Festariraportti: Ilosaarirock 2017

Niin puuduttava puheenaihe kuin sää onkin, se on enemmän tai vähemmän jokaisen festarikävijän mielessä. Suomen festarikesä vuosimallia 2017 on ehtinyt heinäkuun puoliväliin tultaessa tarjota monenlaista, ja kun Ilmatieteen laitoksen ja Forecan säägurut tuntuivat heittävän noppaa Joensuun kohdalla, oli Ilosaarirockiin lähtiessä parempi pakata kyytiin niin hellevaatteet kuin sadetakkikin.

 

PERJANTAI

Imperiumin kannalta olennaisin tarjonta osui vaihtelevasti päälavalle ja Tähti- ja Metelli-teltoille. Soundi- ja Rentolava jäivät liki täysin pimentoon, mitä nyt kerran pari ohimennen tuli katsottua, miltä kyseiset staget näyttivätkään. Heti kättelyssä vanha tuttu, Ikävä Päällekkäisyys, muistutti olemassaolostaan, ja minun täytyi valita Poets Of The Fallin ja S-Toolin väliltä. Ex-Sentenced-vokalistin kipparoima S-Tool vei voiton siitä syystä, että bändin taannoinen keikka Nummirockissa loppui tylysti jonkinlaisen teknisen vian vuoksi jo puolivälin tienoilla, ja toivoin tällä kertaa hartaasti näkeväni keikan alusta loppuun ilman häiriöitä.



Olisihan se ollutkin jo luvattoman huonoa tuuria, jos korkeammat voimat olisivat päättäneet tälläkin kertaa lopettaa yhtyeen raskasrockin rappaamisen ennen aikojaan. Nummirockin kauhukuvat näyttivät pyyhkiytyneen pois mielestä, ja Laihiala taustajoukkoineen oli erittäin mainiossa vireessä. Vaikka kuontalo saattaa olla aavistuksen harmaantunut, on Laihialan ääni ihan yhtä kovassa tikissä kuin hänen Sentenced-ensiteoksellaan, Downilla (1996).



Koska Tähti- ja Metelli-teltan välinen matka ottaa ilman väkijoukon väistelyäkin jokusen minuutin, minun tarvitsi sinne siirtyäkseni jättää pätkä S-Toolin keikan lopusta katsomatta. Tulinpa samalla vilkaisseen sivusilmällä Poets Of The Fallin edesottamuksia päälavalla, mutta pahapa parin minuutin vilkaisusta on sen enempää jorista.



Tanskalainen taidepopin ja kevyen rockin välimaastossa viihtyvä Mew sai liikkeelle ison yleisön. En ole järin tietoinen bändin materiaalista Frengers-plattaa lukuun ottamatta, mutta jonkinlainen kuriositeettiarvo veti minua puoleensa. Mew piti meille eteerisen musiikin oppitunnin, ja varmasti osa yleisöstä toivoisi kokevansa saman uusiksi mahdollisimman nopeasti. Seurasin pitkään keikan alussa, kun basisti Johan Wohlert yritti teknikon kanssa löytää syytä instrumenttinsa toimimattomuuteen. Lopulta hänelle tuotiinkin toinen basso.



Skeittipunkin jättinimi, Millencolin, vei katsojat nopeasti Kalifornian paahtavan auringon alle melodisella ja niin maan pirun tarttuvalla punkillaan. No Cigaria oli hädin tuskin keretty kunnolla polkaista käyntiin, kun vauhdikkaassa pitissä alkoi olla havaittavissa pieniä sekoamisen merkkejä. Saattaisi luulla, että jo pitkästi päälle 40-vuotiailla punkkareilla olisi lavariehunta tyyntynyt fiilistelyksi, mutta mitä vielä; sekä Mathias Färm että Erik Olsson olivat vauhdissa kuin pennut hiekkalaatikolla.



Esityksessä oli hikeä, raivoa ja vauhtia viimeiseen pelliniskuun saakka. Odotin perjantain tarjonnasta eniten juuri Millencolinin keikkaa, eikä minun tarvinnut poistua tunnin setin jälkeen ainakaan suupielet alhaalla. Tätä lisää!



Riehakkaan setin jälkeen otin taas suunnaksi Tähtiteltan, jonne saapasteli jokainen melankolisen metallin päälle ymmärtävä kylänmies ja -nainen; vuorossa kun oli Joensuun oma Insomnium, ja vieläpä Joensuun kaupunginorkesterilla vahvistettuna. Kieltämättä oli hieman haastavaa asennoitua seuraavan puolentoista tunnin ajaksi Insomniumin keikkaan, kun vastikään naapurilavalla Millencolin oli tykittänyt aimo annoksen nopeaa skeittipunkia.



Joku saattoi miettiä, miksei Insomniumin erikoiskeikkaa oltu laitettu päälavalle, mutta Tähtiteltta näyttipä olevan juuri oikea miljöö tähän tarkoitukseen. Tietysti lavan pinta-ala kävi hieman ahtaaksi, kun rumpujen viereen sijoittui kokonainen orkesteri kapellimestaria myöten. Sinfoniset lisät toivat eniten sävyjä Winter’s Gate -järkäleeseen, jonka hitaammat väliosat saivat vuorotellen folkmaisia sävyjä ja taianomaista elokuvamaisuutta.



Vaikka orkesterikeikka oli hieno ja vetona hyvä, tarjoten jotain tavanomaisesta konsertista poikkeavaa, näen ja kuulen Insomniumin mieluummin jatkossa ihan omana itsenään. Winter’s Gatea lukuun ottamatta esitys ei tarjonnut minulle kuitenkaan niin suuria eufonisia elämyksiä. Sekään ei haittaisi, jos jätkistä näkisi lavalla muutakin kuin siluetit.



Nopeasti jäähallikokoon kasvanut Imagine Dragons päätti Ilosaarirockin päälavan ensimmäisen päivän, ja oli ainoa siellä katsomani yhtye. Sivuutin Imagine Dragonsin keikan Ilosaarirockissa neljä kesää aikaisemmin muistaakseni päällekkäisyyden (tai kurnivan nälän, mene ja tiedä) vuoksi, mutta tällä kertaa sellaiseen ei ollut syytä.


Nopeasti kuitenkin selvisi, ettei bändi soita päälavalla minua varten, vaikka tietyt biisit ihan hyviltä kuulostivatkin. Levyversioiden perusteella uumoilin, ettei bändi pystyisi pitämään päälavan yleisöä otteessaan, mutta pieleen meni tämä lottokuponki: yleisö oli niin sanotusti kympillä messissä, enkä muista hetkeen nähneeni näin suuria tunteenpurkauksia: fanityttölaumat porasivat meikit poskilla. Eräskin nuori naishenkilö taisi haluta päästä osaksi show’ta hyppäämällä valokuvaajien sekaan fotopittiin, ja päätyi lopulta neljän järjestyksenvalvojan saattelemana pihalle.


 

LAUANTAI

Lauantai aukesi sateisena, mutta Laulurinteelle palattuani sade lakkasi. Toistaiseksi sadetakkia ei tarvinnut kaivaa esille, vaikka ei tässä hellelukemiakaan kolisteltu. Ilosaarirockin hyvä puoli sateen yllättäessä on kuitenkin se, että kolmesta isoimmasta lavasta kaksi ovat katettuja. Aloitin lauantain päälavalta kello 14, jolloin sinne saapasteli Battle Beast. En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin Battle Beastin tunnista, sillä onhan bändi tullut tälle kesää nähtyä jo jokusen kerran, enkä kertaakaan juuri mitään negatiivista sen show'sta ole löytänyt. Tällä kertaa Noora Louhimon henkilökohtainen toive kuitenkin toteutui, kun hän pääsi bändeineen lämppäämään seuraavaksi päälavalle nousevaa Popedaa.


Lauantain(kin) teema oli "lavalta lavalle mars mars". Seuraavaksi jalat kuljettivat minut Tähtiteltalle katsomaan, kuinka Turmion Kätilöt klaaraa hommansa tällä kertaa. MC Raaka Peetä lainaten "hattivatit olivat jo näemmä kaikki paikalla" ja Sinä saatana -rallin aikana Tähtiteltalle pakkaantunut ihmisjoukko alkoikin toden teolla moshaamaan edellisen illan ja yön hiekat ja moskat hiuksistaan.




Seuraa arvoitus: kuinka saadaan iso määrä festarivieraita ryömimään ulos teltoistaan? Helposti: kutsu Popedan paikalle, laita heidät soittamaan päälavalle ja tee Esterin kanssa sopimus, että tämän takalisto pysyy kiinni. Sovi samalla auringonjumala Apollon kanssa, että seuraavan tunnin aikana aurinko paistaa täydeltä taivaalta.



Popedan aikana aurinko totisesti helli festarikansaa. Veteraanibändi joudutti lämpötilan kohenemista lataamalla esitykseensä tuhdin annoksen pyroefektejä. Liekit löivät paikoitellen kuin Rammsteinin keikalla konsanaan.



Brittiläinen Nothing But Thieves kutsuttiin hätiin Snakehipsin peruutettua esiintymisensä. Nothing But Thieves soitti Tähtiteltalla, jonne bändiä seuraamaan saapui varsin mukava määrä jengiä. Bändi loihti musiikkiinsa hyvän fiiliksen ja grooven suhteellisen simppelein keinoin, eikä mennyt kauankaan, kun yleisö lähti esitykseen mukaan. Canor Masonin laulutyylistä pystyi ylärekisteriin mentäessä helposti kuulemaan The Darknessin Justin Hawkinsin maneereja. Kitaristi Joe Langridge-Brown puolestaan muistutti valtavasti Foo Fightersin Dave Grohlia.



Timo Rautiaista taustarykmentteineen sai odottaa lavalle pitkältä tuntuneen tovin verran, kun Rajaton rakkaus -rallia edeltänyt intronauha jokelluksineen päivineen soi PA-laitteistosta noin nälkävuoden ajan. Muutaman ensimmäisen biisin aikana tuntui siltä, että bändi oli liian isolla lavalla. Tähtiteltta olisi saattanut palvella keikkaa väkimäärän huomioon ottaen paremmin.



Bändi kuitenkin selvästi nauttii paluustaan täysin palkein. Taisipa Rautiainen mainita, että bändi soitti Ilosaarirockissa viimeksi 13 vuotta sitten ja sanoi, että nyt "tuntuu ihan yhtä hyvältä kuin silloin."




Disco Ensemblen energia lavalla on toisinaan jotain käsittämätöntä, ja varsinkin tunnin aikana pienen lammikon verran hikoilevan kitaristi Jussi Ylikosken energia. Bändin keikoilla riehuminen ei lopu ennen kuin viimeinen sävel on soitettu ja yleisö lähtee mukaan kuin ampiainen hunajapurkkia kohti, soittipa nelikko mitä vain.



Paluuta isolla P:llä tekevä The Hellacopters sai arvoisensa vastaanoton, ihmismassan täytettyä koko päälavan hiekkakentän. Soitettu setti oli läpileikkaus yhtyeen uralta, jossa kuitenkin Supershitty To The Max! -levy näytteli pääroolia neljällä biisillä. Saatoin ennen keikkaa miettiä, kuinka paljon esitys olisi Nicke Anderssonin keulittamaa show’ta, mutta muusikot pitivät lavalla lankoja käsissään tasapuolisesti.



Andersson toi odotetusti esille paluukiertueella bassoa käskyttävää Sami Yaffaa. Katseeni keskittyi kuitenkin enemmän Dregenin eläimelliseen menoon ja riehumiseen. Ihmettelin todella, kuinka hän pystyi pitämään huppua päässään läpi keikan.



Lauantai huipentui huipulle palanneen Haloo Helsingin keikkaan. Termi "huipentua" ei ole tässä yhteydessä yhtään tuulesta temmattu, sillä bändi on laittanut peliin taatusti yhden isoimmista tuotannoistaan koskaan. Luontoäiti ei taatusti katsonut hyvällä valtaisien rakettien, pyrojen ja muiden pommien määrää.



Haloo Helsinki! piti otteessaan show'nsa viime metreille asti. Loppuunmyyty lauantai (kuten myös sunnuntai) näkyi festari- ja katukuvassa isoina yleisömassoina, ja aivan varmasti Haloo Helsingin esitystä katsomaan tulleet saivat sylin täydeltä mitä halusivatkin.

 

SUNNUNTAI

Sunnuntai oli lauantaihin verrattuna itselleni jopa leppoisa, sillä tsekattavien bändien lukumäärä oli perjantain luokkaa. Viimeisen päivän rupeama alkoi päälavalta jo pitkän aikaa mielipiteitä voimakkaasti jakaneen Sonata Arctican merkeissä. Minulle bändin nykyinen ilmaisu tekee kauppansa etenkin lavalla, joten enpä nähnyt syytä, miksi olisin jättänyt Sontiaisten edesottamukset väliin.



Valokuvaajia varoitettiin kolmen ensimmäisen biisin aikana paukkuvista pyroista. Full Moon soitettiin jo kolmantena, ja mikäli bändiä on viime vuosien aikana käynyt livenä katsomassa, sen tietää, että ”knock on the door” -riimin aikana pommit paukkuvat. Joka tapauksessa niin valokuvaajien kuin yleisönkin keskuudessa muutama näki tähtiä taatusti vielä kertosäkeeseen tultaessakin. Keikka oli hyvää nyky-Sonataa uusine biiseineen ja valikoituine vanhoine helmineen.



Seuraavaksi Wasted ja Vesala kilpailivat isommasta yleisömäärästä. Kisa ei ollut tasainen. Vesala voitti. Siitä huolimatta 21 vuotta samaan suoraviivaiseen kaavaan luottanut Wasted sai minun huomioni. Esitys oli varsin punk: nopeaa ja kiihkeää tahkoamista. Ei sellaista voi seurata kuin hymyissä suin.



Brittiläinen rockduo Royal Blood oli niin vakuuttava, että kaksikko Mike Kerr ja Ben Thatcher pitäisi saada takaisin Suomeen niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Keikkaan ei totisesti tarvinnut pettyä. Pienen intron jälkeen Thatcher nousi raiserin päälle sijoitetun rumpupatterin taakse. Taustalakanan sijasta lavan taustassa oli iso määrä loisteputkia, ja lavan toisella reunalla Kerr lauloi ja käskytti bassoaan.



Keikka sai jyrähtävän alun Where Are You Now? -rallin myötä. Kohokohtia piisasi pitkin keikkaa, mutta Figure It Out -hitti aiheutti yleisössä odotetusti eniten liikehdintää. Pomppiminen ja huutomyrsky oli suorastaan mykistävää katsottavaa ja kuultavaa.



Leprous toi mukanaan omanlaisensa fiiliksen. Norja-progen sanansaattaja on minulle vähän sellainen bändi, että niistä harvoista biiseistä, joista tykkään, tykkään kuin hullu puurosta. Yksi niistä on Third Law, jonka Leprous esitti keikan alkuneljänneksellä. Vaikka keikka ei ollut lähelläkään top 3 -listaani tämän vuoden parhaista keikoista, oli Third Law ja Einar Solbergin suorastaan hullu lauluosuus täyden kympin arvoinen suoritus: jätkä venytti ääntään hullunkiilto silmissä. Myös kitaristi Tod Oddmund Suhrken roolista lavalla on annettava pelkkiä ruusuja.



Katsoessani päälavan edustan ja anniskelualueen väkimäärää, ei ollut epäselvää, mikä bändi oli itseoikeutetusti laittamassa pistettä tämän vuoden Ilosaarirockille. Ultra Bra kiinnosti niin laajasti, että taisivatpa puissa varikset ja muutkin vaakut jäädä keikkaa katsomaan.



En katsonut Ultra Bran keikkaa lähellekään kokonaan, sillä kotimatka oli pitkä ja kivinen ja aikataulu tiukka. Jokunen ylimääräinen biisi tuli joka tapauksessa kuultua väkisinkin, sillä väkijoukon lävitse pääportille kahlaaminen kävi urheilusuorituksesta. Itse keikassa – tai siitä, mitä sitä seurasin – oli ihailtavaa se, kuinka avosylin bändi on otettu takaisin. Ultra Bralle on aina aikansa ja paikkansa, vaikkei materiaali olisikaan läpikotaisin tuttua.



Näillä sanoin, Imperiumi.net kiittää, ja niin kiittävät myös saimaannorpat ja niiden talvipesät, jotka olivat tämänvuotisen Ilosaarirockin luonnonsuojelukohde. Mainittakoon nyt vielä samaan syssyyn sekin, että sunnuntaina, koko festarin lämpimimpänä päivänä, Linnunlahdessa tehtiin uusi naku-uinnin maailmanennätys.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: Anneli Keski-Petäjä, Samuli Keskitalo
http://www.ilosaarirock.fi/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1930 Palaa »