Festariraportti: Lahden yöt 14.-15.7.2017

Lahden yöt on yksi Suomen pitkäikäisimmistä kaupunkifestivaaleista. Tapahtuma järjestettiin nyt viidettätoista kertaa ja tällä kertaa tapahtumassa esiintyivät lauantaina mm. Nazareth, Black Star Riders, Orchestra ja kotimaisista Michael Monroe bändeineen. Festivaalien perjantain ohjelma puolestaan koostui pelkästään kotimaisista pop-artisteista johtotähtinään sellaisia nimiä kuten Antti Tuisku, Kaija Koo ja Jonne Aaron. Ketään ei varmastikaan yllätä se tieto, että tapahtuman perjantai-ilta myytiin loppuun jo hyvissä ajoin. Valitettavasti lauantaina ei mennyt ihan yhtä putkeen.

Kun saavuimme pelipaikoille, niin festivaalialue suorastaan ammotti tyhjyyttään. Paikalla oli arviolta ainoastaan muutamia satoja ihmisiä. Alueelle parkkeeranneet kauppiaat ja oluen myyjät tuskailivat kiusallisen pienen yleisömäärän kanssa mutta kuluttajalle olosuhteet olivat toki mainiot. Ei tarvinnut kantaa huolta jonoista tai siitä että ruoka tai juoma loppuisi kesken. 

 

MICHAEL MONROE

Tv:stä tuttu koko Suomen kansan lemmikki ja soolouransa 30-vuotisjuhlavuottaan viettävä Michael Monroe edusti tapahtuman kotimaista artistikaartia. Viime vuosien aikana Monroe on tullut tutuksi mm. The Voice of Finlandista, lehtiartikkeleista, elämänkertakirjasta, koru- ja vaatebisneksistään ja tietysti lukemattomista keikoistaan, joita mies on ahkerasti soitellut. Välillä on tuntunut, että mies on kirjaimellisesti aina ja joka paikassa.

Bändin vakituisena basistina jo pitkään toiminut, ja Monroen vanha bändikaveri legendaarisesta Hanoi Rocksista, Sam Yaffa oli estynyt pääsemään paikalle. Miehen uusin pesti ruotsalaisessa The Hellacoptersissa aiheutti sen, että tänään Samin tilalla basson varressa nähtiin bändin pitkäaikainen kitarateknikko. Keikka lähti räväkästi käyntiin Demolition 23. -biisillä Hammersmith Palais jota seurasivat ’78 ja Nazareth-coveri Not Fakin’ It. Merkille pantavaa kolmannen biisin kohdalla oli se, että Nazareth-basisti Pete Agnew seurasi esitystä lavan reunalta ja hymyn leveydestä päätelleen mies vaikutti tyytyväiseltä näkemäänsä ja kuulemaansa. Settilista koostui tuttuakin tutummista elementeistä. Pääpaino oli miehen kolmessa uusimmassa sooloalbumissa, joilta kuultiin yhteensä puolisen tusinaa biisiä. Miehen ehkä paras ja tunnetuin levy Not Fakin’ It sai kuuluvuutta kolmen biisin verran.  Albumilta löytyvä ja samalla Monroen popimpaa puolta edustava Man With No Eyes oli piristävä poikkeus muutoin hieman tasapaksun kaahaussettilistan joukossa. Hanoi Rocks oli läsnä ainoastaan Malibu Beach Nightmaren verran ja ehkä hyvä niin. Ai niin, totta kai bändi soitti myös Up Around the Bendin jonka tavallaan myös mieltää Hanoi-biisiksi, mutta jos ei nyt kuitenkaan.


Monroe bändeineen, vai pitäisikö kutsua heitä nimellä ”The Monroes”, soitti hyvän peruskeikan vailla yllätyksiä. Oli itseasiassa hauska nähdä bändi nyt hieman erilaisissa puitteissa. Soittoaika, normaalia pienempi lava ja yleisömäärän vähyys olivat varmasti outo tilanne bändillekin. Bändillä oli selvästi mukavaa lavalla ja he kuulostivat soitannollisesti todella tiukalta, vaikka tuuraajabasisti välillä hieman oikoikin Yaffan bassokiemuroita. Monroe itse on edelleen hyvässä iskussa. Lauluääni toimii, mies vääntyy yhä spagaatteihin ja nähtiin keikan lopussa myös pakollinen kiipeilynumero lavan rakenteissa. Kaikesta hyvästä huolimatta on todettava, että The Monroesin keikka oli hieman puuduttava. Tämä kaikki on nähty ja kuultu viimeisten vuosien aikana niin moneen kertaan, että se pakostakin, alkaa maistua jo hieman puulta. Ehkä pieni tauko olisi paikallaan ja sen jälkeen olisi oikea aika pöllyttää settilistaa oikein kunnolla, jotta muutaman vuoden takainen kiihko ja jännite saadaan kokonaisvaltaisesti takaisin bändin keikoille. P.S.: En toki tiedä varmasti, mutta voin vain veikata, että Samia ei ihan hirveästi harmittanut soittaa The Hellacoptersin kanssa loppuunmyydyn Ilosaarirockin päälavalla tämän vedon sijasta.

 

NAZARETH

Nazareth nykymuodossaan on lähtökohtaisesti hieman kyseenalainen tapaus. Basisti Pete Agnew on nykyään bändin ainoa alkuperäisjäsen ja totta puhuen, bändin edellisestä oikeasti hyvästä levystä on kulunut aikaa jo pyöreitä vuosia. Bändin vaikutusta ja tärkeyttä rock genreen ei voi kuitenkaan kiistää. Nazarethin 70-luvun levyt Hair Of The Dog, Loud’N Proud ja Razamanaz ovat ajattomia klassikoita ja ne ovat toimineet vaikuttimena lukemattomille bändeille. Hyvänä esimerkkinä näistä mainittakoon vaikkapa juuri Michael Monroe ja Hanoi Rocks.

Bändi on käynyt urallaan läpi lukuisia kokoonpanomuutoksia, joista ylivoimaisesti merkittävin on vokalisti Dan McCaffertyn eläköityminen muutama vuosi sitten. Miehen persoonallinen raspisoundi oli bändin musiikin sielu ja voimavara, johon bändin musiikki aina vahvasti nojasi. Totta puhuen, tuosta soundista ei ollut enää hirveästi jäljellä viime vuosina. McCaffertyn terveys alkoi reistailla pahasti ja bändin toistaiseksi viimeisellä studiolevyllä Rock ’n Roll Telephone mies kuulostaa vain varjolta entisestään. Muutos oli varmasti kaikkien osapuolten mielestä pakollinen ja paikallaan.

 

McCaffertyn on sittemmin korvannut pitkän linjan ammattilainen Carl Sentance, joka on aiemmin nähty mm. Krokuksen, Persian Riskin ja Geezer Butler Bandin keulilla.  Rumpujen takaa löytyy Pete Agnew’n poika Lee, joka on ollut bändissä vuodesta 1999. Kitaristina toimii Jimmy Murrison, josta on nyttemmin tullut bändin historian pitkäaikaisin kitaristi 23 vuoden virkaiällään. Nazarethin keikka lähti käyntiin hieman vähemmän tunnetulla Rampant-levyn Silver Dollar Forgerilla ja sitä seurasivat Miss Misery ja yleisön herättäjänä toiminut Razamanaz.  Yleisön reaktioita oli itse asiassa hauska seurata. Oli selvää että 80% paikalla olleista ei ollut hajuakaan siitä mistä Nazarethissa on kyse tai siitä ketä bändissä tällä hetkellä on mukana, tai ketä ei ole enää mukana. Parhaiten tämän huomasi, kun bändi esitti ns. ”ikivihreitä balladejaan”. Dream On ja erityisesti Love Hurts upposivat keski-iältään 40+ porukkaan kuin kuuma veitsi voihin. On pakko myöntää, että Sentance hoiti tonttinsa hienosti. Miehellä on showmiehen elkeet, mutta ilman, että esitys menee missään kohtaa överiksi. Laulupuolessakaan hänellä ei ole ongelmia. Vaikka McCaffertyn vanhaa raspia vielä kaipaakin, niin Sentance ei kuulostanut ollenkaan hassummalta. Bändin yleissoundi oli tiukka ja Agnew’n isä-poika rytmiryhmä toimi jämäkästi.

Bändin keikka piti sisällään kolmetoista biisiä, joista uusin oli vuodelta 1982. Setti sisälsi bändin kaikki pakolliset hitit vailla isompia yllätyksiä, jollei sellaiseksi lasketa setin päättänyttä Morning Dew’tä.  On siis sanomattakin selvää, että kyseessä oli puhdas nostalgiatrippi, mutta se on juurikin sitä mitä tämä yleisö tuli hakemaan. Nazareth täyttää ensi vuonna kunnioitettavat 50 vuotta ja suunnitelmissa on myös levyttää uutta materiaalia. Saapa nähdä montako uuden levyn biisiä lopulta päätyy settiin kun juhlakiertue ensi keväänä starttaa.

 

BLACK STAR RIDERS

Black Star Riders kasattiin aikoinaan Thin Lizzyn viimeisimmän inkarnaation raunioista ja siitä syystä se mielletään myös helposti nostalgiaorkesteriksi joka ratsastaa vanhoilla meriiteillä. Tästä ei kuitenkaan ole missään nimessä kysymys. Vaikka bändissä toki on mukana Lizzyn klassisen kokoonpanon kitaristi Scott Gorham, niin Black Star Riders on nykyään omillaan toimeen tuleva, itsenäinen bändi jolla on ainoastaan hyvin löyhiä siteitä menneisyyteensä.

Bändi aloitti keikkansa ensimmäisen levynsä All Hell Breaks Loosella. Biisi ei välttämättä kuulu Ridersien parhaimmistoon mutta vokalisti Ricky Warwickin voimakas, jopa uhmakas, esiintyminen sai yleisön hyvin mukaansa. Illan mittaa porukkaa oli valunut ihan mukavasti paikalle, vaikka mitään varsinaista ruuhkaa ei missään vaiheessa ollut havaittavissa. Uudempaa materiaalia seurasi. The Killer Instinct ja Bloodshot rokkasivat mukavasti ja niiden bändin kitaristiduo Gorham ja Damon Johnson pääsivät loistamaan, välillä vuoron perään ja välillä yhdessä. Uusimman Heavy Fire -albumin toinen single Testify or Goodbye kuultiin neljäntenä ja sen tarttuvat popmelodiat saivat porukan jo ihan hyvin mukaansa.

Paikalla ollut yleisö jakautui Black Star Ridersin aikana aiempaa enemmän omiin erillisiin porukoihinsa. Oli niitä joita bändi ei olisi voinut vähempää kiinnosta. Oli heitä, jotka olivat tulleet nimenomaan katsomaan Black Star Ridersia ja tunsivat bändin materiaalin läpikotaisin ja sitten oli myös niitä vanhemman polven edustajia, jotka seisoivat hyvissä asemissa Thin Lizzy -paidoissaan jo hyvissä ajoin ennen keikkaa. Viimeksi mainittu ryhmä saattoi olla lievästi pettynyt, koska bändi pidättäytyi tiukasti uudessa materiaalissaan. Illan kahdesta Thin Lizzy -kappaleesta Boys Are Back In Town kuultiin seitsemäntenä ja Whiskey In The Jar sai kunnian olla setin viimeinen biisi.  Itseäni Lizzy-biisien vähyys ei haitannut lainkaan. Päinvastoin. On hienoa, että bändi on uskaltanut päästää irti menneisyyden haamuista ja luottaa nyt omaan tekemiseensä. Mielestäni bändi on jokaisella levyllään parantanut kuin sika juoksuaan. Bändin ”omat hittibiisit” Bound for Glory ja When The Night Comes Down toimivat loistavasti ja Heavy Fire tulee olemaan omalla listallani korkealla listattaessa vuoden parhaita rock-albumeita.

Bändin sielu ja suurin voimavara on ehdottomasti Warwick, mutta bändi toimii kokonaisuutena erittäin vahvasti vailla heikkoja lenkkejä. Bändin uusin kiinnitys, rumpali Chad Szeliga (ex- Black Label Society), hoiteli tonttinsa tyylillä ja kaikki kielisoitinpelimannit olivat yhtä hymyä koko keikan ajan. Kaiken kaikkiaan Black Star Riders oli helposti illan paras esiintyjä kaikilla mittareilla. Ja jos joku vielä väittää heitä pelkäksi nostalgiabändiksi niin suosittelen lämpimästi tutustumaan bändin livekuntoon paikan päällä.

Yhteenvetona illasta voisi todeta, että Lahden yöt oli mukava pikkufestivaali kaupungin ytimessä. Olut oli tietysti kallista, mutta järjestelyt toimivat hyvin. Mihinkään ei tarvinnut jonottaa eikä minkäänlaisia häiriöitä ollut havaittavissa koko tapahtuman aikana. On mukavaa, että Suomessa on vielä edes joku taho joka bookkaa keikoille näitä vanhemmankin polven bändejä. Jatkon kannalta on kuitenkin miettiä syitä siihen, miksi perjantain pop/iskelmä-päivä onnistui houkuttelemaan paikalle vähintään kolminkertaisen määrän ihmisiä. Mutta, näillä mennään.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Marko Syrjälä   Kuvat: Marko Syrjälä
https://www.facebook.com/lahdenyot/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1579 Palaa »