen tölkin potkaisu tahallinen ja ääliömäinen teko.


Jos Sylvesterin olutpelleilyä ei lasketa, oli Turbonegro bändinä vireessä ja biisit toimivat vallan hyvin.


Gallowsista ja Pure Lovesta tunnettu Frank Carter uuden The Rattlesnakes -bändinsä kera oli päivän toinen kohokohta, jonka alun perin piti esiintyä neljää tuntia myöhemmin. Harmi myös, että Kalkkarokäärmeiden slotti oli vain 45 minuuttia, vaikka materiaalia olisi ollut täyteen tuntiinkin.

Lyhyt setti tai ei, keikasta ei puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita, siitä Carter piti huolen heti ensimmäisestä rallista lähtien: hän hyppäsi yleisön päälle tasapainottelemaan ja ojensi crowdsurfatessaan mikkiä myös faneille. Carter halusi myös nähdä isoimman pitin, mitä Norjalla on tarjota. Paradisbukta-lavan edusta ei ollut järin suuri, joten circle pitti oli laitettava pystyyn siten, että se kiersi miksauskopin ympäri.


Pienen breikin jälkeen ohjelma jatkui The Modern Timesilla. Bändin musiikki toi kevyesti rokkaavan lisän lauantai-iltaan, ja ainakin norjalaisille tämä tuntui olevan odotettu ja kova juttu. Muutaman biisin jälkeen tuli selväksi, ettei The Modern Times puhutellut minua, ja poistuin takavasemmalle.


Motorpsycho puolestaan aloitti pehmeät piipussa. Hidas, suorastaan laahaava alku ei ollut yleisön mieleen, ja monet lähtivät jo ensimmäisen biisin aikana pois. Bändiä voisi kuvata Graveyardin muutaman kilon raskaammaksi veljeksi. En saa kiksejä kirjoittaessani bändin esityksestä negatiivisesti, mutta meininki vaikutti siltä, että bändi teki kaikkensa saadakseen yleisön nukahtamaan. 

Child oli Buktassa näkemistäni uusista tuttavuuksista kenties kaikista mieluisin löytö. Childin musiikki oli kitaroilla ja bassokuvioilla maalailevaa 70-luvun rockia. Bändin habitus huokui menneiden vuosikymmenten trumpettilahkeiden kultaisia aikoja. Eniten se näkyi paikan huomioon ottaen osuvalla sukunimellä paiskatussa Mathias Northwayssä.

Bukta 2017 oli sinettiä vaille valmis. Jos suosiota mitataan sen perusteella, kuinka paljon porukkaa norkoili lavan edessä hyvissä ajoin ennen keikkaa, Seigmen taisi olla koko tapahtuman isoin ja halutuin nimi. Seigmenin keikka alkoi suorastaan räjähdysmäisellä energialla, ja yleisö vastasi huutoon samalla mitalla.

Alex Møklebust esiintyi kuin olisi teatraalisuudella ladattu. Mies suorastaan raivosi yleisölle ja vei heitä kuin pässiä narussa.

Kun Seigmen vielä soitteli viimeisiä sointuja, oli aika jättää hyvästit festarille ja jatkaa road trippiä muihin maisemiin.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: Anneli Keski-Petäjä, Samuli Keskitalo
https://bukta.no/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1263 Palaa »